Minne jäi Pontius Pilatus?

Olen lueskellut vaihtoehtoisia uskontunnustuksia sekä uskontunnustusvirsiä ja -lauluja. Yhdessäkään niistä ei muisteta Pontius Pilatusta.

Uskontunnustukset ovat olleet tänä vuonna keskustelun kohteena. Viimeksi saimme lukeaksemme piispa Matti Revon kolumnin Kotimaa-lehdessä. Ennen kuin homojen vihkimisestä tuli hallitseva kirkollinen vaalikysymys, kysyttiin piispaksi pyrkineiltä heidän ajatuksiaan uskontunnustuksesta. Varsinkin apostolisesta, joka on kirkon jäsenille ja vähän muillekin se tutuin. Nikealais–Konstantinopolilaiseen ja Athanasioksen uskontunnustuksiin ei ole keskustelu ulottunut. Niitä pidetäänkin asianharrastajien erikoisuuksina, vaikka myös Nikeaa käytetään maassamme sunnuntaimessuissakin siellä täällä.

Kirkon vanhan tradition mukaan apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus ja nikealaista tulisi käyttää messussa. Se on helppo nähdä kummankin subjektista. Apostolisessa se on ’minä’, koska kaste on yhdelle ihmiselle suoritettava toimitus, kun taas nikealaisessa se on ’me’, koska ehtoollinen on yhteinen pyhä ateria. Kasteelle käy minä, ehtoolliselle me.  Valtaosassa messuista käytetään kuitenkin apostolista. Varmaan siksi, että se on lyhyt ja opetettu kaikille rippikoulussa. Ei kovin teologinen perustelu.

Pontius Pilatus

Huomasin, että Pontius Pilatus ei saanut jalkaansa oven rakoon yhdessäkään vaihtoehtoisessa uskontunnustuksessa. Luin ’silmä kädessä’ Olli Valtosen sanoittaman Tuomasmessun toivon tunnustuksen, Anna-Mari Kaskisen sanoittaman Kansanlaulukirkon uskontunnustuslaulun, Lasse Heikkilän Suomalaisen messun pohjalaisen uskontunnustuksen, virret 167 ja 171, jumalanpalvelusliitteen virret 731 ja 732 sekä perhemessun molemmat uskontunnustuslaulut 733 ja 734.

Pontius Pilatuksen raakaaminen pois uskosta on menetys ja vahinko. Hänen mainitseminen ankkuroi uskon historiaan. Historiallisuus on osa kristinuskon luonnetta. Kristinusko ei ole ideologia tai filosofia tai aineeton mysteeri. Missä tämä roomalainen prokuraattori muistetaan, siellä liitetään samalla koko usko todelliseen luotuun maailmaan. Silloin Jeesus ei ole vain mysteeriuskonnon kosminen pelastajahahmo, neitsyt Maria vain taivaan kuningatar ja koko usko vain juutalais-hellenistisen filosofian oikku tai eettinen muutosohjelma, apostolien agenda.

Kun Pilatus on mukana, ihmisen luotuisuus saa vastakaikua. Hiki haisee, veri virtaa ja hiekka pöllyää, kuten Raamatussakin. Pilatus tekee uskontunnustuksesta kiveen hakatun, kuten vuonna 1961 Kesarea Maritimasta löytynyt piirtokirjoitus kertoo.

Kristitty, joka pitää kynsin hampain kiinni Pontius Pilatuksesta, on kieltämättä melkoinen konservatiivi. Mihin sellainen pitäisi loppusijoittaa, paitsi eläkkeelle viimeistään 2027?

Rikkinäinen puhelin

Vaatimus sellaisesta kirkosta, johon oman  aikamme ihminen voi vaikeuksitta liittyä, ja idea uskosta, jonka nykyihminen voi kakistelematta tunnustaa, kannattaa ottaa vakavasti. Olenpa itsekin joskus hellepäivänä kotikasteella ajatellut, että voisiko jokin lyhyempi versio uskontunnustuksesta riittää tämän toimituksen pätevyyteen.

Kodeissa kirkon edustaja kokee kaikenlaista. Kerran piti pyytää, että voisiko isäntäväki laittaa jättikokoisen taulutelevision pornokanavan kiinni tai ainakin ääntä pienemmälle, kun meillä on tämä kastetoimitus alkamassa. Kerran morsiamen äiti ja kaaso juonsivat niin paljon vihkitoimitusta, että piti kysyä, kenet teistä minä nyt sitten vihin. Ystävä sä lapsien menee usein yksinlauluksi, vaikka papin lauluääni olisi härkävainajan mylvintää ja nuottikorva kuin radion aikamerkki. Ei siihen Pontius Pilatusta kaivata.

Asia muuttuu toiseksi, kun kokoonnutaan messuun ja aloitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Eikö riitä, että saarnat ovat tyhjiä, kankeita ja epäkristillisiä – pitäisikö uskontunnustuksestakin irrottaa tulppa ja antaa uskon valua viemäriin?

Kuvitellaanpa, että messun uskontunnustusta todellakin muutettaisiin nykypäivän uudistajien yhteistyönä. Vanha tunnustus jäisi kirjoihin historiallisena reliikkinä, jonka teologian opiskelijat tenttisivät dogmatiikan peruskurssin yhteydessä. Messussa ja kirkollisissa toimituksissa käytettäisiin nykyihmisen uskolle sovitettuja versioita.

Siinä olisi alku humoristiselle leikille, jonka nimi on ’rikkinäinen puhelin’, tuttu esimerkiksi Putous-sarjan vakiosketsinä. Aloittaja kertoo tarinan, jonka seuraava kertoo kolmannelle. Tämä taas jatkaa ketjua ja kertoo sen, mitä muistaa. Ja tämä taas seuraavalle. Kristinuskon uudistus toimii yhtä huonosti. Kun alkuperäisestä kertomuksesta on pudotettu osia pois, on seuraavassa vaiheessa niitä sitäkin vähemmän, ja niin edelleen. Pois unohdettuja osia ei palauteta takaisin, ja lopulta kertomus on jopa aivan erilainen kuin se, mistä aloitettiin.

Kristinuskon kokonaissanomalle on jo käynytkin niin. Pitää olla erityistä harrastuneisuutta, että tietäisi, miten ensimmäiset kristityt uskoivat ja apostolit opettivat. Varhaiskirkolla ja kirkkoisillä oli toki puheissaan paljon sellaista, joka on kuulunut antiikin maailmankuvaan tai muuten outoa ja kummallista, ja joutaakin jäädä historiallisiksi kurioisiteeteiksi. Mutta paljon parempaa ei oma aikamme ole tuonut tilalle. Vaihtokaupassa olemme hävinneet.

Homo Novus

Mikä sitten on tämä nykyihminen? Nyt olen heikoilla jäillä. Väitän silti, että mitään nykyihmistä ei ole olemassakaan. Sen jälkeen, kun nykyihminen syrjäytti neandertalinihmisen noin 40 000 vuotta sitten. Sen jälkeen kun 1800-luvun puolivälissä yhtenäiskulttuuri alkoi rapautua ja päättyi muutamassa vuosikymmenessä. Eurooppalaiset ovat kulttuurisesti, yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti sekä arvoiltaan, asenteiltaan ja älykkyydeltään monenkirjavaa joukkoa. Suuri virhe olisi latistaa koko sukupolvi uskonnollisesti ja kristinuskon pelastussanoman suhteen. Nykyihminen on korkeintaan se olio, joka näkyy peilistä.

Jos minä en usko, eivät varmaan usko muutkaan. Jos minä en syvenny, kahlatkoot matalassa muutkin.

Uskontunnustusten uudet sisällöt kertovat valinnoistamme sen suhteen, mikä on keskeistä ja tärkeää ja minkä paradigman vallassa itse elämme. Muutos varhaiskirkon uskontunnustuksesta nykyaikaan on hätkähdyttävä.

Vaan eikö sanoituksia voi ja pidäkin muuttaa? Kirkon uudistajien oppilause numero yksi kuuluu, että vanhan uskon luovuttamaton ydin pitää kertoa nykyihmisen ymmärtämällä kielellä. Onhan se niinkin, mutta kun uskoa ja sanoja ei voi irrottaa toisistaan. Ei ole olemassa sellaisia ydintotuuksia, jotka eivät olisi sanoissa. Tai suorastaan Sanassa. Käyttämämme sanat kyllä muuntuvat muuttamattakin. Kun rusikoimme kieltä, surmaamme uskon.

Tuomas se edelleen epäilee

Suuntaan puskutraktorini ensin Tuomasmessuun, koska se on aiheemme puitteissa ollut eniten esillä. Sen 30-vuotisjuhlamessussa tämän vuoden huhtikuussa saarnasi Olli Valtonen. Saarnansa päätteeksi hän kehotti kuulijoitaan nousemaan ”tunnustamaan yhteisen toivomme ja aran luottamuksemme pyhään kolmiulotteiseen Jumalaan.”  Valtosen mukaan se ei ollut tarkoitettu korvaamaan uskontunnustusta, tai olemaan uusi sellainen. Uskotaan häntä, mutta messussa ei kuitenkaan enää lausuttu sitä varsinaista uskontunnustusta, joten ’toivontunnustus’ jäi elämään uudesti sanoitettuna uskona.

”Minä uskon Jumalaan, Luojaan, joka rakastaa luomaansa maailmaa ja ihmistä. Ja joka haluaa luoduille hyvää niin elämässä kuin kuolemassa.

Ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka tuli sen kertomaan.

Ja Pyhään Henkeen, joka auttaa meitä raivaamaan erämaasta puutarhan ja luomaan Jumalan valtakuntaa myös maan päälle.

Tunnustuksessa kiinnitän huomioni sen tämänpuoleisiin näkökulmiin kaikissa kolmessa kappaleessa. Se alkaa jo luomisesta kerrottaessa; Jumala on luonut maailman, onkohan taivasta olemassakaan? Tunnustusta lukiessa nykyihminen istahtaa ja ihmettelee, miksi häntä kohdellaan kuin päiväkerholaista, jolle ei voi puhua rististä, synnistä ja sovituksesta, pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Tuomastunnustuksessa ei ole sinänsä mitään väärää. Sen kaikki kappaleet ovat tosia, tärkeitä ja kolmannessa kappaleessa jopa kauniita. Tuomasmessun toivon tunnustusta ei tarvitse ehdoin tahdoin vastustaa eikä sen laatijaa kivittää.

Ongelma on siinä, että se on riittämätön kristilliseksi uskontunnustukseksi. Sitä voisi käyttää vaikka rukouslaulun välihuutoina tai aklamaationa, joka lausutaan ennen ja jälkeen evankeliumin lukemisen. Mutta jos se korvaa messun uskontunnustuksen, olisi parempi, että se jätetään lausumatta.

Kaikkein tyhjimmäksi tunnustaja jää toisen uskonkappaleen eli Jeesuksen Kristuksen kohdalla. Jos tuossa olisi kaikki, mitä vaikkapa kirkkoon eksyneelle kadunmiehelle kerrottaisiin Jeesuksesta, jäisi kristinuskon syvimmät totuudet vieraiksi. Uskon muotoilu on myönteinen kuin auringonsäde, mutta aika ohueksi on ydinsanoma käynyt. En ala lauseiden tarkastajaksi. Lukekaa ja verratkaa itse.

Tutkimani uskontunnustuslaulut eivät valitettavasti olleet paljon parempia.

Kansanlauluja Pohjanmaalta

Apostolinen uskontunnustus on kieltämättä vähän koruton ja luetteloiva. Ihminen on siinä läsnä oikeastaan vain alkulauseessa ’minä uskon’. Jeesus ei kosketa ihmistä muuten kuin tulemalla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Tämän elämän sulostuttajaa hänestä ei tehdä. Ei siinä edes kerrota hänen opettaneen ketään tai parantaneen sairaita tai tehneen muita ihmeitä. Koko elämäkerta sivuutetaan. Tuomastunnustuksen mukaan Jeesus tuli vain kertomaan Jumalan rakkaudesta, mutta apostolinen ei mainitse Jeesuksella edes olleen mitään sanomaa.

Kansanlaulukirkon kirjasessa on painettuna oikea apostolinen uskontunnustus. Se on vaihtoehtona laululle, joka noudattaa perinteisten uskontunnustusvirsien kaavaa. Oman aikamme ja runoilijan sipauksen voi nähdä Jeesuksesta kertovassa säeparissa, jossa ”heikoille hän voiman antaa, pienet harteillansa kantaa.”

Uskon Herraan Jeesukseemme,
hän on Poika Jumalan.
Ristillä hän kuoli kerran
vuoksi kaiken maailman.
Heikoille hän voiman antaa
pienet harteillansa kantaa.
Uskon Isään, uskon Poikaan,
uskon Henkeen Jumalan.

Arvostan sitä, että Anna-Mari Kaskinen ei välttele mainitsemasta ristinkuolemaa ja runoilee sille syynkin ”vuoksi kaiken maailman”.  Ajatus on raamatullinen, vaikka itse apostolinen uskontunnustus ei kerro ristiinnaulitsemiselle syytä. Nikealaisessa sen sijaan sanotaan:

…joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, meidän edestämme ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja haudattiin…

Telaketjuharvesterini hytissä mietin silti, voisiko kansanlaulutunnustuksessa olla vielä yksi säkeistö, jossa olisi myös Kristuksen ylösnousemus ja syntien anteeksisaaminen.

Kun vaihtoehtoisia tekstimuotoja laaditaan, toisen uskonkappaleen minimi olisi, että siinä on Jeesuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, ihmiseksi syntyminen, kuoleminen ja ylösnousemus. Suomalaisen messun pohjalaisessa uskontunnustuksessa tämä toteutuu. Jeesuksen kerrotaan jopa voittaneen synnin vallan. Siis ihan synnin.

Jeesus Kristus, jumalan poika,
syntyi ihimiseksi
sana tuli lihaksi
ja maailman valkeudeksi.
Näin minä uskon, totisesti uskon:
ja maailman valkeudeksi. 

Jeesus Kristus surmattiin
ristihin naulaamalla
nousemalla kuolleista
hän voitti synnin vallan
näin minä uskon, totisesti uskon: voitti synnin vallan

Kuolemallaan Jeesus meidät vapahiksi osti.
Elää saan sen uskomalla ijankaikkisesti.
Näin minä uskon, totisesti uskon:  ijankaikkisesti

Kun messun uskontunnustuksesta on tehty näinkin hyvä, olisi muutama säe vielä rikastuttanut uskon koko kuvaa. Pohjalaisen uskontunnustuksen kolmannessa uskonkappaleessa on aika vähän asiaa. Pyhä Henki on annettu neuvoksi; siinäkö kaikki? Mutta on itse apostolinenkin vähän niukka. Sanotaanhan siinä vain kolmella sanalla: ”ja Pyhään Henkeen”! Pitää lukea tarkemmin. Oikeastaan loput uskonkohdat luonnehtivat juuri Pyhän Hengen vaikutusta. Seurakunta, yhteys, anteeksiantaminen, ikuinen elämä ja vaikein paikka koko uskossa: ruumiin ylösnousemus.

Virret ja messukirja

Luterilaisen kirkon virsikirjassa on uskontunnustusvirsiä. Niilo Rauhala on kirjoittanut niistä virren 731, Samppa Asunta seuraavan 732. Niitä voi kutsua sanalla ’jykevä’. Virsissä on kristologisia heijastuksia myös nikealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen sanamuodoista. Vain Pontius Pilatus puuttuu.

Jukka Lehtisen perhemessuvirressä 733 on lapsen tasolle kerrottu perusasiat Kristuksesta.

Jeesus kuoli, haudattiin, astui ylös taivaisiin. Syntimme hän sovitti, kaiken saamme anteeksi.

Seuraavassa (734), Anna-Mari Kaskisen uskontunnustusvirressä perhemessuja varten, on paljon enemmän sanomaa kuin kansanlaulukirkon laulussa. Kaskiselle tyypillinen me-aspekti kulkee halki virren. En tiedä, onko se runoilijan omaa tyyliä vai toimiiko hän aikamme kirkon sanoman tulkkina. Se on kuitenkin erilaista kuin Heikki Vaahtoniemen virressä 171, johon päätän tämän katsauksen.

Kuolemamme voitit, nousit kuolemasta, kirkkauteen astuit, Jeesus, Isän vertainen. Tuomiolle saavut taivaan kunniasta. Valta ja voima yksin Kristuksen!

So?

Mitä tällä kaikella jäkätyksellä on väliä? Sinä, lukija, päätät sen. Pohdi kuitenkin sitä, kuinka uskonnäkemyksen painopiste on muuttunut. Apostolit, varhaiskirkko ja vielä reformaattorit korostivat objektiivista pelastushistoriaa. Kaikilla uskonlausekkeilla oli merkitystä ihmiselle ja kristitylle, mutta ne eivät puhuneet ihmisestä ja kristitystä kuin sivumennen.

Nyt uskotaan omaan uskoon. Joka lauseessa kerrotaan, miten tämä kaikki siunaa meitä. Se alkoi pietismistä ja sai vauhtia romantiikasta ja kukoistaa nykyajan uskonnollisuudessa, jolle en keksi aatevirtauksen nimeä. Uusissa tunnustuksissa asiasisällöstä tingitään ja se korvataan tunnelmalla ja uskosta saatavalla hyödyllä.

Vanhoissa uskontunnustuksissa ei puhuta Jumalan rakkaudesta. Siltä osin ne ovat vähän karuja. Mutta kun niitä ikänsä lausuu, huomaa ikään kuin etäämpää, että luunkovat ydinlauseet ovat viime kädessä sitä Jumalan rakkautta.