Uusi testamentti tuntee kaksi suhtautumista Mooseksen lakiin. Toinen korostaa lain yksittäisten määräysten pysyvyyttä ja sitä edustavat ennen kaikkea fariseukset (onko kuvaus fariseuksista reilu ja oikea, ei ole tämän blogin kannalta relevantti); toisaalta erityisesti Matteuksen evankeliumissa myös Jeesuksen suussa on tämä näkemys. Toinen suhtautumistapa korostaan sitä, että lähimmäisenrakkauden vaatimus ylittää lain kirjaimen; tätä näkemystä edustavat Paavali ja etenkin Markuksen evankeliumin Jeesus. Luterilaisuudessa molemmat korostukset ovat läsnä.
Itse olen valinnut jälkimmäisen tien jo 70-luvulla. Ymmärrän niin, että tänään Jumalan laki vaatii meitä kohtelemaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä samoin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Ja se tarkoittaa myös oikeutta julkisesti tunnustettuun parisuhteeseen ja siunauksen pyytämistä tuolle parisuhteelle, silloin kun asianomaiset sitä haluavat.
Tämä ei tarkoita, että julistaisin harhaoppisiksi ne, jotka pitävät joitakin omaan aikaansa sidottuja määräyksiä ikuisena lakina. Tämä ei myöskään tarkoita, että haluaisin sulkea heidät seurakunnan ulkopuolelle. Väkisin ei saa hyvää aikaan. Mutta en myöskään alistu siihen, että joku huutaa omaa käsitystään totuudesta niin kovaa, että muut äänet peittyvät.
Minun tehtäväni pappina on kutsua seurakuntalaisia etsimään totuutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta ja luonnollisesti elämään seurakunnan ja kolmiyhteisen Jumalan yhteydessä. Luotan siihen, että Jumala avaa aidon etsijän ymmärryksen. Siksi en näe tarpeelliseksi enkä viisaaksi tuputtaa omaa ymmärrystäni ainoana totuutena.
Jos tämä on lässyttämistä, niin minä olen lässyttäjä.
Tarja Koivumäen kommenttiin alla (24.8 klo 10.36):
monet sortavat tai epädemokraattiset järjestelmät ovat perustuneet ajatukseen siitä, että ihmiset ovat tasa-arvoisia. Näitä järjestelmiä on perusteltu kristillisissä yhteiskunnissa usein Raamatulla, tyyliin ”ihmiset ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia”. Kaikki ihmiset, aateliset, kuninkaat, orjat, alempisäätyiset, naiset ja miehet jne. ovat kaikki tasa-arvoisia Jumalan edessä. Koska Jumala on kuitenkin luonut ihmiset keskenään erilaisiksi, niin heidän välillään vallitsee täällä maailmassa syntyperään perustuva hierarkkia. Esim. juuri miesten ja naisten välillä.
Monissa nykyisissäkin konservatiivisissa uskonnollisissa perusteluissa toistetaan tätä ”ihmiset ovat tasa-arvoisia mutta erilaisia”- argumenttia.
Sen sijaan Suomenkin nykyinen lainsäädäntö – mm. perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki ja tasa-arvolaki – nojaa valistuksen tasa-arvoperiaatteeseen, jonka mukaan ihmiset ovat paitsi tasa-arvoisia myös vapaita syntyperään (sukupuoli, etninen tausta, seksuaalinen suuntautuminen jne.) perustuvista hierarkisista suhteista.
Valistuksen ”vapaus, veljeys, tasa-arvo”- periaatteeseen perustuvaa järjestelmää (johon perustuu mm. yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, tasavertainen kansalaisuus jne.) on 1700-luvulta lähtien vastustettu sillä perusteella että se ”tasapäistää” ihmiset, jotka Jumala on luonut ”tasa-arvoisiksi mutta erilaisiksi”.
Kristinuskon kannalta nämä tasa-arvoperiaatteet ovat sikäli kiinnostavia, että paitsi tätä konservatiivista versiota (josta puuttuu valistuksen myötä tullut ajatus vapaudesta) niin myös tätä valistuksen periaatetta (joka liittää tasa-arvoon vapauden) on perusteltu Raamatulla. Valistuksen tasa-arvoperiaatetta ovat monet kristityt (myös kristityt valistusfilosofit) puolustaneet mm. Kultaiseen sääntöön vedoten.
Ilahtuneena Roman-Lagerspetzin alla olevasta kommentista, voin tasapuolisuuden vuoksi toistaa aiemman kommenttini muutettavat muuttaen: homosuhteita tms. puolustettaessa ei pitäisi käyttää kaikkein mauttomimpia/älyvapaimpia argumentteja, mitä mieleen juolahtaa.
Sar Roman-Lagersptzin kanssa sikäli samoilla linjoilla, että sortoa on toki perusteltu eroilla ja samalla pesty puhtaaksi oma mielipide määrittelemällä yksilöt jollakin teoreettisella tai ”luodulla” tai muulla ”periaatteellisella” tasolla yhdenvertaisiksi.
Tietenkään yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, vaan sitä, että tosiasiallisista eroistaan huolimatta ihmiset ovat myös käytännössä yhdenvertaisia. Siis juuri riippumatta esim. ihonväristä, etnisyydestä, uskonnosta, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai henkilökohtaisesta ominaisuudesta kuten esim. vammaisuus.
Yhdenvertaisuus ei tarkoita näiden erojen kieltämistä, poistamista tai vähättelemistä, kuten kaima Sari W. väittää. Se tarkoittaa niiden huomioimista ja mahdollisimman yhdenvertaisten olosuhteiden takaamista. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat siitä haastavia käsitteitä, että ne tarkoittavat aina kanssaihmisen kunnioittamista tämän omilla ehdoilla ja siihen rajaan, missä tulevat vastaan toisen yksilön vastaavat oikeudet. Ei ole uutta että niitä koitetaan vesittää tarkoittamaan jonkun etuoikeuden puolustamista toisen kustannuksella.
Edelleen arvostaen pastori Lepän kolumnia. Antropologian, dokmatiiikan, eksegetiikan ja käsitöitten harrastaminen antaa evästä tyydyttävään elämään, muttei välttämättä oikea-aikaiseen roskien viemiseen. Tästäkiähän toki selviää muutamalla sopivalla lauseella viisaampien kirjoituksista. Kirkon tehtävä on vaalia institutiota. Jos halutaan kehittää, niin kysyn seuraavaa. Onko Teillä käytäntönä myös ilmoittaa kuulutuksissa eronneet ihmiset eronneiksi jäljelle jääneitä lapsia myöten. Jos ei ole, niin miksi. Eikö tämä olisi oikea asia huolehtia ihmisten sieluista ennenkuin alatte huolehtia samansukupuolisten liittoon menosta. Miksi eronneet eivät saa kirkon siunausta ja toivotusta kohti uudempaa elämää. Miten vihkiäisten aina kuolemaan asti toivotus menee etiikassanne eronneiden murheen ja tuskan edelle. Aina kuolemaan asti on eräs verho, jota institutionaalisesti halutaan säilyttää, vaikka kirkko on 35-vuotta tiennyt, että persoonallinen kehitys voi ihmisten tiet erottaa.
Hyvä kommentti Tarja Koivumäeltä (alla).
Idea nykyisessä tasa-arvolainsäädännössä on se, että syntyperään perustuvat erot eivät ole luonteeltaan hierarkkisia. Eli, ihmisiä ei saa laittaa eri asemaan suhteessa toisiinsa sellaisten ominaisuuksien perusteella joihin he eivät voi itse vaikuttaa – ainakaan ilman mitään erityisen hyvää syytä. Tähän perustuu esim. se, että kaikille pyritään takaamaan samanlainen peruskoulutus, olivatpa he tyttöjä, poikia, mustia, köyhiä jne. Ennenvanhaan syntyperäiset erot (sukupuoli, etninen tausta, perheen varallisuus) jne. vaikuttivat suuresti siihen minkälaista koulutusta sinulle oli tarjolla. Tytöille oli tarjolla naisen olemukseen perustuvaa koulutusta ja kasvatusta (tai ei ollenkaan koulutusta, koska naisen erilaisen olemuksen katsottiin ”vahingoittuvan” esim. teoreettisesta opetuksesta). Samaan ideaan perustui E-Afrikan apartheidin aikainen, rodun mukaan eriytynyt peruskoulutus. Mustat saivat ns. Bantu-opetusta. Se ohjasi mustat lapset ”mustan rodun erilaisuuden” mukaisiin ammatteihin.
Pekka Väisänen
Nyt kyllä en ymmärrä. Miksi pitäisi häpäistä eronneet ja lapsetkin, kun ihmiset ovat tehneet todella kipeitä ratkaisuja. Sano sinä, miksi niin pitäisi tehdä.
Sonja Ottavainen. Kiitos sanomastasi. Sen takia olisi oikein ilmoittaa, että avioerosta pitää tehdä oikeudenmukainen kumpaakin osapuolta kohden. Mies on yleensä se puoli asiasta, joka saa erilaiset syyt niskoilleen. Naisilla on monesti semmoinen kiilaverkosto, joka jo hyvissä ajoin on käsitellyt eroon johtaneet syyt. Mies on monesti jo ennalta tuomittu. Erossahan on kuitenkin kyse erosta . miksi sitä ei voi hoitaa asianmukaisesti. Lapset eivät kärsi siitä, kun Isää ei aiheettomasti syyllistetä.
Pekka Väisänen
Minusta avioeroon päätyneiden asiat eivät kuulu muille. Siis kyse ei ole oikeudenkäynnistä. Syyt ovat niin mutkikkaita ja pitkältä ajalta, että, jopa eronneella itsellään vierähtää jokunen vuosi ennen kuin käsittää, mistä kaikesta oli/on kyse. Srk:t järjestävät eroseminaareja, joita olen kuullut kehuttavan.
Siellä niitä kipeitä asioita voi käydä läpi yhdessä toisten saman kokeneitten kanssa. Itse eronneillakin kestää varmasti kauan että pääsevät sen yli ja saa pientä käsitystä, miksi niin onnettomasti kävi. Ja neuvontaan voi hakeuta ennen eroa; johtipa se eroon tai ei, niin varmasti auttaa edes hiukka ymmärtämään. Ja syyllisiä ei tarvii etsiä. Samaa mieltä olen (mutta ilman nimiä), että pitäisi rukoilla eronneittenkin puolesta. Ja onneksi on kirkon perheasianneuvottelukeskus, josta saa apua sekä yksin että kaksin
Mutt tää aihe ei liity nyt Heikin blogiin.
Värikästä keskustelua. ”Vääräoppisena” tekee mieli kysyä, että kun Paavali kirjoitti 1. roomalaiskirjeensä, jossa tuomitsi homot [mielestäni Raamatussa tuomitaan epäjumalanpalvelusmenot ja mm. Kreikasta Rooman levinnyt orgiastinen ja ekstaattinen Bacchus-kulttii], niin kuinka ”oikean opin” mukaan tulkitaan Paavalin kirjeen jatko, jossa hän kertoo millaisia he muuten olivat: ”He ovat täynnänsä kaikkea vääryyttä, pahuutta, ahneutta, häijyyttä, täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta, pahanilkisyyttä; he ovat korvaankuiskuttelijoita, panettelijoita, Jumalaa vihaavaisia, väkivaltaisia, ylpeitä, kerskailijoita, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, vailla ymmärrystä, luotettavuutta, rakkautta ja laupeutta, jotka vaikka tuntevat Jumalan vanhurskaan säädöksen, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, ovat kuoleman ansainneet, eivät ainoastaan itse niitä tee, vaan vieläpä osoittavat hyväksymistä niille, jotka niitä tekevät.”
Kyllä se vaan papin etiikan puolesta liittyy. Paikallisesti, vuosikymmeniä kestävään ajanjaksoon kun halutaan laittaa yhteen kirkontähänastiseen käsitykseen tuleva uudistus samaasukupuolta olevien siunauksesta, unohdetaan ihmisen historiaan liittyvä perinne, jossa kirkko institutionaalisena on halunnut ymmärtää poika-tyttö suhteen ainutkertaisuuden ja merkityksen kulttuurisena perustekijänä. Jos tätä nyt lähdetään mainostamaan, niin miten käy niille nuorille, jotka rippikoulun jälkeen ovat kilvoitelleet sen oikea etsinnässä 6-8.n vuotta, ja sitten muistavat papin kertomuksen mahdollisuudesta samansukupuoliseen siunaukseen mahdollisesti saman kokeneen lapsuuden ystävän kanssa. On sitten kokonaan eri asia, että on olemassa ihmisiä, joille muuta mahdollisuutta ei ole. Miten kirkko voi lähteä tälle tielle, kun se nyt ei huolehdi eronneistakaan. Hyväksyn sen, jos ajatteluni pettää, siitähän emäntänikin todistaa. Mutta ilman vasta-argumentteja olen hidas uskomaan.