Edellisessä bloggauksessani, oi, hyvä lukijani, kirjoitin elämän tarkoituksesta. Johdonmukaisuuden nimessä nyt tulisi tarkastella kuolemaa. Eihän Osmo Tiililäkään aikoinaan sanonut, että kirkko on täällä siksi, että täällä naidaan vaan sitä varten, että täällä kuollaan. Kyllä tämä kalmankatkuinen aihe minulle passaa, lukijasta en voi mennä takuuseen. Lukijahan voi mennä aiheesta ihan lukkoon, mutta voiko siitä meikäläistä syyttää?
Pappina voisin kokemusteni perusteella kirjoittaa vaikka kirjan kuolemaan liittyvistä ajatuksista, näkemyksistä ja kokemuksista, mutta kuunneltuani hiljattain Kai Sadinmaan uutuusäänikirjan nimeltä Kuolleiden kirja eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista ajattelin, että olkoon. Sisäpaisti valtaosa työn kautta tietooni tulleista jutuista on sellaisia, että niiden on sopivinta jäädä vaitiolovelvollisuuden piiriin ja matkata aikanaan mukanani hautaan.
Kuolemaa sinänsä ei kuitenkaan sovi yhtä näppärästi lakaista mullan alle. Siitä tulee puhua niin sopivilla kuin sopimattomillakin hetkillä. Ei parane meidän unohtaa sitä, että kerran me kaikki täältä lähdemme, ei tänne maan päälle kukaan jää. Tai jos jää, niin se on kerta kaikkiaan näkökulmasta riippuen joko jumalattoman tai helvetinmoisen huonoa tuuria.
Oletko, lukija (tässä vaiheessa lukijoita lienee enää kourallinen jäljellä), koskaan fantasioinut omaa lähtösi hetkeä, siis kuvitellut, miten ja millaisissa olosuhteissa täältä otat hatkat?
Tällainen pohdiskelu saattaa vaatia jonkin verran uskallusta, mutta en usko, että se on pahaksi kenellekään. Huonoja kuolemia on turha visualisoida, kannattaa kuvitella vain ns. hyviä lähtöjä. Kuoleman ajankohtaa ei kannata ennustella, sillä silloin viisas alitajuntamme voi ryhtyä tuumasta toimeen ja järjestää niin, että mielessämme pyörittelemästämme dead linesta tuleekin itsensä toteuttavana ennusteena mitä totisinta totta.
Joskus lapsena pohdin, että kuolen 35-vuotiaana, sillä tuolloin se tuntui ihan ikäloppuiältä. Sitten tajusin, että eihän tässä ole hätiä mitiä, kun äiti ja isäkin olivat vielä tallella. Iltaisin kuolema-aihe kuitenkin palasi iltarukouksen myötä mieleeni, kun tuli kohta Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Onneksi äiti ymmärsi vaihtaa tuon karmealta kuulostaneen rukouksen toiseen. Tule, Jeesus, lapses luo, armos, siunaukses suo tuntui heti paljon lohdullisemmalta.
Kammottavin tapa minusta on kuolla omaan kotiinsa yksin, hylättynä ja unohdettuna. Toiseksi karmeimmalta minusta tuntuu joutua vihannekseksi sairaalasänkyyn letkuruokinnalle. Täytynee siis pysyä liikkeellä, jotta pystyisi välttämään yksinäisen lähdön ja toisaalta olla niin terve, että voi boikotoida sairaaloita.
Kolmea erilaista lähtötapaa pidän itse tykönäni ja omalla kohdallani tyylikkäänä:
Sankarikuolema. Tämä on vaikea rasti, mutta toisten ihmisten puolesta uhrautumista on kautta aikain pidetty jalona tekona. Perheetön vanki menee perheenisän puolesta teloituskomppanian eteen. Sotilas kuolee isänmaansa puolesta. Joku pelastaa ripeällä toiminnallaan ihmisiä palavasta talosta. Joku antaa oman paikkansa pelastusveneestä toiselle ja jää itse uppoavan laivan kannelle. Tällainen on hienoa, jaloa, pyyteetöntä, mutta osuu vain harvojen kohdalle. Jos voisin elämässäni pelastaa edes yhden ihmishengen, niin se tuntuisi hyvältä. Olenko pappina onnistunut pelastamaan yhtään ihmissielua kadotukselta, sen tietää yksin Jumala.
Saappaat jalassa kaatuminen. Tämä ajatus tuli tuolloin tällöin mieleen työaikana messuissa. Millaista olisi saada lähteä tässä ja nyt, suorilta jaloiltani? Tuupertua kesken puheen saarnatuoliin? Lyyhistyä ehtoollisvieraana alttarikaiteen ääreen polvistuneena? Voisi olla, että seurakunta saattaisi aluksi järkyttyä, mutta rauhoittuisi heti kohta ja tajuaisi, että papinhan kävi hyvin: Sielunpaimen noudettiin rakkaasta kirkostaan vielä rakkaampien seurakuntalaistensa keskeltä. En olisi sankari, mutta minusta saatettaisiin jälkipolville tehdä jonkinmoinen myyttinen hahmo.
Nauruun kuoleminen. Tämä vaihtoehto on ehdottomasti kaikkein hauskin! Huumori on ollut minulle koko elämäni ajan tärkeä asia. Se tarttui minuun jo pienenä poikana erityisenä haluna ilahduttaa ja naurattaa muita kertomalla hauskoja juttuja, jatkui hilpeitten pakinoitten kirjoittamisena ja lopulta hakeuduin jopa opiskelemaan sit.com-käsikirjoittamista (tilannekomiikkaa siis) ja stand up-huumoria. Kaikki hauskuus huipentuu siihen, että oppii nauramaan – itselleen!
Työaikana minuun saatettiin välillä hermostua, kun ajateltiin, että onkos tuo tyyppi ihan kevytmielisen pinnallinen eikä ota mitään tosissaan. No, olisivatpa vain tienneet, miten haudanvakavissa paikoissa on tullut olluksi! Asenne on kuitenkin aina ratkaisevin. Eivät meitä saata tolaltamme asiat sinänsä vaan se, miten niihin suhtaudumme. Vastoinkäymiset lyövät toiset ihmiset ihan länään, toiset taas merkillisellä tavalla voimaantuvat kovista kokemuksistaan. Voi vitsi, kun tietäisi, miksi!
Humoristinakaan ei tietenkään ole aina helppoa olla. Joillakin sielunhoidon ja terapian koulutuskursseilla kävi niin, että vetäjä yritti tahallaan rikkoa minut päästäkseen jonkinlaisen kuvittelemansa suojamuurin läpi. Well, kyllähän psykologinen painostus tuloksia tuottaa ja minut saatiin rikki. En vieläkään tiedä, oliko tuo mitenkään sankarillista touhua. Tai sen kuuluisan rakkauden nimissä tapahtuvaa hoitamista. Hoitokokous, huh!
Sairaalasielunhoitokurssille hakeutuville järjestetään kalliit soveltuvuustestit. Musteläikkätestin kohdalla meikäläisellä läikähti kunnolla. Hyvä ettei minua ruvennut ääneen naurattaman, kun yhdessä valkoisessa paperissa oli yksi pieni musta vinoviiva, kuin silmäripsi. Kysyttiin, mitä näen kuvassa. No, jummijammi, minähän vastasin, että näen roskan aaveen silmässä. Minusta se oli hauska vastaus, mutta ei ilmeisestikään odotusten mukainen. Minut diskattiin, mutta kun pari vuotta myöhemmin olin taas pyrkimässä, en enää nähnytkään samassa kuvassa roskaa aaveen silmässä….
Eikö ihmisellä eläessään saa olla hauskaa, keneltä hilpeys olisi pois? Saisiko inehmo edes kuolla nauruun? Minua sellainen lähtö kyllä huvittaisi. Olen nimittäin huomannut, että osaan jo kertoa itselleni sellaisia vitsejä, joita en ole koskaan ennen kuullut ja joihin hervottoman naurukohtauksen yhteydessä voisi jopa tukehtua. Onneksi saan kohtauksen loppumaan heti, kun alan ajatella Stalinin hirmutekoja tai Suomen soteuudistusta. Silloin vakavoidun.
Vekkulia olisi, kun patologi näkisi kalmanhajuisen kalmoni kalmankalpeille kasvoille jämähtäneen autuaan hymyn ja minut aukaistuaan toteaisi, että joo, kyllä tämä on ensimmäinen tapaus pitkällä urallani, kun näen jonkun ihan oikeasti kuolleen nauruun! Hauska tapaus.
PS: Tämä Hilkka Olkinuoran viisas haastattelu sai minut bloggaamaan yllä olevan, vaikka omena sitten putosikin varsin kauas puusta…
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006651688.html
Kuva: Hugo Simbergin häkellyttävän hellyttävä Kuoleman puutarha.
Pyysin äitini hautaisista keskusteltaessa papin kanssa, että voisiko hänet siunata Jumalan nimeen, siis Jumalan nimeen. Kun jo ensimmäisellä luokalla oli matikassa opittu, että 1+1+1=3
Nuori pappi katsoi minua ihmeissään, oli hetken hiljaa, ehkä hän mietti, että mikä se Jumalan nimi mahtaa olla.
Sitten hän sanoi minulle: ” Minä ajattelen kuitenkin kolmiyhteisesti.” En alkanut kinaamaan, vaikka en ollut tyytyväinen, tietenkään. En halunnut saattaa häntä tilanteeseen, jossa hän puhuu yhtä, ja ajattelee toista, tai peräti kolmea.
Kirkossa aurinko iski silmää ikkunaruudun läpi niin että silmiä häikäisi, ja ajattelin, että ehkä se on Jumala itse, joka on jo ottanut äitini hengen huomaansa ja haluaa vinkata, että kyllä tämä tästä, anna ihmisten puhua mitä puhuvat, eivät ne mitään ymmärrä, jotka kantavat puukuviansa ja rukoilevat jumalia, jotka eivät voi auttaa.
Tarja: Niin ihmettelen minäkin, vaikka olenkin jo eläkepappi. Kristillinen siunaustilaisuus aloitetaan ja päätetään ristinmerkillä Kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Samoin toimitaan vainajan siunaamisen yhteydessä. Papin on kirkollisissa toimituksissa seurattava käsikirjaa. Mihin pyrit yrittäessäsi saada nuoren kollegani poikkeamaan kaavasta?
Miten nyt kun ihminen saa ”kivunlievitystä” eli hän elää viimeiset aikansa huumattuna.
Jääkö silloin hänen tärkeimmät hetkensä ja rukouksensa Jumalan puoleen pois?
Jääkö silloin monelta viimeinen parannuksen tekeminen tekemättä?
Werner: Kuka käskee jättää parannuksenteon kuolinvuoteelle? Moni ei edes elä sinne vanhuuden kuolinvuoteelle asti, kun kuolema korjaa mukaansa jo aiemmin. Vanhassa testamentissakin kehotetaan: Muista Luojaasi jo nuoruudessasi ENNEN KUIN pahat päivät tulevat. Näissä asioissa ei toimi hokema Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Pitää toimia ajoissa.
Jos olisi sinun vallassasi kieltää kovissa kuolinkivuissaan kamppailevalta ihmiseltä morfiini, niin kestäisitkö siinä hänen kuolinvuoteensa äärellä katsella hänen äänekästä tuskaansa? Entä kestäisikö pokkasi, jos itse joutuisit samaan tilanteeseen ja olisit aikaisemmin antanut henkilökunnalle ohjeet, että minua ei sitten huumata?
Mieti, mieti!
Pitäisikö ihmisen kärsiä helvetillisiä esim luusyöpätuskia vain voidakseen rukoilla?
Miksikä psykiatria kutsuu totaalista empatiavajetta?
Seppo: Ekaan kysymykseesi vastaan EI!
Toiseen vastaan: Psykopatiaksi.
Veljen taitaa purkaa vanhoja kaunoja. Ehkä Mikkelin päivä kiireiden lomassa yritän vastata.
Tämä psykopatia ei ole aivan osuva leima siinä mielessä, että juuri päihteiden ja lääkkeiden käyttö edistää psykopatiaa.
Erään parkison potilaan tapaus HUS sairaalassa
Potilaan puoliso toivoi lepojaksoa omaishoitajana ja sairaalan arviota sopivasta dopamiini lääkemäärästä.
Parkison potilaalla on valtavia suonenvetoa vastaavia lihaskramppeja. Hänet laitettiin pakkositeillä sänkyyn kiinni. Kuvittele lihaskramppeja pakkositeissä. Potilas pyysi sukulaista auttamaan hänet pois näistä pakkositeistä. (Sukulainen ei auttanut, kun luotti hoitoon. Jota myöhemmin katui.) Kotona hän oli saanut olla ihan vapaasti. Ongelmana vain krampit.
Pakkositeissä rimpuillessaan potilas saa ylimääräisen aivoverenvuodon.
Potilasta siirreltiin kolmella osastolla yhdeksässä huoneessa kahden kuukauden aikana. Jatkuvasti vaihtuvin hoitajin.
Sitten annetaan näitä kipulääkkeitä. Ja kun potilas ei enää pysty selvästi ilmaisemaan itseään. Hoitaja tulkitsee jokaisen nyökkäyksen. Joo annetaan lisää kipulääkkeitä.
Huumattuna potilaan entisestään vaikea nieleminen lamaantuu ja hän ei pysty enää syömään. Hoitaja tuo ruoan. Ja kun potilas ei itse ripeästi syö. Hoitaja vie ruoan pois. Potilas laihtuu nopeassa ajassa 10 kiloa. Toki on jo muutenkin parkisonin laihduttama.
Yhtäkkiä lääkäri ilmoittaa potilas kuolee. Näin hän on hoidettu pois hengiltä kahdessa kuukaudessa.
Oletan kuolemani vastaavan tilaa joka vallitsi ennen syntymääni, jolloin en tiennyt olevani joskus olemassa. Häviän täydelliseti olemattomuuten eli katoan,mitä Raamatun kadotuskin eli katakrino oikeasti tarkoittaa. Kuolleet eivät tiedä mitään,sanoo Raamattu. Kaikki tietysti toivovat kuolevansa huomaamattaan nukkuessaan ja niin että siitä olisi mahdollisimman vähän haittaa/vaivaa jälkeenjääville.
Seppo: Sinänsä tuo olemattomiin katoaminen kuoleman jälkeen tuntuisi ihan kivalta kohtalolta niille, jotka eivät täällä maan päällä ole Jumalasta vähääkään välittäneet.
Kaksi asiaa kuitenkin häiritsee tätä oivallista nihilististä suunnitelmaa.
Ensiksikin viime aikoina on teologiassa yritetty kovasti tuoda esiin universalistista Kaikki pääsevät taivaaseen-ajatusta. Minun on vaikea ymmärtää, mitä siellä tekisivät stalinit ja hitlerit ynnä kaikki ne, jotka elämänsä aikana uskoivat kaikkeen muuhun kuin ”jumaltaruihin”. Mitä mieltä olisi raahata ketään vasten tahtoaan taivaaseen. Eikö se olisi epäoikeudenmukaista jos mikä?
Tässä tullaankin toiseen häiriötekijään:
Raamatun mukaan kukaan ei voi välttää Viimeistä tuomiota eli ei selviä vastuustaan kuin koira veräjästä. Tuomio, kuten kielimiehenä hyvin tiedät, tarkoittaa erottelua. Kyse on enemmänkin syystä ja seurauksesta kuin rangaistuksesta: Maanpäällinen suhteemme Jumalaan ratkaisee iankaikkisen kohtalomme.
Sitä kyllä ihmettelen itsekin, että miksi epäoikeudenmukaisuuden lopullinen korjaaminen jätetään vasta tähän hetkeen? Oliko tarkoitus, että maan päällä vääryyksien korjaaminen olisi ollut päättäjiemme ja meidän kaikkien muidenkin yhteinen tehtävä? Mutta, hyvä Jumala, näithän sinä itsekin, että me pahan pauloissa eläneet onnistuimme vain mokaamaan, rikkomaan ja tuhoamaan kaiken, mihin puutuimme. Me olemme viheliästä porukkaa, susia toisillemme…
Jumalana oleminen taitaa lopultakin olla aikamoisen kenkkumainen pesti…
Rovastin pitäisi muista että Raamattu sanoo, etteivät kuolleet tiedä mitään. Kaikki muu tämän vastainen on siis jo Ut.n kirjoitajilla kenties vain toiveajattelua: m i n ä pääsen taivaan iloon kun taas tuo ’toiset’ saavat kärsiä miljardeja ja taas miljardeja vuosia tulikidustusta helvetissä. Kohtuullinen ’rangaistus’ perisynnin ilman omaa tahtoaan perineelle…
Seppo: Nämä tuonpuoleisuusasiat menevät meiltä kaikilta yli ymmärryksen, sillä niin monta osaa, palasta tai todistetta puuttuu, jotta voisimme julistaa väitteen tyhjiinraukeamisesta tai elämän jatkumisesta (tieteellisesti, hehheh!) oikeaksi ja todeksi, eikö vain? Vähän epistä mielestäni olisi sekin, että osa porukasta katoaa kokonaan olemattomiin ja osa jatkaisi elämäänsä Jumalan yhteydessä iloiten, ilman kipua, sairauksia, epäoikeudenmukaisuutta, kuolemaa…
Yritämme selvitä epätarkoilla vertaus-, kieli- ja mielikuvillamme, jotka eivät välttämättä aina edes tangeeraa todellisuutta, totuutta, sitä, miten asiat lopultakin lutviutuvat.
Jos tietäisin, että tyhjiin raukeaminen on edessä, tuntisin itseni petetyksi ja kaikilta tekemisiltäni putoaisi pohja pois. Kaikki olisi tapahtunut ihan turhaan. Stoalaiset olisivat silloin oikeassa, kun suisiidia tarkoittaen sanoivat, että savua täynnä olevasta talosta on lupa paeta.
Mutta nytpä Raamattu kuvaa Jumalaan uskoville upeaa tulevaisuutta, jonka kirkko pukee uskontunnustuksessa sanoihin Minä uskon ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.
Ylösnousemusruumis lienee parannettu painos tästä maallisesta (bravo!) ja jollakin uudella tavalla ihmiset tuntevat toisensa – läheisensä – ja itsensä.
Siksi laulan täällä maan päällä riemullisesti uskontunnustusvirttä silläkin uhalla, että sinä, Seppo, nauraisitkin suusi ristiin.
Virren 167 seitsemäs värssy kuuluu näin:
”On tämä uskoni /
elämän loppuun asti,/
ja siinä matkani /
myös päätän rohkeasti./
Sen mukaan, Isäni,/
suo minun vaeltaa,/
myös elämälläni /
uskoni tunnustaa.”
En minä suinkaan naura, mutta toki ihmettelen asiassa käsitettä ’oikeudenmukaisuus’ ja empatiani kohdistuu niihin miljartdeihin ihmisiin, jotka perisyntiinsä syyttöminä ja ilman uskolahja jääneinä/jätettyinä saavat osakseen ikuisen tulihelvetin-siis krist. dogman mukaan.
Seppo: Nuo tulijärvet ovat taas niitä kielikuvia, joilla kuvataan lähinnä saatanan ja hänen kätyreittensä kohtaloa. Uskosta osattomien kohtaloksi riittää pettymys, että jäävätkin osattomiksi myös Jumalan läsnäolosta. Toisaalta Jumala tahtoo, toivoo, odottaa, että kaikki jo hyvissä ajoin kääntyisivät hänen puoleensa ja saisivat kuoleman jälkeen olla siellä, missä hänkin on. Pakkoa hän ei tällaisiin asioihin käytä.
Jättäisin kokonaan Jumalan murheeksi sen, mitä hän on suunnitellut niiden varalle, jotka eivät ole koskaan hänestä kuulleet, vaikka lähetyskäsky viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan on edelleen voimassa eikä tule koskaan kaikkia tavoittamaan, missio tulee siis joka tapauksessa jäämään kesken.
Nyt kun olen huomattavasti lähempänä kuolemaa kuin papin hommat aloittaessani eivätkä virkavaljaat minua paina, koetan selventää näitä asioita itselleni uudella tavalla. Mielestäni on väärin laillasi ajatella, että kristityt ajattelisivat vain omaa pelastustaan, sillä sellainen ajattelutapa olisi kaikkea muuta kuin kristillinen.
Tässä koko ajan näemmä tarjoan sinullekin tartuntapintaa näihin asioihin, en kuitenkaan yritä käännyttää, sillä sellaisestakaan en pidä. Ihmisen tulee tarttua pelastukseen vapaaehtoisesti, ei pakotettuna. Sitä vain en tajua, että jos epäuskolla voi lopulta varmasti menettää kaiken, mutta uskon avulla voi tarttua kiinni Jumalan iankaikkisiin lupauksiin, päästä mukaan hänen suunnitelmiinsa, niin monet ihmiset valitsevat kuin uhallaankin nihilismin.
Tulee mieleen vanha vitsi siitä, kun mies valitti Jumalalle, ettei hän ole voittanut elämänsä aikana yhtään kertaa lotossa. Pettyneenä hän vaati Jumalaa tekemään jotakin asian eteen. Jumala vastasi, että laita nyt, hyvä mies, edes se lottokuponki vetämään. Hahaa, olipas aika surkea juttu, mutta kai siitä nyt edes jotakin vinkkiä sai siitä, että emme ole täällä pelkkiä ajopuita.
Suurimmalle osalle fundamentalisti-uskovia tulihelvetti ontuskin vertauskuva, eikä se ole sitä kirkollekaan ollut 1900:n vuoteen.
Voikohan jokin muu uskonto antaa yhtä hyvän päänalusen kuolevalle, kuin se kristityn tietoisuus ettei Jumala jätä kuolemassakaan, vaan se on vain astumista hämärästä eteisestä valoisaan olohuoneeseen, Jeesuksen, sekä kaikkien pyhien seuraan.
Tuohan koskee vain oikeauskovia kuolevia, joita on pienen pieni vähemmistö,muita odottaa tulinen iankaikkinen kidustus…
Werner Janhonen, kiitos kommenteista ja kysymyksistä. Mieheni oli luterilainen ja perusrehellinen. Hän ei kaunistellut asioita, ei heikkouttaan eikä puutteitaan. Kuoleman edessä näkee varmasti asioita toisin. Muistan vain, että viimeisenä elinpäivänään hän tahtoi nähdä taivaan. Hän pyysi sairaalassa suljetut säleverhot kokonaan pois taivaan edestä.
Kun hautajaisten jälkeen minulle tuli levähdysaikaa, matkustin Valamon luostariin. Siellä pidettiin panihida eli muistotilaisuus vainajalle, nyt puolisolleni. Luostarin johtaja arkkimandriitta Sergei toimitti sen. Kirkoissa ja luostareissa on vainajien muistelupöytä, jossa voi sytyttää kynttilän ja rukoilla. Kaikki nämä ovat avoimia kaikille uskontokunnasta riippumatta. Muistan puolisoani näin ja ainakin minulle se tuo rauhan. En osaa sanoa, mitä puolisolleni on tapahtunut kuoltuaan. Sain myös selvitystä kysymyksiini ortodoksipapeilta, isä Raimolta ja isä Markulta. Vainaja liikkuu ortodoksisen uskomme mukaan vielä noin 40 päivää keskuudessamme ja käy hänelle merkityksellisistä paikoissa, kuten lapsuuden kodissa, kesämökillä, asunnossa jne. On merkkejä näistä vierailuista. Ovi saattaa aueta, vaikka se kiinni, kuuluu askeleita, vaikka ketään ei näy, tuoksuu yhtäkkiä pihkalta, kun vainaja on ollut metsuri. Tai vainaja istuu työpaikalla kuin olisi elävä. Näitä ei pidä pelätä, ne ovat merkkejä siitä, miten ohut on elämän ja kuoleman raja elävien ja kuolleiden välillä.
Noin 40 päivän jälkeen vainaja siirtyy enkelivaltoihin pois keskuudestamme. Nämä tiedot rauhoittuvat minua kuin myös näkemäni uni, jossa näin mieheni kirkastuneen olemuksen. Tiesin, että hänellä oli kaikki hyvin.
Puolisoni ei toivonut mitään hautajaisistaan. Tuttu luterilainen pappi, joka oli antanut hänelle ehtoollisen ennen kuolemaa, siunasi hänet. Kaikki halukkaat saivat tulla kirkkoon, haudalle ja sen jälkeen muistotilaisuuteen. Jäähyväisten jättäminen on ihmisille tärkeää ja koin itse sen hyväksi. Rituaalit jäsentävät elämäämme ja niiden aikana meillä jokaisella on tilaisuus myös miettiä sitä, mille pohjalle olemme elämämme rakentaneet.
Riitta: Tuo vainajan liikkuminen 40 päivän ajan on tuttua karjalaissyntyisen äitini kuvauksista omien vanhempiensa kohdalla, niin luterilainen kuin äitini vanhempineen olikin. Siksi olen yhdistänyt asian liittyväksi jonkinlaiseen karjalaiseen herkkyyteen.
Telepatiastakin äiti puhui, vaikka me muut perheenjäsenet kuittasimme asian usein sanomalla, että Siinä paha, missä mainitaan. Hän ikään kuin aavisti ennalta monenlaisia asioita, niin hyviä kuin huonojakin. Joku ihminen tuli hänelle yhtäkkiä mieleen ja hetken kuluttua tämä jo soittaakin puhelimella. Tai sitten äiti sanoi, että nyt on kyllä soitettava sille ja sille, sillä minulla on sellainen hytinä, että siellä on nyt tapahtunut jotakin… Ja sitten siellä puhelimen toisessa päässä oli hämmentynyt vastaaja, joka totesii, että hyvä kun soitit, sillä nyt on tapahtunut sitä tai tätä.
Toisinaan äiti totesi, että Tätä se minun uneni tiesi.
Minulla itselläni ei tuollaista herkkyyttä ole. Ehkä se on hyväkin asia.
Kiitos Riitta.
Mitenköhän sellainen tilanne, että se oma äiti armas, isä rakkahin tai sisar tai veli selkeästi kieltää uskon. Jopa osoittaa vihamielisyyttä.
Ja sitten siunaustilaisuudessa muistellaan ja siunataan uskollista herran palvelijaa. Mitenkähän sellainen tilanne?
Werner Janhonen, kiitos kysymyksestä. Selvästi uskon kieltänyt on uskovalle vaikea pala. Väkisinkin kysyy, että mitenkä hänelle käy kuoleman jälkeen. Elämässä voi kenelle tahansa sattua, että alkaa epäillä uskoaan ja toisten uskoa. Syitä on monia enkä ryhdy tässä niitä arvailemaan. Minä ajattelen, että ei tarvitse mennä toisen uskoa mittaamaan. Jumalalla on täysin omat mittansa ja hän katsoo ihmisten mittoja paremmin, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut. Hänellä on röntgenkatse. Mitä hän löytää, sitä emme tiedä. Rukous toisen ihmisen puolesta hänen kuoltuaankin auttaa häntä matkalla pelastukseen. Venäläinen 1800-luvulla elänyt pyhittäjäisä Serafim Sarovilainen puhui siitä, miten paljon kilvoitellut ihminen läsnäolollaan tuo muiden kanssaihmisten elämään taivaallista rauhaa. P. Serafim kehoittaa meitäkin: ”Hanki rauhaisa henki. Anon sinua, iloni: Hanki rauhaisa henki, niin tuhannet pelastuvat ympärilläsi.” Tähän kun itse pääsisi, muuta ei voi toivoa. Toimisi pelastusköytenä esimerkillään toisten uskoa tutkimatta ja tuputtamatta.
Riitta: Jep, Jumala näkee salatuimpaankin saakka, hän tietää kaiken, mitä meissä on ja millaista tekoa olemme. Häneltä emme voi salata mitään, vaikka usein sitä saatammekin yrittää. Tuo yritys mitata toisen ihmisen uskoa on typerintä, mitä vain voi kuvitella, pölhöä ja turhaa ajanhukkaa, sillä me emme sano viimeistä sanaa yhdestäkään ihmisestä. Se viimeinen sana jää aina Jumalalle.
No, tämähän ei tietenkään näyttäisi estävän meitä leikkimästä tuomaria, onhan toisille ihmisille tuomion julistaminen niin kovin paljon helpompaa ja nopeampaa kuin näiden ajatusmaailmaan ja elämäntilanteiseen, lähtökohtiin ja pyrkimyksiin tutustuminen.
Onko samalla Ennaltamäärämisopin pohtiminen ”typerintä, mitä vain voi kuvitella, pölhöä ja turhaa ajanhukkaa.”??
Werner: Ennaltamääräämisopista sopii keskustella esim. silloin, jos ja kun blogin aiheena on ennaltamääräämisoppi. Tämän blogin aihe oli käytännöllinen; kysyin otsikossa suoraan, millaiseksi lukija kuvittelee oman kuolemansa. Tarkoitus ei siis ole laajentaa keskustelua teorian tasolla. Ennaltamääräämisopista en muutenkaan innostu, sillä olen luterilainen, en kalvinisti.
Kiitos Riitta! DONA nobis pacem
https://youtu.be/bURklF4aULM
Kysyin kerran läheiseltä sotaveteraanilta. Millainen se kuolema sodassa oli?
Sotaveteraani vastasi: ”Eihän siinä mitään. Ukko vähän nytkähtää ja henki lähtee.”
Kuoleminen näyttäisi siltä, ettei siinä itsellä ole suurta roolia. Elämä vain pakenee. Elossa, yksi syvempi henkäys ja poissa!