Samoin kuin ihmisen elämään yleensä myös kristittynä elämiseen kuuluu oppimisen ja kasvamisen haaste. Pieni lapsi on suloinen, mutta jokelteleva ja konttaava 10-vuotias olisi kipeää katsottavaa. Kasvu kuuluu elämään.
Samalla on muistettava, että kristittynä kasvamisen suunta poikkeaa siitä, mitä ihminen luonnostaan ajattelee. Tähän liittyy Johannes Kastaja sana Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.”
Kasteen ja uskon kautta ihminen syntyy uuteen elämään, jonka on määrä vahvistua ja saada enenevässä määrin tilaa ihmisessä. Kysymyksessä on Kristuksen elämä meissä. Hän synnyttää uskon ja pitää sitä yllä. Toisaalta kristityn kutsumus on kilvoitella – sana tulee kilpailemista merkitsevästä kreikan sanasta.
Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Kristus on uskon alkaja ja täyttäjä, ihmisen on urheilijan tavoin syytä harjoittaa itseään uskossa. On valvottava ja rukoiltava, jotta uskon kohde ja päämäärä pysyisivät näköpiirissä eikä matka keskeytyisi. Tämä on tie, jolla elävä usko säilyy – ei lakihenkisyyttä.
Uskon ohella toinen tärkeä kristittynä elämiseen liittyvä sana on rakkaus. Suhteessa Jumalaan saamme elää lapsenomaisessa luottamuksessa Jumalan armoon. Tätä on usko. Suhteessa lähimmäisiimme meitä puolestaan velvoitetaan toimimaan heidän parhaakseen. Tätä on rakkaus.
Toisin kuin uskossa tässä ei ole lepäämisen vaan aktiivisen toiminnan paikka. Eron tekeminen on tärkeää sen vuoksi, ettemme pyrkisi kelpaamaan Jumalalle omien tekojemme perusteella. Toisaalta lähimmäinenkään ei saisi jäädä avutta.
Tämä vaara ei ole vähäinen, sillä ihminen on luonnostaan itsekäs olento. Kristittykin kantaa povessaan syntiturmelusta, vaikka se voi kuulostaa vanhanaikaiselta puheelta. Kristitty on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas, kuten uskonpuhdistajamme Martti Luther asian ilmaisi.
Apostoli Paavalilla on myös painavaa sanottavaa tästä. Oma itsekäs luonto eli liha hangoittelee, jopa sotii, uudestisyntynyttä mieltä vastaan. Siksi se on ”upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen”, kuten katekismus opettaa.
Tämä on käytännössä valossa vaeltamista, syntien tunnustamista ja anteeksiantamuksen vastaanottamista. Rippiä ja sielunhoitoa ei kannata myöskään unohtaa – sen verran kovaa taistelua joudutaan ainakin välillä käymään. Itse olen saanut niiden kautta monesti rohkaisua.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Omantunnon vapauden säilyttäminen kuuluu kristittynä elämisen edellytyksiin. Omatunto on alati vaarassa joutua orjuuden ikeeseen. Tässä sielunvihollinen ei säästä palavia nuoliaan saattaakseen kilvoittelijan orjallisen hengen valtaan. Tässä on otettava uskon kilpi ja ryömittävä heikkonakin Vapahtajan turviin. Kristityn vapauden eli hyvän omantunnon perustana ei voi koskaan olla mikään muu kuin Kristuksen sovitustyö.
Lutherilla on mainio kielikuva liittyen tähän omantunnon vapauden säilyttämiseen. Omatunto on kuin morsiuskammari, jossa ei saa olla muita kuin sulhanen ja morsian. Kristus on tämä sulhanen ja kristitty on morsian. Kuten kolmatta henkilöä ei ole soveliasta päästää häähuoneeseen, niin ei myöskään lakia saa päästää omaantuntoon.
Onko sitten olemassa jokin kristitylle ominainen tapa elää? Erottuuko uskova maailmasta tai pitäisikö erottua? Tässä kristityllä on nähdäkseni kiusaus ajautua joko tien vasemmalla tai oikealla puolella olevaan kuoppaan. Siellä missä moraali saa kovin keskeisen sijan, voidaan tulla armottomiksi toisia kohtaan. Toisaalta kilvoittelijan vaarana on mukautua tämän maailman menoon. Paavalin mukaan kristityn tulisi muuttua ja uudistua mieleltään, jotta hän osaisi arvioida, mikä on Jumalan tahto (Room.12:1-2).
Tässä ajassa on paljon sellaista, joka vetää ihmisiä kauemmaksi Jumalasta ja hänen tahdostaan. Siksi kilvoitukseen kuuluu säännöllinen sanan tutkiminen ja rukouselämä. Ilman niitä emme uudistu mieleltämme vaan mukaudumme vääjäämättä yleiseen mielipiteeseen.
Näin tullaankin kristittynä elämisen arkisten rutiinien äärelle. Kuinka usein luet Raamattua ja menet sanan kuuloon? Käytkö jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella säännöllisesti? Varaatko aikaa rukoukseen vai rukoiletko vain silloin, kun tunnet siihen erityistä halua?
Realismia on se, että emme tule saamaan aikaan uskonelämän hoitamiseen, vaan se on otettava. Toisaalta tärkeässäkään asiassa moittimisella ei välttämättä saada muutosta aikaan. Itse olen tavannut ajatella, että esim. aamun hiljainen hetki on verrattavissa aamiaiseen. Aamuateria antaa energiaa päivään, jota ilman tulen huonosti toimeen. Jotakin samaa on armovälineiden käytössä: ne ravitsevat ja antavat voiman kunkin päivän kamppailuun.
Näissä asioissa pätee vanha viisaus: varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut.
————-
Tämä oli Miniripari-sarjan viimeinen jakso. Miniriparit ovat kuunneltavissa myös podcasteina, linkki on Hämeenkyrön seurakunnan kotisivuilla. Podcastit löytyvät myös Spotify-sovelluksesta hakusanalla ”Miniripari”.
