Yksi Vanhan testamentin kuvottavimmista kohdista löytyy Hesekielin kirjasta.
100-luvulla sen lukeminen synagogissa syystä kiellettiin.
Jumalan ja kansan suhdetta kuvataan siinä seksisuhteeksi. Suhde ei kuitenkaan ole terve. Kyse on Jumalan suhteesta tyttölapseen.
Jumala ottaa huostaansa löytämänsä hylätyn ja kaltoinkohdellun vauvan.
”Kun synnyit, ei napanuoraasi katkaistu, vedellä ei sinua pesty, suolalla ei sinua hierottu eikä sinua kääritty kapaloihin”, selostetaan.
Minä tein sinusta kuin niityn kukan. Sinä kasvoit ja vartuit, kehityit täydeksi naiseksi, sinun rintasi kaartuivat kiinteinä ja hiuksesi kasvoivat ja tuuheutuivat. Mutta sinä olit alaston ja paljas. Minä kuljin sinun ohitsesi ja näin, että oli tullut aikasi, rakkauden aika. Minä levitin sinun yllesi viittani liepeen ja verhosin alastomuutesi.
Ei edes käännös onnistu peittelemään tilanteen ilmeistä luonnetta. ”Seksuaaliset kiertoilmaisut” ovat selkeitä, toteaa Francesca Stavrakopoulou.
Seksin jälkeen tyttö pestään, mahdollisesti yhdynnässä tulleesta verestä. Liitto on solmittu.
”Minä pesin sinut vedellä, huuhdoin yltäsi veren ja voitelin sinut öljyllä”, Jumala kertoo ja kaunistelee tytön vaatteilla, koruilla ja herkuilla.
Jumala syyttää ja rankaisee myöhemmin tyttöä liiton pettämisestä. Haureus on niin pinttynyttä, että kiertoilmaisulla sanottuna ”riettautesi vuotaa”.
Jumala kutsuu kokoon tytön kumppanit. Nainen asetetaan alastomana heidän eteensä. Joukkoraiskaus voi alkaa.
Vasta ankaran väkivallan jälkeen Jumala on tyytyväinen.
Minä tyhjennän kaiken vihani sinuun, vasta sitten vimmani kääntyy sinusta pois.
Francesca Stavrakopoulon kirjaa God: An Anatomy on esitelty myös täällä.
Joo. Ja varsinkin ne, jotka ovat eri mieltä Seppo Heinolan kanssa, ovat varmaan niitä tarkoitushakuisia ja kapeakatseisia änkyräfundamentalisteja. Avarakatseisia ovat sitten varmaankin teosofit, kabbalistit, gematrian harrastajat sekä ne tutkijat, joiden käsityksiä voidaan poimia tämän tueksi…
Juu, et siis kestänyt saada omaa viestiäsi bumerangina takaisin vaan jouduit turvautumaan ad-hominem argumentointivirheeseen. No tuossa kerroiti vain että ed. viestini osui ja upposi.
Seppo, ajattelin ottaa sanan ´alma,´neitsyt esille aavistellen Marian ollessa kyseessä, niin kohta otat myös sen itse esille. Toteat, että ”alman´ kielellinen merkitys ei siis ole ’neitsyt’ joka hepreaksi on betula, vaan’ nuori naimaton nainen” Mites betula yht´äkkiä kääntyy hebreaksi neitsyt, mutta alma ei?” Kuitenkin ´betula´ voi viitata sekä naimisissa olevaan, että naimattomaan naiseen. Mutta ´alma´ tarkoittaa nuorta ja nimenomaan naimatonta naista, kuten sen ilmenee (Jes7:14), jossa sillä on vielä suurempi merkitys kuin muissa VT:n kohdissa, ottaen vielä huomioon profetian asiayhteyden, jossa viitataan Juudan kuninkaaseen Ahasiin.
Seppo, teosofian perusdogmeja (=USKONOPILLISIA väitelauseita) on kristillisen uskon ja kirkon perustavanlastuisten oppien kritiikki siitä lähtökohdasta, että kristinuskossa on kysymys dogmaattisesta, kapeakatseisesta ja ihmisten kehitystä estävästä sekä vahingoittavasta systeemistä. Mikä sitten sopii osoittaa todeksi eri tavoin aina tilanteen mukaan: Kristinuskon Jumala on sadisti, lasten hyväksikäytön hyväksyjä, kirkko ahdistaa helvetillä, polttaa roviolla, harrastaa miekkalähetystä ja inkvisitiota, teologeilla ei ole todellista osaamista ja edellytyksiä ymmärtää gematriaa sekä Raamatun alkutekstejä, se vaikenee raamatuntutkimuksen tuloksista, väittää koko ihmiskuntaa syntiseksi yhden omenanhaukkauksen takia… Kysymys on yksinkertaisesti kristillisen uskon kritiikistä teosofian lähtökohdista käsin. Kun meidän kristittyjen näkemykset esittää tahallisesti yksinkertaistettuina pilapiirroksina, niitä on helppo ivata ja arvostella. Ja väittää meidän vasta-argumentaatiomme edustavan milloin mitäkin argumentaatiovirhettä, puolustavan epämääräistä moraalittomuutta tai sivuuttavan tieteen tulokset. Nyt: ”acta est fabula – plaudite!”
Marko, esittämiäsi väitelauseita ei teosofiassa yksinkertaisesti ole eli puhut tarkoitushakuisesti vastoin parempaa tietoasi.
Kristinuskon opeista ja sen ontuvasta logiikasta esitin kriittisiä näkemyksiä jo 15 vuotiaana rippikoulussa ja sittemmin monissa uskonnollisissa keskustelupiireissä pitkälle 80 luvulle. Teosofiaan tutustuin ja sen joitain hienoja ajatuksia omaksuin vasta yli 40 vuotiaana, eli minusta ei tullut kriittistä teosofian vuosi vaan teosofi ko kritiikin sisältöjen vuoksi.
Jatkat s siis ad-hominem argumentaatiota, joka määritellään näin:
1) Henkilöä vastaan hyökkääminen (ad -hominem:
Hyökätään väitteen esittäjää eikä itse väitettä vastaan.
”Koska N.N. on ateisti/ fundamentalisti/ vasemmistolainen/ oikeistolainen/ skeptikko/ parapsykologi/teosofi tms., hänen puheistaan ei tarvitse välittää.”
Lars Ahlbäck, olen lukenut nuo(kin) Hesekielin tekstit ja ihmetellyt niitä aikanaan. Hesekiel on itse asiassa jostakin syystä yksi minua eniten puhutelleita kirjoja Raamatussa (!) Kirja sisältää tunnetusti monia jaksoja, joita voi luonnehtia oudoiksi, poikkeuksellisiksi ja kuvottaviksi: ymmärrän tämän erittäin hyvin. Itse ymmärrän ne inhorealistiseksi antropomorfiseksi puheeksi julkisen, tietoisen ja pitkäkestoisen synninteon (mahdollisista) seurauksista. Minkä lainen muuttumaton, ikuinen ja käsittämätön Jumala onkaan, kun ihmisten kielellä Hänestä käytetään tuollaista kieltä? Vieläpä Jumalan itsensä toimeksiannosta? Jos luemme Hesekieliä laajemmassa tekstiyhteydessään, niin jotakin hyvin samankaltaista oli niissä synneissä, joihin kansa syyllistyi. Eli noissa jaksoissa Jumala ”maksaa potut pottuina”. Sitten nuo jaksot on syytä suhteuttaa Raamatun ja jopa Hesekielin itsensä kokonaisuuteen (ks. Hesekiel 33, erit. jae 33:11).
Voisin ajatella, että esimerkiksi äärimmäistä jumuutta todistamaan joutuneet voisivat samaistua tuollaisiinkin teksteihin: Jumala siis sittenkin pitää minun puoliani! Eikä ristinkuolemakaan ollut mikään siisti ja häveliäs tapahtuma. Ja kuitenkin siinä ilmestyi Jumalan rakkaus syvimmillään.
Luterilaisena lainaan lopuksi kulunutta fraasia: näiden kohtien yli saa hypätä ja nostaa hattua niiden edessä. Ja kysyä Jumalalta, miksi Hänen sanassaan on tuollaista. Ehkä me voimme vain todeta, että käsittämätöntä ja kuten sanoit, kuvottavaa. Rajankäynti kirjaimellisen, liian kirjaimellisen ja rakentavasti hengellisen raamatuntulkinnan välillä on joskus vaikeaa.
”Rajankäynti kirjaimellisen, liian kirjaimellisen ja rakentavasti hengellisen raamatuntulkinnan välillä on joskus vaikeaa.”
Erinomaisesti sanottu.
Muu pohdiskelusi yllä – esim. ”potut pottuina” – ei itseäni puhuttele.
Jospa asia onkin niin, että tuo kuvottavuus, josta Hesekiel kirjoittaa olikin suunnattu paitsi Jerusalemiin, niin yleisesti ottaen meihin ihmisiin. Aiheellisesti voidaan mielestäni kysyä, ovatko Hesekielin luvut 16 ja 23 peili meidän sielustamme ja syntiinlankeemuksen syvyydestä. Emmehän me tahdo myöntää ja sovitaa edes ajatuksissa puhumattakaan teoista itseemme noin inhorealistista Hesekielin antamaa kuvaa. Luvussa 16 viitataan lisäksi Sodomaan tyttärineen, joka ei ollut langennut sellaisiin kauheuksiin kuin tytär Jerusalem. Tuskinpa Jumala on ”hurskas runoilija”, joka ei kykene näkemään ja ilmaisemaan myös sanoin meidän syntiemme syvyyttä. Tässä tapauksessa Hesekielin kautta. Jerusalem sai tuta Herran vihan, mutta ei hän sitä kuitenkaan hylännyt.
Hyviä näkökohtia, Kosti V. Olisiko niin, että varsinkin Vanhan testamentin antropomorfinen ja hyvin kouriintuntuva kielenkäyttö, jossa Hesekiel on jotenkin omaa luokkaansa, on haasteellista. Esimerkiksi Richard Dawkins veti niin sanotusti herneen nenäänsä psalmin jakeesta: ”hullu sanoo sydämessänsä: ei ole Jumalaa.” Ikään kuin kristityt noin yleisesti pitäisivät ateisteja mielenvikaisina ja ajattelisivat sydämellä sekä olisivat suorastaan jumalallisesti velvoitettuja tällaiseen äärimmäisen kirjaimelliseen literalistiseen tulkintaan.
Lars, minulle hyvin paljon hengellisenä opettajana antanut Luther puhuu 2 Loppiaisen jälkeisen sunnuntain evankeliumisaarnassa (Kristus Kaanaan häissä) siitä, kuinka meidän tulee pitää kiinni Jumalan hyvyydestä silloinkin, kun hän vastaa tylysti, epäystävällisesti ja ilmeisen torjuvasti. Koska niin monet Raamatun kohdat kuitenkin todistavat Hänen hyvyydestään. Arvostan pohdintaasi noista Hesekielin kohdista ja itse olen päässyt ”sinuiksi” tuollaisten Raamatun tekstien kanssa. Luther toteaa jossain myös niin, että Jumala palkitsee pahan pahalla, vaikka hän samaan aikaan on sanomattoman laupias ja armollinen. Sovellan siis paljolti tätä periaatetta noihin Hesekielin kohtiin tunnustaen samalla niiden moraalisesti loukkaavan ja käsittämättömän puolen.
Marko S. Kieltämättä Hesekielin teksti on varsin suorasukaista ja VT:n tekstistä puheenollen se koetaan nykyään hämmentävänä, loukkaavana ja raakana. Mutta tottakai Hesekielin sanat viilsivät kuulijoiden korvia samalla tavalla kuin Stefanuksen sanat juutalaisille heidän hampaitaan, hänen sanoessaan heille: ”
”Toitteko te teurasuhreja ja muita uhreja minulle erämaassa neljänäkymmenenä vuotena, te, Israelin heimo? Ette; vaan te kannoitte Molokin majaa ja Romfa jumalan tähteä, niitä kuvia, jotka te olitte tehneet kumarrettaviksenne. Sentähden minä siirrän teidät toiselle puolelle Babylonin…. Ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet? He tappoivat ne, jotka ennustivat sen Vanhurskaan tulemista, jonka kavaltajiksi ja murhaajiksi te nyt olette tulleet, Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltä ja korvilta, aina te vastustatte Pyhää Henkeä…. Mutta kun he tämän kuulivat, viilsi se heidän sydäntänsä, ja he kiristelivät hänelle hampaitansa.. (Apt7).”
Stefanus sanoi tuon heistä, niin Paavali sanoo saman asian meistä kaikista; ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.”
Että kaikki ovat kelvottomia, sen sisäistäminen lienee työlästä. Me piilottelemme kuin Aadam synnin alastomaksi riistuttuna puun takana ja yritämme peitellä syntejämme emmekä tahdo uskaltaa käydä jumalattomina armoistuimen eteen. Kyllä me tämän huomaamme, jos olemme rehellisiä. Tämä piilottelu on syvälle kätketty meihin, vaikka Jumala lukee meitä kuin avointa kirjaa syvimpään syvyyteen asti. Millä muulla me voimme puolustaa itseämme Jumalan edessä, kuin Kristuksen vanhurskaudella, jonka armosta uskolla omistamme.
Jumalan suuri rakkaus tulee esiin tässä, kun Hän ei paljasta meille koko meidän pahuttamme silmiemme eteen, vaan tekee sen Raamatun tekstien synnyttämien mielikuvienkuvien kautta. Ikään kuin valtavan suurella hellyydellä. Vain pienen osan pahuutemme syvyydestä saamme oivaltaa. Jottemme aivan sortuisi toivottomuuteen.
Kosti. Varmasti juuri noin. Toisaalta: profeetoille (ja aikanaan hovinarreille maallisen regimentin puolella) on usein sallittu sellaisen sanomista, mitä muuten kukaan ei rangaistuksetta voi sanoa. On ilmiselvää, että Hesekielin välittämä Jumalan sana on meille nimenomaan eettisesti loukkaavaa. Yhtäältä moneen keskenään erilaiseen asiaan Raamatussa pätee: ”Tämä on kovaa puhetta, kuka voi sitä kestää?” Toisaalta minkään puheen tavoitteena ei voi olla kenenkään satuttaminen, loukkaaminen tai vahingoittaminen.
Peruskysymys on ainakin luterilaisesta lähtökohdasta se, että Raamattua tulee lukea pelastusopin/vanhurskauttamisopin näkökulmasta käsin. Tällöin Hesekielin tekstin lukeminen todisteena vaikkapa Jumalasta sadistisena seksuaalisena hyväksikäyttäjänä tai sellaisen hyväksyjänä/edistäjänä on lähtökohtaisesti ongelmallinen tai väärä. Mutta meillä ei tietenkään ole mahdollisuutta periaatteellisesti estää tällaista tulkintaa. Silloin ollaan myös sen peruskysymyksen äärellä, missä mielessä uskomme ylin ohje ja normi on Raamattu yksin (sola scriptura) eikä esim. kirkon tradition tai opetusviran tulkitsema Raamattu (sola scriptura numquam sola l. Raamattu yksin ei koskaan olekaan yksin). Samalla ymmärrän heitä, joille tällaiset tekstit ovat jostakin hyvästä syystä ei-hyväksyttäviä ja ”sensuroitavia”.
Marko, ymmärrän asian siten, ettei Hesekielien tarkoitus ollut puheellaan loukata ketään, kuten ei myöskään muiden profeettojen. Totuuden ilmituomisella näyttää olevan kuitenkin hintansa. Mutta kuten sanoit, ”tämä on kovaa puhetta, kuka sitä voi kuulla”, sanottiin Jeesuksellekin. Francesca Stavrakopoulou antaa ymmärtää, että Jahvella oli jälkeläisiä ja työtovereita, mutta ajan kuluessa hänestä tulee suurempaa, monoteististen uskontojen Jumala, sadistinen ja seksuaalinen hyväksikäytäjä. Sanoisin näin, että olen tällaisten tulkintojen suhteen lähinnä ”sanaton.”
Jahve, El , Baal ja muu muinainen jengi olivat kyllä aikamoisia alfauroksia kaikki. Ihan alusta saakka. Ei siihen mitään monoteismia tarvittu.
Olihan myös Raamatun mukaan jotain taivaan jättiläisiä himokkaina maan päällä alkuaikoina. Esim. Paavali myöhemmin taitaa perustella naisten pää peittämistä juuri tällä taustalla, etteivät enkelit pahastu – tai siis kiihotu liiaksi.
Kosti : ” Sanoisin näin, että olen tällaisten tulkintojen suhteen lähinnä ”sanaton.””
Siinä on vaan se Kosti, että nuo tulkinnat nousevat suoraan Raamatun teksteistä.
Toki niiden merkityksiä yritetään älyllisiä itsemurhia tehden vesipestä toisiksi, tätä kutsutan teologiseksi ’harmoniosinniksi’.
Kosti, tässä taitaa olla kysymyksessä ns. dekonstruktioon ja tiettyihin arkeologisiin löytöihin sekä oman aikamme arvoihin perustuva radikaali raamatuntulkinta, joka poikkeaa rankasti myös siitä kuvasta, minkä Raamattu itse antaa. Käsittääkseni kirjoittajan tulkinnat ovat kovan ja kriittisen tieteellisen keskustelun kohteena.
Rowan Williams on kirjoittanut hyvän ja teologisesti varsin liberaalin, mutta kriittisen arvion Stavrokopouloun kirjasta. Löytyy New Statesmanin sivustolta.
Jep. Linkki löytyy blogikirjoituksessa yllä.
Erinomainen kirja aiheesta on muuten Theodore J. Lewisin The Origin and Character of God ja toki hieman kevyempi (myös kooltaan) on Thomas Römerin The Invention of God.
Jälkimmäistä olen esitellyt täällä.
Ihan eksegeettistä peruskauraa ovat molemmat. Eivät mitään radikaalia.
Lars, minä olen eri mieltä, vaikka en eksegeetti olekaan. Kaksi pointtia. Ensiksi on toki yleisesti hyväksyttyä jopa hyvin konservatiivisissa piireissä, että VT:ssä on kerroksia ja kuvattuja tapahtumia nuorempaa terminologiaa jne. Raamatun tutkimus ei kuitenkaan ole eksaktia luonnontiedettä ja mm. STI:n parissa on esitetty ihan asiallista kritiikkiä sekä Stavropouloksen että Römerin tyyppisiä näkemyksiä vastaan. Se, mikä sinulle on tässä polyteismi- ja antropomorfismiasiassa ”peruskauraa” on minulle ”radikalismia”. Jatkan tästä, koska olen edellä yrittänyt avata sitä, kuinka nuo Hesekielin kohdat tulisi ymmärtää.
Toiseksi kohtaamme joka tapauksessa ns. hermeneuttisen eli tulkinnallisen ja soveltamista koskevan haasteen. Se, joka pitää tuota peruskaurana, taitaa usein olla taipuvainen raamatuntulkintaan, jossa meidän pitäisi jatkaa Raamatun uudelleen”kirjoittamista” ja -tulkintaa omana aikanamme. Tai sitten eksegetiikka ja kirkon käsitys elävät ihan omissa sarjoissaan.
Se, joka pitää tuota radikalismina, pitänee Raamatun kirjoitusprosessin lopputulosta ja kaanonia kaikkina aikoina kirkkoa sitovana. Eksegetiikka ja kirkon käsitys limittyvät toisiinsa. Itse en ole koskaan mieltänyt olevani saarnivaaralainen tai 1960-luvun kansanlähetysläinen fundamentalisti. Itse pidän Raamattua vähintään yhtä luotettavana kuin nykytutkimuksessa pidetään parhaita kreikkalaisia ja roomalaisia historioitsijoita sekä 100-luvun puolivälissä elänyttä ja pakanallisen Kreikan pyhäkköjä kiertänyttä Pausaniasta. Mutta en siis kiistä, että Raamattu ei olisi (joskus) jännitteessä muiden kirjallisten lähteiden tai arkeologisen tutkimuksen kanssa.
Näissä asioissa Oxfordin ja Harvardin julkaisut saavat luottamukseni, ei niinkään STI.
Hermeneuttiset ym. seikat koskevat itse kutakin. Hyvä toki ottaa huomioon, mutta argumenttina vähän ontto.