Kaikki kirkossa eivät hyväksy sitä, että uskovat erotellaan muista. Siitä seuraa se, että kaikkia pidetään uskovina. Uskolla ei katsota olevan mitään tunnusmerkkejä. On silti monia asioista, joita usko vaikuttaa.
Rippikouluun kun tulee nuori, jolla ei ole uskoa. Niin eihän hänellä voi olla mitään käsitystä siitä, mitä usko voisi hänessä aikaansaada, niin ei häneltä voi edellyttää kiinnostusta hengellisen asioiden sisäistämiseen. Hänellä ei ole näille asioille mitään käyttöä loppukokeen jälkeen.
Rippikouluopetuksen lähtökohta on vahvistaa nuoren uskoa. Siinä tulee esiin se kysymys: Onko nuorella sitä uskoa, jota ryhdyttäisiin vahvistamaan. Jollei uskoa ole, niin eihän sitä voi vahvistaa mitenkään.
Rippikoulun pitämisestä on tullut itsetarkoitus. Tehdään leirikokemuksesta mitä hienoin ja vaikuttavin. Näin saadaan aikaan mitä kiehtovampia leirikokemuksia, joita on kiva muistella.
Siihen se sitten jääkin. Leiri kun voisi olla hieno alku ja uskon heräämisen paikka. Silloin usko alkaisi ohjaamaan elämää. Uskon vahvistumien tulisi tärkeäksi. Jolloin yhteys kirkon toimintaan tulisi luonnolliseksi osaksi nuoren elämää.
Kaikki tietävät sen, ettei nuoret konfirmaation jälkeen kirkkoon tule. Paikkaan ja tilanteeseen , jossa saisivat jatkossakin uskolleen vahvistusta. Mikä kertoo selkeästi sen ettei nuorilla ole uskoa, jonka vahvistamista he kaipaisivat. Tuo kaipuu kun on jokaisen uskovan yksi selkeimpiä tunnusmerkkejä.
Kaikki tietää, ettei nuoria kirkon toiminta vedä. Samalla rippikoulua pidetään kirkon lippulaivana. Mikä on yhtä hoopoa, kuin sadussa kuningas ilman vaatteita.
Voisihan asia olla toisinkin. Vai voiko?
Olen monesti miettinyt, kuinka aika on ajanut ohi sen todellisuuden, jossa vanhemmat siirsivät esi-isiltä ja äideiltä siirtyneen luottamuksen Jumalaan. Siitähän uskossa on perimmiltään kysymys, luottamuksesta Korkeimpaan.
Jos uskoa Kristuksen kautta Korkeimpaan ei ole lapselle siunaantunut vanhempien kautta, niin rippikoulu ampuu ohi maalin. Jollei ole Kalliota, jolle rakentaa, niin hukkaan menee kaikki hyvät pyrkimykset. Kirkko ja papit eivät enää tunne seurakuntalaisia (ainakaan suuremmissa kaupungeissa) ja näin ollen kosketus Seurakuntalaisten Hengen elämään on kadonnut.
Kirkon opetus olettaa ja lähtee siitä, että lapset jotka tulevat rippikouluun ovat uskosta osallisia vanhempiensa kautta, (uskosta uskoon) mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Yhteys uskoon ja Kristukseen on katkennut ja seuraukset näkyy rippikoulussa.
Onko Kirkko epäonnistunut Jeesuksen kastekäkyn toisessa osiossa:
”1. Kastakaa ja 2. opettakaa”?
Vinkki kaikille vanhemmille; aloittakaa säännölliset iltarukoukset lasten kanssa saman ikäisenä, kun opetatte lasta pesemään hampaat.
Riparin tähtäyspiste uskon vahvistajana osuu yleensä harhaan. Jospa sen tavoitteeksi asetettaisiin jokaisen nuoren kohdalla se, että tämä kokisi seurakunnan nuorisotyön omakseen. Jolloin pääpainoa ei enää asetettaisi tiettyyn määrään oppitunteja. Vaan siihen että nuori kokisi toiminnan, niin mielekkääksi, että haluaisi jatkaa sitä. Harva seurakunta taitaa panostaa aidosti jatkoon. Rippikoulun pitoa ei mielletä, nuorisoyön aloittamisena. Jos näin tehtäisiin ja nuoret oikeasti tulisivat mukaan, niin myös todelliselle kristilliselle kasvatukselle tulisi aito mahdollisuus. Nuortenilloissa samoja aiheita voitaisiin jakaa pienemmissä paloissa ja usean vuoden ajan. Jolloin sulatteluun jäisi aikaa. Nyt viikossa pitäisi kyetä sulattamaan kaikki. Sen lisäksi että ensi kertaa ollaan poissa kotoa ja ihan vieraassa ympäristössä.
Paljon puhutaan siitä, että usko tarvitsee jatkuvasti vahvistusta. Onkohan syynä se, että kristinusko on niin kovin täynnään asioita jotka eivät alkuunkaan pidä yhtä totuuden kanssa. Kyllä kai silloin tarvitaan vahvistusta uskolle jos ei itsekään oikein pysty uskomaan. Taitaa olla niin, että ihmisillä ei ole enää tarvetta hakea vahvistusta uskolleen mitä todistavat lähes tyhjille saleille osoitetut perusjumalanpalvelukset uskon- ja synnin tunnustuksineen.
Uskontunnustuksen luen ihan itselleni. Jotta ajatus pysyy paremmin kasassa, luen sen sieltä virsikirjan takaa. Näin uskoani vahvistan. Usko kertoo totuuden suhteestani uskon kohteeseen. Saan siitä kouriintuntuvia esimerkkejä joka päivä. Sillä huomaan aina suurta kiinnostusta kaikkeen muuhun, paitsi uskon asioihin. Sisäinen vastustus kertoo aidoimmin siitä, että uskoni on vakaalla pohjalla. Hoopoltahan tämä tietysti vaikuttaa. Uskon pääasiallinen sisältö ei ole sanoissa ja vaan Jumalan voimassa. Joka ei sitä ole päässyt kokemaan, niin ei vielä voi käsittää uskosta mitään. Tuskin tästäkään.
Entäpä jos opettajillakaan ei uskoa ole? On vaikea opettaa tai kertoa sellaisesta mitä ei ole itse saanut. Uskoa ei missään myydä, eikä kirkkokaan sillä voi työntekijöitään tai seurakuntalaisiaan täyttää. Olen Pekan kanssa samaa mieltä siinä, että uskon olemus on Jumalan voima ihmisessä. Se on tämän maailman suurin ihme, eikä ihmisen hallittavissa tai ymmärrettävissä. Uskoa voi pyytää, mutta ei ottaa tai valita. Sen verran olen ymmärtävinäni, että usko tulee meihin evankeliumin sanan kautta ja Pyhän Hengen auttamana. Minulla usko ja Jumalan läsnäolo on ollut niin kauan kuin voin muistaa, enkä ymmärrä vieläkään miksi. Tai suurempi kysymys on miksi ei kaikilla. Siihen ei meille vastausta anneta. Olen sanonut usein, että pikkusormenikaan ei ole tehnyt pienintäkään liikahdusta sen eteen, että uskoisin ja olisin pelastettu iankaikkiseen elämään. Juuri siksi armo on armo.
Jouko osuu ytimeen.
Kirkko hylkää nuorensa rippikoulun jälkeen. Ei ole realistista ajatella, että nuori menisi mukaan äärimmäisen vanhanaikaisiin tillaisuuksiin iltaruskon kansan mukana. Riparin jälkeinen nuorisotyö laiminlyödään törkeästi lähes jokaisessa seurakunnassa ja näin se hiipuu pois. Ei voida ajatella että nuoret toimivat väärin. Seurakunta (iäkkäät vastuunkantajat) toimivat väärin, kun ei järjestetä toimintaa nuorten maailman ymmärtämällä tavalla. Hyvä nuorisotyö olisi ylivoimaisesti parasta lähetystyötä mitä kirkko voisi tehdä. Moni nuori kiinnostuu perhetaustastaan huolimatta hengellisistä asioista riparilla. On synti ja häpeä että tätä arvokasta asiaa ei tueta ja auteta kasvamaan riparin jälkeen.
Itselleni vaikuttavimpia kokemuksia nuorena oli Kirkon nuorisopäivät 80-luvulla. Silloin kävijämäärät olivat jopa 15000 nuorta. Silloin nuorille puhuttiin selkeästi uskosta ja Pyhästä Hengestä. Muistan nuo vaikuttavat hetket ja asiat kuin eilisen päivän. Olin silloin tosin ihastunut, mutta tyttökaverin kanssa istuttiin kirkon penkissä , kuunneltiin, tehtiin muistiinpanoja ja keskusteltiin syvällisesti Pyhästä Hengestä. Järisyttävintä tapahtumassa oli tajuta, että uskovia nuoria oli niin suuri joukko ja minäkin kuuluin siihen.
Kirkon nuorisopäivät kuihtuivat siinä missä kirkon opetuskin. Mutta Jumala ei hylännyt nuoriaan tässäkään suhteessa. Maata näkyvissä festareista kasvoi korvaava tapahtuma. Tosin kirkko ei näytä ymmärtävän mikä sen merkitys nuorelle on vaan on alkanut hylkiä tapahtumaa. Ei nuorelle ole tärkeää onko mies vai naispappeja. Tärkeää on reipas meno, yhteenkuuluvuus ja herkkä sydän on avoin suoralle puheelle ja Jumalan kosketukselle. Me aikuiset työnnämme nuoreen niitä epäilyksen siemeniä juuri silloin kun tulisi antaa esimerkkiä lujasta uskosta ja luottamuksesta.
Saisipa lukea enemmän tuon kaltaista tekstiä. mitä Veli – Jussi kirjoitti. Neljännesvuosisadan olen tuota asiaa tolkuttanut eri puolilla. Kuuroille korville. Seurakunnissa jatketaan yhä samaa rataa. Asiasta ei ole syntynyt edes keskustelua. On tosi surullista nähdä, miten nuorten hengelliset tarpeet sivuutetaan. Pelkkään rippikouluun keskitytään, niin täysin, että nuoren tarpeet unohdetaan.
Ihminen on peruslaiska, eikä seurakunta tee siinä poikkeusta. On helpompaa tehdä vain työ ja jättää vastuu nuorten mukaantulosta nuorille. Sitten kun nuoria ei näy, niin se onkin nuorten vika.
Ripari voi olla nuorisotyön innostava alku ja sama innostus jatkuu sen jälkeen, jos sitä vain pidetään yllä. Se vaatii vaivannäköä ja panostusta koko seurakunnalta. Nuorisotyöntekijät eivät sitä muutosta kykene yksin saamaan aikaan. Kirkkoherrojen , talouspäälliköiden ja neuvostojen olisi herättävä tähän ensin. Heillä on todellinen vastuu.
””Lähetyskäskyn mukaisesti kasteessa tullaan Kristuksen opetuslapseksi. Kasteen sakramentissa Jumala kutsuu jokaisen nimeltä omakseen, mikä merkitsee samalla kristillisen kirkon jäsenyyttä. Jumalan toiminta kasteessa tuo ihmiset kirkon yhteyteen ja tekee heistä Jumalan lapsia.
Pyhä Henki jatkaa kastetussa työtään ja herättää hänessä uutta uskoa ja rakkautta. Näin sekä kaste että usko ovat kokonaan Jumalan pelastavaa työtä. Kaste kantaa kristittyä läpi koko elämän, kasteen merkitys ei poistu milloinkaan.”” (https://evl.fi/tutki-uskoa/kaste-ja-ehtoollinen/kaste)
Nyt sitten herääkin ihmetys kun tuota uskoa aletaan kritisoimaan eli kenen työtä usko on luterilaisen opin mukaan?
Jos aletaan toisten uskoa epäilemään niin kenen työtä silloin epäillään?
Vai olisiko tuo kasteen luterilainen oppi valhetta eikä siinä saataisikaan sitä mitä luvataan?
On hurjan helppoa kritisoida muiden tekemisiä. vai mitä Ari. Mut tosi hankala ehdottaa, jotain millä toiset pääsisi parempiin tuloksiin. Tosin onhan virheet ensin hyvä tiedostaa, mutta sen jälkeen olisi hienoa löytää vastauksia siihen miten asiat korjataan.