Minne menet viidesläisyys?

Ennen otsikon lupaamaan aiheeseen menemistä muutama sana seurakuntavaaleista.

Seurakuntavaalien jälkeistä valtavirta-kirkollista uutisointia seurannut sai käsityksen, että Tulkaa Kaikki-liike sai jättiläismäisen vaalivoiton ja luterilainen herätyskristillisyys kaikessa kirjavuudessa olisi vihdoin kuoppaamista vailla.

Molemmat käsitykset, kun ja jos joku sellaisen sai, olivat vääriä.

Tosiasiassa esimerkiksi Oulussa, Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, jossa kirkkoon vielä kuulutaan parikymmentä prosenttia pääkaupunkiseutua sankemmin, vanhoillislestadiolaiset veivät vaalivoiton.

Entä Tulkaa Kaikki-liikkeen hehkuttama suurvoitto?

Edellisten seurakuntavaalien jälkeen Tulkaa Kaikki-liikkeellä oli 2.4% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista. Nyt Tulkaa Kaikki-liikkeellä on 3.6% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista.

Siis ennen vähän alle ja nyt vähän päälle 3% paikoista. En tiedä onko makuasia tulkitseeko edellä mainitun vaalivoiton maanvyöryksi? Eduskuntavaaleissa samansuuruisen pikkupuolueen samansuuruinen kannatusnousu tuskin saisi juuri mitään huomiota.

Mutta se Tulkaa Kaikki-liikkeestä. Kirjoitukseni enin osa on tarkoitus käsitellä kirkossa vaikuttavan luterilaisen herätyskristillisyyden ehkä näkyvintä (ja kuuluvinta) osaa viidesläisyyttä.

Uusimmassa Uusi Tie-lehdessä on Mailis Janatuisen haastattelu. Upeasti tehty juttu! Haastattelussa Janatuinen kertoo, kuinka on eläkkeelle jäätyään ollut Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen työntekijä. Lähetyshiippakunta tuntuu olevan Mailis Janatuiselle se ”elävä seurakunta, missä käydä ja toimia.”

Samassa Uuden Tien numerossa on myös laaja ”human interest”-juttu Samuli Siikavirrasta ja tämän tuoreesta puolisosta. Kelpo juttu tämäkin. Samuli Siikavirta on paitsi Cambridgessä väitellyt tohtori myös Lähetyshiippakunnan Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori.

Pääkirjoituksessa 23.11.2022 Leif Nummela siteeraa laajasti lähes kahden kappaleen verran Lähetyshiippakunnan emeritus-piispaa Risto Soramiestä. Kuin esimerkkinä.

Ja niin edelleen.

Näiden juttujen jälkeen jää miettimään, minkä kirkon piirissä Uusi Tie-lehti vaikuttaa? Seisooko Kansanlähetys tukevasti toinen jalka toisessa, toinen toisessa kirkossa?

Siinä käy ennen pitkää huonosti.

Kevään korvalla 2022 viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen pitkäaikainen vahva taustavaikuttaja professori Hannu Väliaho julkaisi kirjoituksen ” Minne olet menossa Kansanlähetys? Opillisia huomioita 2019 – 2021.”

Väliaho kritisoi Kansanlähetystä ja sen Uusi Tie-lehteä suuntautumisesta karismaattiseen kristillisyyteen. Väliaho esittää kymmeniä esimerkkejä. Tässä muutama.

Kirpeää kritiikkiä saa kirkon piirissä toimiva ”Hengen uudistus kirkossamme ry.” Siihen tulisi Väliahon mukaan Kansanlähetyksen pitää etäisyyttä.

Hannu Väliaho ottaa yhtenä esimerkkinä UT:ssa nro 38/2019 olleen jutun Hengen uudistus kirkossamme ry:n kesäspirit 2-4.8.2019 tapahtumasta. Selostuksen mukaan toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen oli todennut, että ”tarjolla oli aiempaa enemmän opetusta armolahjoista ja myös käytännön harjoittelua”.

Väliaho kysyy artikkelissa voiko armonlahjoja opettaa kuten lapsille uintia tai hiihtoa? Professori kritisoi ”Hengen uudistusta” myös suuntautumisesta ja yhteistyöstä kaikenlaisten uushenkisten virtausten kanssa. Joku toki voi kysyä mitä pahaa on ylistysmaalauksessa tai tarot-korteissa, mutta ainakin luterilaisen herätyskristillisen liikkeen tulisi pysyä niistä kaukana.

Edelleen Väliaho tuo monin esimerkein esiin, kuinka etenkin Uusi Tie-lehti julkaissut numerosta toiseen erilaisten helluntailaisvaikuttajien haastatteluja, kirjojen esittelyjä ja niin edelleen.

Menemättä Kansanlähetyksen erittäin kiinnostaviin alkuaikoihin (ja kriisiin 1971-1973), voi todeta, että liikkeessä tietyin rajauksin lähes kaikki kukat saavat edelleen kukkia. Toisaalla tunnetaan vetoa ääriluterilaisuuteen, toisaalla karismaattisuuteen.

Toiset vetävät jyrkän rajan pienimpäänkin yhteistyöhön naispappien kanssa, toisille virkakysymys ei niin tärkeä eikä merkitse käytännössä lähes mitään. Homoista sentään ollaan yhtä mieltä.

En tiedä, olenko väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että seurakunnissa toimii myös naispappeja, joiden lähin kirkollinen viiteryhmä on juuri Kansanlähetys.

Syytä todeta, että arvostan Kansanlähetystä. Kunnioitan sen vilpitöntä ja laajamittaista lähetystyötä enkä mitenkään voi hyväksyä lähetysmäärärahaboikotteja sitä kohtaan. Uusi Tie on hyvä lehti ja etenkin päätoimittaja Leif Nummelan monasti kirpeät, mutta raikkaat pääkirjoitukset ovat edelleen parhaammasta päästä antia koko kirkollisessa lehdistössä.

Mutta riittääkö Kansanlähetysliikkeelle yksimielisyys pelkästään lähetystyön tärkeydestä? Itselläni heräsi laajempikin kysymys viidesläisen herätysliikkeen suunnasta.

Koska todettava, että omat tietoni ja ajatukseni tässäkin suhteessa varsin rajalliset, lainaan rovasti Olavi Peltolaa. Täyttäessään muutama vuosi sitten 90-vuotta Peltola antoi haastattelun kotonaan Timo Junkkaalalle. Haastattelussa Olavi Peltola eräänlaisena testamenttinaan toi esiin viidesläisyyden tarpeen rajankäyntiin neljään eri suuntaan.

Luettelen ne seuraavassa. Kommentit omiani jos ei toisin mainita.

Ensimmäisenä Peltola mainitsee liberaalin kirkollisuuden. Tuntuu itsestään selvältä, että konservatiivisen herätysliikkeen rajan tulisi railona aueta nimenomaan liberaaliteologiaan ja etenkin ”liberaaliin kirkollisuuteen.” Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun nimenomaisesti Raamatun pohjalle syntynyt liike siitä huomaamatta pikkuhiljaa luopuu.

Toinen karikko, jota rovasti Peltolan mukaan tulisi välttää on ”ääriluterilaisuus”. Olavi Peltola käyttää myös nimitystä ”fanaattinen luterilaisuus”, ja mainitsee sen kansainvälisenä esimerkkinä Missouri-synodin. Ei liene epäselvää, mitä kotimaista kirkollista rakennetta tässä tarkoitetaan. Luterilainen herätyskristillisyys tuskin on luterilaista herätyskristillisyyttä mikäli ovet ovat apposen auki tiukkaan napitetulle sakramentaalisuudelle ja pappisjohtoisuudelle.

Kolmantena esimerkkinä, johon syytä pitää tarpeellinen ja riittävä etäisyys on rovasti Peltolan mielestä karismaattisuus. Nykyäänhän karismaattinen kristillisyys ei pelkästään tarkoita helluntailaisuutta henkikasteineen ja kielilläpuhumiseen vaan myös ns. karismaattista liikettä, joka lähti liikkeelle episkopaalikirkosta Yhdysvaltain länsirannikolta jo v. 1960. Helluntailaisuudesta karismaattinen liike eroaa siten, ettei se ole perustanut omia kirkkoja vaan sulautunut olemassa oleviin protestanttisiin kirkkoihin ja katoliseen kirkkoon. Meillä tätä suuntausta edustaa edellä mainittu ”Hengen uudistus kirkossamme ry.”

Alusta saakka viidesläisyyden teologiseen perintöön on joltain osin kuulunut myös angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys. Siihen on usein ja syystä liitetty joskus jopa neuroottisuuteen asti menevä oman itsen ja uskonelämän tarkkailu ja lain alle jääminen. Olavi Peltola tunnetusti irtaantui tästä traditiosta viimeistään 1960-/1970-taitteessa.

Neljäntenä esimerkkinä ja tämä etenkin Kylväjää ja Raamattuopistoa koskevana toiveena Peltola esittääkin eron tekemistä paitsi reformoituun herätyskristillisyyteen, myös Speneristä ja Franckesta liikkeelle lähteneeseen luterilaiseen lakipietismiin ja korostaa kreivi Zinzendorfista lähtenyttä herrnhutilaista pietismiä, jossa keskeistä ”sydämen kristillisyys” ja lähetystyö.”

Siis: ystävälliset suhteet, mutta tiukka rajanveto liberaaliin kirkollisuuteen, fanaattiseen luterilaisuuteen, karismaattiseen kristillisyyteen ja lakipietismiin.

Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia. Siis sellainen evankelinen pietismi, jota esimerkiksi Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä ovat edustaneet Suomessa. Kansainvälisinä esimerkkeinä Carl Olof Rosenius ja Olav Valen-Sendstat ennen muuta.

Se tunnustaa vanhurskauttamisen molemmat puolet, mutta painottaa luettua ja pistää mieluummin sulkeisiin efektiivisen, beckiläistyyppisen vanhurskauttamisen. Viime mainittu juonne sekin löytyy viidesläisyyden historiallisesta perinnöstä.

Pidän tosiasiana, että syntisyys asuu sydämessä, myös ns. uskovan kohdalla, tahdon, tunteen ja ajatuksen viimeisiin liikkeisiin saakka koko ajallisen elämän ajan. Elämänkokemus lisäksi todistaa, että voittoisaa uskonelämää elävän hurskaan ulkokuoren alta voi joskus paljastua mitä ikävintä itsekkyyttä ja toisia polkevaa vallankäyttöä.