Raamatun alkukertomukset, kuten kertomus maailman luomisesta, syntiinlankeemuksesta, veljesmurhasta, vedenpaisumuksesta ja Babylonin tornista ovat yllättävän ajattomia. Ne eivät ole sidottuja johonkin tiettyyn historian vaiheeseen, vaan ne ovat myyttejä, joiden idea on relevantti kaikkina aikoina.
Alkukertomukset nousevat toisenlaisen maailmankuvan taustalta kuin on omamme. Mutta se ei tee niistä epärelevantteja, vaan ne puhuttelevat myös nykyihmistä tässä ja nyt.
Meidän ei siis tarvitse hyväksyä sitä maailmankuvaa, jonka nykyaikainen luonnontiede on osoittanut vanhentuneeksi, vaan kysymys on muusta, ajattomista uskontodistuksista. Se mikä niissä puhuttelee olemassaoloamme, ei ole historiaan sidottua.
Raamatun sivuilla törmäämme myötäänsä ihmisen syyllisyyteen. Sen tekstit antavat ymmärtää, että syyllisyys palautuu kahden myyttisen hahmon, Adamin ja Eevan lankeemukseen. Kun Jumala puhuttelee syyllistä, tämä puolustautuu: enhän minä, mutta kun tuo toinen…
Syntiinlankeemuskertomuksessa syyn alkuperä ulkoistetaan: olen langennut, mutta en omasta syystäni, vaan Adamin ja Eevan käyttäytymisen seurauksena. Ja vaikka kertomus on vanha jumalaistaru, se ei ole ohitettavissa, vaan se osoittaa, mistä on kysymys. Kysymys on siitä, että synti on koko ihmiskunnan kollektiiviminä.
Kristillisessä julistuksessa ja opetuksessa me mieluusti palaamme klassiseen kertomukseen synnin alkuperästä, jonka katsomme selittävän pahan olemassaoloa. Mutta kertomus edellyttää, että ihminen olisi alkuaan ollut toisenlainen, josta hän on sitten langennut. Kysyn kuitenkin, onko koskaan ollut ihmistä, joka olisi ollut moraalisesti toisenlainen, puhdas ja kuolematon kuin ihmiset yleensä ovat?
Jos otamme vakavasti sen, mitä moderni luonnontiede kertoo ihmisen kehitysvaiheista, niin ”lankeemusta” edeltävää synnitöntä ihmistä emme tapaa. Homo sapiens on aina ollut sama, myös moraalisesti.
Kun synnyin maailmaan, se tapahtui ilman, että minulta itseltäni olisi siihen lupaa kysytty. Ja näin ovat muutkin maailmaan tulleet, lupaa kysymättä. Meillä ei siis lähtökohtaisesti ole ollut vähäisintäkään moraalista vastuuta elämästämme, joskin vastuuta on sitten myöhemmin kasaantunut.
Lähtökohtani, kuten kaikilla muillakin, on hyvän ja pahan tuolla puolen. Tietenkään en kiistä ihmisen moraalista vastuuta, mutta perisynti, jos se on totta, ei ole kenenkään oma valinta. Mitä johtopäätöksiä tästä tulisi tehdä?
Maailmassamme on paljon ankaran uskonnollisuuden vaurioittamia ihmisiä. Historiassa on usein kaikkein puolustuskyvyttömimmät syyllistetty ja näin hallittu synnillä. Mutta perisyntioppi syyllistää myös vastasyntyneen lapsen, vaikka hän on kaiken omakohtaisen pahan ulkopuolella.
Toisaalta kukapa haluaisi ottaa syyn ja synnin omille hartioilleen. Niinpä helpoksi selitykseksi on usein kelvannut irrationaalinen hahmo, Paholainen, jonka syyksi on helppo kaataa koko maailman pahuus. Etenkin pietistiset äänenpainot ovat pitäneet tästä huolen. Vastapainona on sitten ollut konstailematon armon julistus.
Jos vielä hieman itse Matti Wirilanderin blogista, lainaus:
”Kristillisessä julistuksessa ja opetuksessa me mieluusti palaamme klassiseen kertomukseen synnin alkuperästä, jonka katsomme selittävän pahan olemassaoloa. Mutta kertomus edellyttää, että ihminen olisi alkuaan ollut toisenlainen, josta hän on sitten langennut. Kysyn kuitenkin, onko koskaan ollut ihmistä, joka olisi ollut moraalisesti toisenlainen, puhdas ja kuolematon kuin ihmiset yleensä ovat?
Jos otamme vakavasti sen, mitä moderni luonnontiede kertoo ihmisen kehitysvaiheista, niin ”lankeemusta” edeltävää synnitöntä ihmistä emme tapaa. Homo sapiens on aina ollut sama, myös moraalisesti.”
Katolinen luonnontieteellinen konkregatio sanoo että on ollut vielä Luomisen Kuudentena Päivänä. Eli yhtä muiden Jumalan luomien kanssa mutta kuitenkin omanlaisensa, siis anomalia vertaisuudessa toisiin Jumalan luomiin. Tästä kertoo hyvin Vanha Testamenttia, ja siksi Jumala käski.
Luomisen Kahdeksantena Päivänä Jumala kielsi tätä nyt anomalian erijatkuvuutta diskontinuiteettina jolloin tähän täytyy olla hyvä syy.
Kun edellinen näin sai orastavat lahjat omassatunnossa ja kyvyssä valita historiassaan eteenpäin yrityksen, ponnistuksen, epäonnistumisten kuin onnistumisten kautta antoiko Jumala nämä lahjat siunauksessaan vielä tilaisuuttaan odottavaa kirkkolaitosta varten pitää Ihminen nuhteessa ja alati katsoa syntiin vaiko muuta varten.
Eikö Jeesus Kristuksena halunnut kirkastaa minnepäin Ihmissielu voi kurottaa ja yletä, ja samalla muistuttaa sukuamme mahdollisuudesta päästä moraalisessa harkinnassamme eteenpäin kuin mahdollisuudestamme kohota ajassa myös henkisessä tasossamme.
Kirkkolaitos on näin kääntänyt selkänsä Jumalan työhön Sukuamme katsoen ja jättää lukematta Vanhan Testamentin sanan.
Näin perisynti edellisessä katsoisi kirkkolaitoksen pitkään kestänyttä vaivaa missä tahdon uskoa muutoksen mahdollisuuteen.
Täytyy kysyä onko Tohtori Wirilanderin blogi valenttia myös kirkkomme opetuksessa rivijäsenilleen.
Avauksia en ole huomannut, mutta ennenkuin yhteisasiakirjaa Rooman Vatikaaniin tästä asiasta lähdetään ensialkuvuoden tervehdyskäynnillä viemään kehottaisin harkintaan ja pidättyväisyyteen. Tässä asiassa uskon Heidän tehneen hyvää työtä.
Asiakirja Ehtoollisen asiassa sai arvoisan vastaanoton, ja kyllä siellä käyttäytyä osataan.
Tähän ”jumalaistaruun” liittyy myös ”myyttisen” Nooa-hahmon isän Lemekin antama nimi pojalleen. Nooa – ”Hän lohduttaa meitä ja ja on vapauttava meidät tämän elämän vaivoista” (Gen5:28). Nyt tulee siis loppu perisynnistä ja ja perisynnin rangaistuksesta. Hurskas Lemek erehdyksessä päätteli näin ilmeisesti siksi, kun Lemekin isoisä Henok hävisi maan päältä jälkiä jättämättä ja kuten ensin virheellisesti ajateltiin sen olevan kainilaisten työtä.
Näin ei ollut, vaan Henok temmattiin paratiisiin eikä Nooa ollut se, joka oli lunastava Israelin. Kuten Hesekiel 14 asian ilmaisee mm. j19-20 ”….. jos minä lähettäisin ruton tähän maahan ja vuodattaisin vihani sen ylitse verenä, niin että hävittäisin siitä ihmiset ja eläimet, ja Nooa ja Daniel ja Job olisivat sen keskellä, eivät he voisi — niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra — pelastaa poikaansa eikä tytärtänsä; vain itse he vanhurskaudellaan pelastaisivat henkensä.”