Minna Canthin ja tasa-arvon päivän pohdintoja
”Historiasta opimme, että emme voi oppia sieltä mitään”, muistan historian opettajani sanoneen. Hän kai tarkoitti, että tapahtumat ovat kuitenkin erilaisia, eikä mikään toistu sellaisenaan, saati että historiasta otettaisiin oppia.
Siis, jos aikaisemmin on ihminen tehnyt virheitä, hän ei välttele samoja virheitä samantapaisissa tilanteissa omana aikanaan.
Eräät ilmiöt kuitenkin toistuvat, vaikka niiden osasten nimitykset vaihtuisivat. Tämän havainnon tein kirjailija, toimittaja ja kauppias Minna Canthia (1844 – 1897) käsitelleen lehtijutun ja erään seurapuheen innoittamana.
Arja-Leena Paavolan artikkelissa Sanassa 11/2017 otsikolla ”Minna Canth ajoi myös kirkon uudistusta” todetaan Minnan olleen harras kristitty, mutta arvostelleen kirkossa vallinnutta käsitystä, että ”yhteiskunnalliset olot olisivat Jumalan määräämiä, eikä niihin siksi tulisi puuttua”.
Jutussa todetaan Canthin mukaan kirkon valjastaneen uskon vallan välineeksi, mikä vei kirjailijan törmäyskurssille mm. piispan kanssa.
Kirkossahan varsinkin papisto oli vuoden 1918 tapahtumissa vahvasti valkoisen hallituksen puolella kapinallisia punaisia vastaan juuri tuolla perusteella; Jumalan ajateltiin olevan esivallan puolella, eikä esivaltaa saisi arvostella saati sitä vastaan kapinoida.
Luterilaisella kirkolla sen ja valtion yhteys pohjautuu tavallaan jo Lutherin toimien seurauksiin. Hän perusteli kahden regimentin, hengellisen ja maallisen vallan olemassaoloa myös kristinuskon mukaiseksi.
Ensin tietysti Kustaa Vaasasta alkaen 1500-luvulla ja myöhemmin varsinkin 1900-luvulla kirkko oli monessa maassa valtiovallan jatke, myös Suomessa ja toki muissakin kuin luterilaisissa kirkoissa.
Minna Canth ajoi naisten tasa-arvoa ja köyhien asiaa, joissa hänen tavoitteensa poikkesivat kirkon sen aikaisista tavoitteista. Uskonnollisilla perusteilla on puolusteltu tasa-arvottomuutta mm. naisten aseman ja vähän köydyydenkin suhteen.
Historian toistuvuus tuli äskettäin vastaan myös eräässä seurapuheessa, jossa käsiteltiin herännäisyyden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Puheessa viitattiin vuoden 1838 Kalajoen käräjiin, joissa herännäispappeja tuomittiin konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Kysein laki kielsi herätysliikkeitä viettämästä kotiseuroja. Lain tarkoitus oli estää kirkon sisällä toimivien liikkeiden – ja uskonnon harjoittamisen uusien muotojen – leviäminen.
Laki ja käräjät yrittivät pakottaa kansaa samaan muottiin ja yhteen mieleen heikoin tuloksin. Pian käräjien jälkeen laki kumottiinkin ja edettiin kohden uskonnon vapautta.
Jossain mielessä historia toistaa itseään. Jännitteet toisaalta kirkon sisällä uudistumisen ja säilyttämisen välillä sekä toisaalta kirkon ja valtion regimenttien välillä ovat edelleen olemassa. Tällä hetkellä nämä jännitteet ilmenevät selkeimmin suhtautumisessa avioliittolain soveltamiseen ja turvapaikanhakijoiden kohteluun.
Pappeja saattaa joutua jälleen käräjille, jotta yksimielisyys säilyisi. Ja kirkkoa (ja kirkossa) vaaditaan olemaan puuttumatta valtiovallan toimiin turvapaikka-asiassa.
