Ennen otsikon lupaamaan aiheeseen menemistä muutama sana seurakuntavaaleista.
Seurakuntavaalien jälkeistä valtavirta-kirkollista uutisointia seurannut sai käsityksen, että Tulkaa Kaikki-liike sai jättiläismäisen vaalivoiton ja luterilainen herätyskristillisyys kaikessa kirjavuudessa olisi vihdoin kuoppaamista vailla.
Molemmat käsitykset, kun ja jos joku sellaisen sai, olivat vääriä.
Tosiasiassa esimerkiksi Oulussa, Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, jossa kirkkoon vielä kuulutaan parikymmentä prosenttia pääkaupunkiseutua sankemmin, vanhoillislestadiolaiset veivät vaalivoiton.
Entä Tulkaa Kaikki-liikkeen hehkuttama suurvoitto?
Edellisten seurakuntavaalien jälkeen Tulkaa Kaikki-liikkeellä oli 2.4% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista. Nyt Tulkaa Kaikki-liikkeellä on 3.6% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista.
Siis ennen vähän alle ja nyt vähän päälle 3% paikoista. En tiedä onko makuasia tulkitseeko edellä mainitun vaalivoiton maanvyöryksi? Eduskuntavaaleissa samansuuruisen pikkupuolueen samansuuruinen kannatusnousu tuskin saisi juuri mitään huomiota.
Mutta se Tulkaa Kaikki-liikkeestä. Kirjoitukseni enin osa on tarkoitus käsitellä kirkossa vaikuttavan luterilaisen herätyskristillisyyden ehkä näkyvintä (ja kuuluvinta) osaa viidesläisyyttä.
Uusimmassa Uusi Tie-lehdessä on Mailis Janatuisen haastattelu. Upeasti tehty juttu! Haastattelussa Janatuinen kertoo, kuinka on eläkkeelle jäätyään ollut Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen työntekijä. Lähetyshiippakunta tuntuu olevan Mailis Janatuiselle se ”elävä seurakunta, missä käydä ja toimia.”
Samassa Uuden Tien numerossa on myös laaja ”human interest”-juttu Samuli Siikavirrasta ja tämän tuoreesta puolisosta. Kelpo juttu tämäkin. Samuli Siikavirta on paitsi Cambridgessä väitellyt tohtori myös Lähetyshiippakunnan Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori.
Pääkirjoituksessa 23.11.2022 Leif Nummela siteeraa laajasti lähes kahden kappaleen verran Lähetyshiippakunnan emeritus-piispaa Risto Soramiestä. Kuin esimerkkinä.
Ja niin edelleen.
Näiden juttujen jälkeen jää miettimään, minkä kirkon piirissä Uusi Tie-lehti vaikuttaa? Seisooko Kansanlähetys tukevasti toinen jalka toisessa, toinen toisessa kirkossa?
Siinä käy ennen pitkää huonosti.
Kevään korvalla 2022 viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen pitkäaikainen vahva taustavaikuttaja professori Hannu Väliaho julkaisi kirjoituksen ” Minne olet menossa Kansanlähetys? Opillisia huomioita 2019 – 2021.”
Väliaho kritisoi Kansanlähetystä ja sen Uusi Tie-lehteä suuntautumisesta karismaattiseen kristillisyyteen. Väliaho esittää kymmeniä esimerkkejä. Tässä muutama.
Kirpeää kritiikkiä saa kirkon piirissä toimiva ”Hengen uudistus kirkossamme ry.” Siihen tulisi Väliahon mukaan Kansanlähetyksen pitää etäisyyttä.
Hannu Väliaho ottaa yhtenä esimerkkinä UT:ssa nro 38/2019 olleen jutun Hengen uudistus kirkossamme ry:n kesäspirit 2-4.8.2019 tapahtumasta. Selostuksen mukaan toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen oli todennut, että ”tarjolla oli aiempaa enemmän opetusta armolahjoista ja myös käytännön harjoittelua”.
Väliaho kysyy artikkelissa voiko armonlahjoja opettaa kuten lapsille uintia tai hiihtoa? Professori kritisoi ”Hengen uudistusta” myös suuntautumisesta ja yhteistyöstä kaikenlaisten uushenkisten virtausten kanssa. Joku toki voi kysyä mitä pahaa on ylistysmaalauksessa tai tarot-korteissa, mutta ainakin luterilaisen herätyskristillisen liikkeen tulisi pysyä niistä kaukana.
Edelleen Väliaho tuo monin esimerkein esiin, kuinka etenkin Uusi Tie-lehti julkaissut numerosta toiseen erilaisten helluntailaisvaikuttajien haastatteluja, kirjojen esittelyjä ja niin edelleen.
Menemättä Kansanlähetyksen erittäin kiinnostaviin alkuaikoihin (ja kriisiin 1971-1973), voi todeta, että liikkeessä tietyin rajauksin lähes kaikki kukat saavat edelleen kukkia. Toisaalla tunnetaan vetoa ääriluterilaisuuteen, toisaalla karismaattisuuteen.
Toiset vetävät jyrkän rajan pienimpäänkin yhteistyöhön naispappien kanssa, toisille virkakysymys ei niin tärkeä eikä merkitse käytännössä lähes mitään. Homoista sentään ollaan yhtä mieltä.
En tiedä, olenko väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että seurakunnissa toimii myös naispappeja, joiden lähin kirkollinen viiteryhmä on juuri Kansanlähetys.
Syytä todeta, että arvostan Kansanlähetystä. Kunnioitan sen vilpitöntä ja laajamittaista lähetystyötä enkä mitenkään voi hyväksyä lähetysmäärärahaboikotteja sitä kohtaan. Uusi Tie on hyvä lehti ja etenkin päätoimittaja Leif Nummelan monasti kirpeät, mutta raikkaat pääkirjoitukset ovat edelleen parhaammasta päästä antia koko kirkollisessa lehdistössä.
Mutta riittääkö Kansanlähetysliikkeelle yksimielisyys pelkästään lähetystyön tärkeydestä? Itselläni heräsi laajempikin kysymys viidesläisen herätysliikkeen suunnasta.
Koska todettava, että omat tietoni ja ajatukseni tässäkin suhteessa varsin rajalliset, lainaan rovasti Olavi Peltolaa. Täyttäessään muutama vuosi sitten 90-vuotta Peltola antoi haastattelun kotonaan Timo Junkkaalalle. Haastattelussa Olavi Peltola eräänlaisena testamenttinaan toi esiin viidesläisyyden tarpeen rajankäyntiin neljään eri suuntaan.
Luettelen ne seuraavassa. Kommentit omiani jos ei toisin mainita.
Ensimmäisenä Peltola mainitsee liberaalin kirkollisuuden. Tuntuu itsestään selvältä, että konservatiivisen herätysliikkeen rajan tulisi railona aueta nimenomaan liberaaliteologiaan ja etenkin ”liberaaliin kirkollisuuteen.” Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun nimenomaisesti Raamatun pohjalle syntynyt liike siitä huomaamatta pikkuhiljaa luopuu.
Toinen karikko, jota rovasti Peltolan mukaan tulisi välttää on ”ääriluterilaisuus”. Olavi Peltola käyttää myös nimitystä ”fanaattinen luterilaisuus”, ja mainitsee sen kansainvälisenä esimerkkinä Missouri-synodin. Ei liene epäselvää, mitä kotimaista kirkollista rakennetta tässä tarkoitetaan. Luterilainen herätyskristillisyys tuskin on luterilaista herätyskristillisyyttä mikäli ovet ovat apposen auki tiukkaan napitetulle sakramentaalisuudelle ja pappisjohtoisuudelle.
Kolmantena esimerkkinä, johon syytä pitää tarpeellinen ja riittävä etäisyys on rovasti Peltolan mielestä karismaattisuus. Nykyäänhän karismaattinen kristillisyys ei pelkästään tarkoita helluntailaisuutta henkikasteineen ja kielilläpuhumiseen vaan myös ns. karismaattista liikettä, joka lähti liikkeelle episkopaalikirkosta Yhdysvaltain länsirannikolta jo v. 1960. Helluntailaisuudesta karismaattinen liike eroaa siten, ettei se ole perustanut omia kirkkoja vaan sulautunut olemassa oleviin protestanttisiin kirkkoihin ja katoliseen kirkkoon. Meillä tätä suuntausta edustaa edellä mainittu ”Hengen uudistus kirkossamme ry.”
Alusta saakka viidesläisyyden teologiseen perintöön on joltain osin kuulunut myös angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys. Siihen on usein ja syystä liitetty joskus jopa neuroottisuuteen asti menevä oman itsen ja uskonelämän tarkkailu ja lain alle jääminen. Olavi Peltola tunnetusti irtaantui tästä traditiosta viimeistään 1960-/1970-taitteessa.
Neljäntenä esimerkkinä ja tämä etenkin Kylväjää ja Raamattuopistoa koskevana toiveena Peltola esittääkin eron tekemistä paitsi reformoituun herätyskristillisyyteen, myös Speneristä ja Franckesta liikkeelle lähteneeseen luterilaiseen lakipietismiin ja korostaa kreivi Zinzendorfista lähtenyttä herrnhutilaista pietismiä, jossa keskeistä ”sydämen kristillisyys” ja lähetystyö.”
Siis: ystävälliset suhteet, mutta tiukka rajanveto liberaaliin kirkollisuuteen, fanaattiseen luterilaisuuteen, karismaattiseen kristillisyyteen ja lakipietismiin.
Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia. Siis sellainen evankelinen pietismi, jota esimerkiksi Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä ovat edustaneet Suomessa. Kansainvälisinä esimerkkeinä Carl Olof Rosenius ja Olav Valen-Sendstat ennen muuta.
Se tunnustaa vanhurskauttamisen molemmat puolet, mutta painottaa luettua ja pistää mieluummin sulkeisiin efektiivisen, beckiläistyyppisen vanhurskauttamisen. Viime mainittu juonne sekin löytyy viidesläisyyden historiallisesta perinnöstä.
Pidän tosiasiana, että syntisyys asuu sydämessä, myös ns. uskovan kohdalla, tahdon, tunteen ja ajatuksen viimeisiin liikkeisiin saakka koko ajallisen elämän ajan. Elämänkokemus lisäksi todistaa, että voittoisaa uskonelämää elävän hurskaan ulkokuoren alta voi joskus paljastua mitä ikävintä itsekkyyttä ja toisia polkevaa vallankäyttöä.
– Qumranin Genesiksen apogryfi on länsi-arameaa, Jeeuksen äidinkieltä.
– Qumran korosti Danielin kirjan laskemia. Qumranin Daniel 2:4-7:28 on länsi-arameaa, kohdissa on Ihmisen pojan eskatologinen kuvaus.
– Qumran tunsi parannuksen kasteen.
– Johannes kastoi Jeesuksen Qumranin lähellä.
– Qumranissa hoidettiin mehiläisiä. (Johanneksen ruoka, nationalismin tunnus/Deborah)
– Qumraniin liittyvillä essealaisilla oli Jerusalemissa oma portti ja kaupungiosa. Jeesuksen ns. ’yläsali’ sijaitsi tässä kaupunginosassa.
– Qumran korosti voimakkaasti oikeudenmukaisuutta eli ’vanhurskautta’
– Qumranissakin vaadittiin parannusta ja kääntymystä.
– Qumranissa oli tarkat aikalaskelmat. Ut:ssa lasketaan koko ajan aikaa.
– Qumranissa luettiin paljon Heenokia, Ut viittaa Heenokiin 14 kertaa ja Joh, Ilmestys perustuu paljolti juuri Heenokiin.
– Qumranissa harrastettiin lukumystiikkaa, niin myös Ut.ssa.
– Qumran käytti peitekieltä, niin myös Ut. (pedonluku, kettu, peto, käärme jne.)
– 4Q246 vastaa sanasta sanaa Luukkas 1:32-33:a!
– Qumranista on saatettu löytää fragmetti Markuksen evankeliumista.
– Qumranissa vaadittiin väkivallattomuutta rauhan aikana.
– Qumran vaati tasa-arvoa, vieraanvaraisuutta, totuuden rakkautta, salaisten opetusten kunnioittamista. (Jeesus: Älkää heittäkö helmiä sioille)
– Qumranin munkit olivat elintapojen askeettisuuden johdosta pitkäikäisiä.
– Qumranissa oli kuuluisia profeettoja. (Menachem essealainen)
– Qumranin itsenimitys ’monet’ (polloi) on meritävästi Mr. 10:45:ssä:- ”..ja antamaan henkensä ’monien’ edestä. (Ei siis ’kaikkien’ kuten väärin käännetään)
– Qumranin ’hengessä köyhät’ toistuu näin vain Ut:ssa
– Qumranissa oli parantajia, Eusebius toteaa Filonin puhuvat alkukristityistä kun hän puhuu Egyptin tehrapeuteista, jotka olivat essealaisia.
– Qumranin luola 4:n fragmentti MMT puhuu Mooseksesta, profeetoista ja Daavidista samoin sanoin kuin Luukas (24:44).
– Qumran sijaitsi lähellä Johannes Kastajan kastamispaikkaa Jordanilla.
– Qumranin pyhäkön mitat ovat yksiköiltään samat kuin Johanneksen uuden Jerusalemin.
– (luvut 12 ja 144)
– Qumranin pohjapiiroos kuvasi Leijonaa, Leijona oli yksi Jeesuksen epiteetti ja Israelin kansallinen tunnus.
Melkeinpä yllätyin kun huomaan pysyneeni Olavilta 70 luvun alussa saamillani askelmerkeillä.
Eivät näytä Olan näkemykset muuttuneet siltä ajalta. Sama pohjavire on tietenkin säilynyt. Se on pitänyt omatkin jalat turvallisesti maan kamaralla. Silti minulla on monia hyviä ystävyyssuhteita ko. liikkeisiin.
Per Wallendorffilta sain lisämausteita ja hyvin keitokset lähti porisemaan. Olavi kutsuu itseään Rosenialaiseksi ja sellainen näköjään minustakin tuli.
Mielenkiintoista! Kiitos Pekka. Per Wallendorfista tiedän vain, mitä olen lukenut. Hyvä raamattuopettaja! Oli tipalla, ettei valittu Kansanlähetyksen johtoon, tai itseasiassa 1971 valittiinkin, mutta sihteeristö ei päätöstä yksimielisesti hyväksynyt ja se raukesi. Toisella kerralla pari vuotta myöhemmin hävisi äärimmäisen niukasti Matti Väisäselle. Wallendorf olisi saattanut vielä pitää liitoksistaan eri suuntiin natisevan KL:n koossa. Ehkä.
Olavin Peltolan uskontulkinnalla ei ehkä nykyaikana kansanjoukkoja tai itseriittoisia ihmisiä hurmata, ja kriitikot sanot sitä ”syntikurjuusluterilaisuudeksi”, ja tottahan on, että se on mahdollisimman kaukana ylistysmaalaamisesta, joogasta tai rakasta itseäsi-kristillisyydestä. Minä olen siitä pitänyt.
Pehr Wallendorf on kiinnostanut myös minua, lähinnä Qumran-kirjojensa vuoksi:
Nyt Per Wallendorfin väitöskirjassa että Raija Sollamon toimittamassa sinänsä varmaankin ansiokkaassa Qumran – tekstien käännöksessä nähdään suuri vaiva sen todistamiseksi, että teksteissä usein toistuva. Käsite b h r (valita) muodossa b h r v ei tarkoittaisi yksikköä ’valittu’ vaan monikkoa ’valitut’. Sollamo antaa kuitenkin todeta huomautuksessa, että yksiköllinen käännöskin on mahdollinen. Kirjaimellisesti bhrv on kuitenkin kieliopillinen yksikkö, silla suffiksia vav eli hänen, ei edellä verbin monikkotunnus jod. Miksi siis ei yksikkö?
Tämä johtunee siitä teologisesta tuskasta, että käsite bhr esiintyy sangen usein yhteydessä, missä puhutaan vanhurskauden opettajasta. Jos bhrv käännettäisiin ’Hänen Valittunsa’ ja tarkoitettaisiin Vanhurskauden opettajaa, tulisi tästä aivan ilmiselvä Messias-hahmo, sama josta
Luukas kirjoittaa puhuessaan Kristuksesta: ”Tämä on minun poikani, se v a l i t t u” (Lk. 9:35. Valittu oli siis juutalaisen kuninkaan ja Messiaan epiteetti ja termi bhr omistetaan vielä käsitteen ainoa (ahd) yhteydessä kuninkaista Salomolle, joka merkittävästi oli kuninkaista suurimman ja tärkeimmän, Daavidin, poika. Daavidin pojaksi sanottiin myös Jeesusta; edelleen ainoaksi pojaksi ja nimen omaan myös
v a l i t u k s i.
En oikein voi ymmärtää, että teologian tohtori Per Wallendorf ohittaa termiä BHR kastellessaan viittauksen Ut:n ja Vt.n kohtaan, missä BHR nimenomaan omistetaan Jumalan valitulle, juutalaiselle Daavidin jälkeläiselle, siis poliittiselle Messiaalle.
Tähän en pysty sanomaan mitään. Pidin yliopistolla hepreasta, onhan se pyhä kieli. Ajattelin ensin nimenomaan heprean vuoksi VT:n eksegetiikkaa pääaineeksi. Mulla oli vähän kiire valmistua ja kysyin heprean kielen silloiselta opettajalta, että eihän sen oppimiseen kauan mene? Vastaus oli, että päivittäisellä ahkeralla työskentelyllä jo parin vuoden päästä saattaa osata melkein sujuvasti lukea sitä.
He, yksikön ja monikon eron oppiakseen ei tarvitse kahta vuotta…eikä omistuspäätteen erottamiseen monikon pääteestä.
Seppo. Sana בָּחַר b h r yksikkömuodossa on siis valittu, joka viittaa siihen ainoaan Jumalan ainoaan valittuun Daavidin Poikaan Kristukseen ohi Salomonin. On kuitenkin eri asia, että juutalaiset odottivat lähinnä Messiasta, joka vapauttaisi heidät roomalaisten vallasta. Mutta tämä Messias Jumalan ainoa valittu, josta Raamattu puhuu toteaa, ettei Hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta. B h r ei voida näinollen sovittaa mihinkään poliittiseen kategoriaan, vaikka sitä tietenkin on yritetty tavalla jos toisellakin.
Kosti, käsite ’tämä maailma’ viitatessaan kuninkuuteen, tarkoitti Rooman valtakuntaa. Rooma eli ’tämä maailma’ oli asettanut juutalaisille vääräsukuisen hallitsijan, jota Jeesus-liike ei hyväksynyt. He hyväksyivät essealaisten asettaman ehdokkaan, joka olisi oikeasta daavidilaisesta suvusta ja olis myös Jumalan ’valittu’.
Ps: Huomaa, miten ”Keisari Augustukselta kävi käsky ,että kaikki m a a i l m a oli verolle pantava.
Druideilla oli sotahuuto: Totuus maailman vastaan. He viittasivat Roomaan.
Kiitos hyvästä blogista!
En ollut huomannutkaan tuota Hengen uudistuksen kritisointia. Se on aina paikallaan mutta Tarot kortteja emme sentään käytä. Ja joo, armolahjoja pitää harjoitella siinä kuin muitakin lahjoja.
Kiitos Timo! Hengen uudistuksen kritiikki oli minulta mietoa. Eihän sitä koskaan tiedä huomista, kun eilinenkin tuntuu unohtuvan. Blogissa siteeratun Väliahon kritiikki sen sijaan oli potenssiin kaksi. Tulkoon samalla sanotuksi, että Olavi Peltola po. syntymäpäivähaastattelussa painokkaasti korostaa, että niin karismaattisen kristillisyyden, ”ääri”luterilaisuuden kuin lakipietisminkin piirissä todella ollaan kristittyjä sanan syvimmässä merkityksessä. Ja liberaalin kirkollisuudenkin piiristä ”sellaisia voi löytyä, mikäli siellä vielä joku uskoon Kristuksen ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään.”
Entisenä SRO:n ja OPKO:n viidesläisenä voisin todeta, että Peltola vetää tuossa listassaan rajaa kaikkiin niihin suuntiin, joiden kanssa hän itse on ollut teologisesti eri mieltä. Niin sanotusti ”napit vastakkain”. Tätä taustaa vasten oikea linja olisi siis ajatella kuten Peltola itse on ymmärtänyt asiat. Viidennen liikkeen kulissivaikuttajana hän on ollut aikamoinen jyrä ja jopa savustanut vieroksumiaan henkilöitä ulos eri yhteyksistä. Hän ilmaisi kerran ”syvän huolestumisensa” myös minusta, kun olin laatinut hänen mielestään aivan liian myönteisen kirja-arvostelun Pieperin dogmatiikasta…
”Liberaali kirkollisuus” olisi kyllä syytä määritellä täsmällisemmin. Se, että ”ääriluterilaisuus” kuten Missouri-synodi ja LHPK ovat Peltolan hampaissa, palautuu luontevasti Peltolan 1940-50 -lukujen evankelisuutta vieroksuvaan ja hyvin matalakirkolliseen näkemykseen. Muistan Peltolan vieroksuneen erityisesti kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen opettamista ja tuhatvuotisen valtakunnan torjumista sekä naispappeuden vastustamista. Mutta tässäkin pitäisi siis määritellä, mikä on ”ääriluterilaisuutta” ja varsinkin millä perusteella. Minulle ei koskaan oikein auennut, mikä ja minkä lainen karismaattisuus oikeastaan on torjuttava. Sama pätee hänen arvioonsa pietismin eri lajeista.
Peltola suositteli monta vuotta C. O. Roseniusta oikean viidesläisyyden oppi-isäksi. Tässä on mielestäni se huvittava puoli, että Lauri Huovinen teki hyvän väitöskirjan C. O. Roseniuksesta. Huovinen osoitti Roseniuksen kaikesta lohduttavasta ja armon korostuksesta huolimatta pohjimmiltaan hyvin lakihenkiseksi opettajaksi.
Lopuksi Kari-Matille: Itse asiassa vanha luterilaisuus on huomattavasti ”korkeakirkollisempaa” kuin haluaisimme ehkä myöntää. Missouri-synodin dogmatiikka ”Confessing the Gospel I-II” linjaa monet asiat paremmin ja tuoreemmin kuin Pieperin mustavalkoinen ja jyrkkä polemiikka. Luterilaisuuden ydin on sen mukaan selkeässä opillisuudessa (ja historiallis-kriittisen raamatuntulkinnan torjumisessa) samalla kun monet liturgiset kysymykset nähdään toisarvoisina ja kulttuurisidonnaisina. Lukuprojektini on yhä kesken, mutta ihmettelen kyllä, jos tämä hieno teos leimataan ”ääriluterilaiseksi” vain sen vuoksi, että siinä seurataan reilusti luterilaisia tunnustuskirjoja mm. kirkollisen yhteyden osalta ja avarretaan samalla näkymiä liturgisesti rikkaan jumalanpalveluselämän suuntaan.
Oletko lukenut Matti Väisäsen omaelämänkerran ”saviastia”? Se on hyvin kirjoitettu ja kannattaa ehdottomasti lukea. LHPK:n emerituspiispa ansaitsee syvän kumarruksen kastekirjoistaan (vaikka olen toki eri mieltä kasteesta kertakaikkisena uudestisyntymisenä) samoin Saarnivaaraa koskevasta väitöskirjasta. Yksi asia pistää Väisäsen ”saviastiassa” silmään. Etenkin KL:n kriisiä käsitellessään ”savisuutta” löytyy Matin mielestä vähän joka suunnalta (pääkonnat Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja osin Per Wallendorf), paitsi peilistä. Yksi on kirjassa tahraton. Olavi Peltolan yhdeksi ansioksi on mielestäni luettava, ettei Olavi ole koskaan – tai ainakaan puoleen vuosisataan – mitenkään kirjoituksissaan peitellyt tiettyjen luonteenpiirteittensä tummia sävyjä.
Ja tätä juuri tarkoitin. Minusta on aina helpompi kohdata ihminen, joka kaikessa ”pahuudessaankin” on sitä mitä on ja tunnustaa sen kuin ihminen, joka pitää itseään moitteettomana ja tarkoituksiaan hyvänä, vaikka kaikki todistaa muuta.
Blogissa se ei tullut selkeästi, mutta toivoisin sydämestäni, ettei kirkon ns. konservatiivit jättäisi yksi kerrallaan kirkkoa. Ei pikkuruinen pyhien yhteisö, valvottu ehtoollinen, sakramentaalinen pappiskirkko ole mikään pelastustie ”baabelista.” Kuka julistaa evankeliumia siellä, missä sitä eniten kaivataan, jos ne, joille se on rakkain, jättävät kirkon? Sitäpaitsi Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ole yhtä TK-liikkeen dominoiva Helsingin evankelisluterilainen kirkko.
Mitä kirkolliseen liberaalisuuteen ja sen suvaitsevaisuuteen tulee, niin kaksi kautta Helsingin kirkkovaltuustossa istunut Timo Junkkaala kirjoitti jokin aika sitten mielestäni osuvasti: ”Toinen asia, johon halusin vaikuttaa, on lähetysmäärärahojen jako. Olen harvoin missään nähnyt niin epädemokraattista, epätasa-arvoista ja syrjivää käyttäytymistä kuin tässä asiassa tapahtuu Helsingin seurakuntien kirkkovaltuustossa. Täysin piittaamatta kirkolliskokouksen päätöksistä ja seurakuntalaisten näkemyksistä ja toiveista kirkkovaltuuston enemmistö on toistuvasti päättänyt jakaa rahat vain muutaman järjestön kesken. Kaikki asiaa vähänkin tuntevat tietävät, että kaikki kirkon viralliset lähetysjärjestöt tekevät hyvää työtä vaikeissa oloissa kaukana kotimaasta.”
Mielenkiintoinen kirjoitus! Itsellänikin on ollut melko vahvaa kosketusta viidesläisyyteen. Ehkä siitä myöhemmin lisää.
Kiitos Pirjo. Kirjoita niistä blogi tai mieluummin kaksi tai kolme!
Kari-Matti (ja Pirjo). Viidesläisyyttä on moneen junaan ja ihmisten kokemuksia siitä niin ikään. On tärkeää muistaa myös se, että moni on löytänyt niissä piireissä omakohtaisen uskon ja saanut hyvää opetusta kristinuskosta. Seuraan itsekin tänä päivänä opastusta, jonka sain eräästä Olavi Peltolan saarnasta. Tämä opasti seurakuntaa ns. dogmaattisen eksegeesin soveltamisessa. Hyvä niin.
Se, että porukka valuu pienissä puroissa kansankirkon ulkopuolelle toisten jäädessä kirkkoon johtuu minun mielestäni kolmesta asiasta. (1) Väki ottaa uskon asiat vakavissaan ja on tottunut etsiytymään sinne, missä ”pasuuna antaa selvän äänen”. Varsinkin kun ”kansankirkko” on monille ulkonainen järjestys. (2) Viidenneltä liikkeeltä – kuten monelta muultakin matalakirkolliselta ja yhdistyskristilliseltä taholta – puuttuu selkeä johto (viran aliarvostus!?) Kun on jo valmiiksi hajaannuttu neljäksi – viideksi järjestöksi 1960-luvun teologialla, askel vapaakirkkoon on pienempi varsinkin Kansanlähetyksen osalta. (3) Kun opin ydin on vanhurskauttamisoppi – lähetystyö – raamattukonservatismi – seksuaalieettinen moralismi – ja muu on toisarvoista, on mielestäni selvää, että kirkossa pysytellään viimeiseen asti. On myös niitä, jotka eivät ole pitäneet vaikkapa naispappeutta raamattykysymyksenä.
Itse seuraan lähietäisyydeltä pariakin luterilaista vapaakirkkoprojektia. Toistaiseksi toimivin ja teologisesti paras vapaakirkkovaihtoehto on minusta ”ääriluterilainen” LHPK. Moni sen piiriin hakeutunut on yksinkertaisesti joutunut lähtemään pois kansankirkon seurakunnista ns. liberaaliteologian vuoksi ja oivaltanut vanhan uuspietismin teologiset rajoitukset.
Muistelen yhä vanhan viidesläisen naispapin – pappisvihkimykseen painostetun – sanoja 1980-luvun lopulta: ”Marko, on tulossa sellainen aika, että uskovaisten on vielä pakko lähteä kirkosta ulos”. Profeetallinen sanako?
LHPK:sta puhuttaessa kannattaa muistaa, että se on sittenkin äärimmäisen pieni (paitsi pappien lukumäärän suhteen, mikä seurausta viran suhteettomasta ylikorostuksesta). Sieltä, missä kansankirkko ensisijaisimmin on ”uskontoasianvirasto”, ei ainakaan luterilaisiin vapaakirkkoihin käy minkäänlainen virta. Suhteellisuus on hyvä pitää mielessä. SRK-vanhoillisuus on edelleen lähes viisikymmentä (50!) kertaa suurempi kuin LHPK. Lähetyshiippakunnan jäsenmäärä kasvaa tasaisesti muutamalla kymmenellä jäsenelle vuodessa, samoin pappien lukumäärä.
Se, mikä kasvaa, on karismaattinen kristillisyys ja uushenkisyys. Ja on tietysti siinä suhteessa erinomainen asia, että on olemassa Hengen Uudistus kirkossamme ry, joka jossain määrin tyydyttää tämänkaltaista hengellistä tilausta.
Viidesläisyydessä – Raamattuopistossa ja Kylväjässä, ehkä OPKO:ssakin – on myös vuosikymmeniä ollut niitäkin, jotka paitsi, että eivät ole pitäneet virkakysymystä ja myöhempää seksuaalimoralismia kristinuskon kaikkein keskeisimpinä asioina , ovat myös pitäneet niihin hirttäytymistä tarpeettomana.
On tietysti jossain määrin makuasia, missä se ”pasuunan ääni” kuuluu selkeimmin. Olen kuunnellut LHPK:n keskimäärin hyvin nuorten ja kokemattomien pastoreiden (minusta) melko paperinmakuisia saarnoja enkä ole oikein saanut niistä mitään, ainakaan jos vertaa joidenkin toisten liikkeiden verevään maallikkosaarnaan.
Se, ettei viidesläisyydessä ole oikein koskaan ollut selkeää johtoa, on tietysti jossain määrin saanut aikaan hajaantumisalttiutta. Muistetaan myös mitä Erkki Kansanaho sanoi joskus! Toisaalta kun ajattelee 1960 lukua. SLS:n ja SKY:n kirkollistumista ja liberalisoitumista, teologian painopisteen muuttumista pelastuskysymyksistä sosiaalieettiseen suuntaan. Ja sitä suunnatonta hengellistä nälkää, mikä nuorison piirissä silloin oli, tuhansia evankelioimiskokouksia ja tuhansien uskoon tulleiden tulvaa, on aika ymmärrettävää, että SRO ja HRK olivat sormi suussa eikä Kansanlähetystä perustettaessa ehditty miettiä riittävän perusteellisesti organisaation painopistettä, teologiasta puhumattakaan.
Kiitos Kari-Matti Laaksonen!
Rov. Olavi Peltola on myös minun opastajani ollut, samoin rov. Raimo Mäkelä ja rov. Per-Olof Malk. On toki muitakin. Mutta Peltola, Mäkelä ja Malk ovat tärkeimmät.
Uskoon tuloni jälkeen v-98 ja palattuani kirkon yhteyteen, huomasin tulleeni oppisekavuuksien keskelle ja sen että kirkossa saarnat olivat outoja ja usein suorastaan Raamatun sanan vastaisia. Kävin läpi monia eri vaiheita. Pohdintani ja suorainen ahdistunut kyselyni koskivat juuri noita neljää suutausta, joihin Peltola kehottaa vetämään rajaa. Evankeliumin löysin juuri lähinnä edellä mainittujen henkilöiden ohjaamana.
Olin evankeliumin ja armon löytämisen aikoihin LHPK:ssa (silloinen Luther-Säätiön yhteisö). Evankeliumin löytymistä ei ymmärretty. Uskolleni ja löydölleni ei annettu arvoa. Vaikken siis sinänsä arvoa penännytkään, mutta että se olisi jotenkin ollut iloinen asia, niin sitä sen en kokenut olevan heille. Tämä tuli selvästi esiin kun siitä kerroin. Luultavasti löysin armon evankeliumin heidän mielestään väärässä piirissä. Pappi esiintyi mielestäni ikään kuin välimiehenä Kristuksen ja minun välissä, koska virka oli niin keskeisessä asemassa. Ehtoolliselle meno aiheutti ahdistusta, koska en tuntenut itseäni kelvolliseksi ja tarpeeksi pyhäksi. Tuntui että yhteisö puristaa ja ahdistaa minut johonkin muottiin, johon en pysty ja joka ahdistaa minua uudestaan evankeliumin löydön jälkeen. Lopulta jätin yhteisön.
Muutamien uskon ystävien kanssa keskusteluani olen huomannut, että meillä on ollut aivan samanlaisia kokemuksia LHKP:sta. Minulle Lutherin vanhurskauttamisoppi on luovuttamaton. Kirkas evankeliumi ja ehdoton armo Kristuksessa ilman suorituksia ja pakkovaltaa ja välimiehiä. Siis tuo viran ylikorostus siitä seuranneine seuraamuksineen ahdisti niin, etten voinut jäädä.
Kristus ja evankeliumi Ristiinnaulitusta on pidettävä koko ajan keskiössä. Näinhän oli Paavalillakin. Kehälliset asiat eivät saa tulla keskiöön. V. 2006 Olavi Peltola sanoi minulle: ”Älä luovu koskaan itsenäisestä ajattelusta. Älä usko myöskään kaikkea mitä minä sinulle sanon, vaan pohdi ja mietiskele asioita itse.” Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Että ihanko saan itse itsenäisesti ajatella! Hyvänen aika. Tämä on vapauttavaa!
Kun täällä yhdellä blogilla kerroin näistä negatiivisista kokemuksistani, niin kuinka ollakaan syy kaikkeen erään LHKP:aa edustavan keskustelijan mielestä löytyi juuri minun kelvottomuudestani. Kuinka kuvaavaa!
Kiitos Riitta! Huh, olipa kertakaikkiaan hyvä ja rehellinen kommentti! Osasit sanoa selkeästi sen, mitä itse olen etäältä, ilman omakohtaista kokemusta, mielessäni miettinyt. Olen viime aikoina jälleen kuunnellut ahkerasti Olavi Peltolan opetuksia ja puheita. Kirjoitin rovasti Peltolasta joskus vuosia sitten tänne K24:ään blogin, mutta poistin sen ja monia muita äkkipikaisuuttani saatuani henkilöön käyvää palautetta. Toisaalta – rehellisesti sanoen – ei niissä ollut mitään, mistä jälkimaailma olisi jäänyt paitsi:)
Kiitos Kari-Matti! 🙂
Kokemuksestani huolimatta olen varma, että noissa kaikissa mainituissa piireissä on sydämeltään todellisia Kristukseen uskovia kristittyjä.
Mietin eilen LHKP:n ehtoolliskäsitystä. He korostavat, että se on uskovien (pyhien) ateria. Heidän kanssaan opissa yhtä mieltä olevien ateria. Ei syntien anteeksiantamuksen paikka, vaan sellaisen uskovan, joka on jo valmiiksi pyhä ja kelvollinen. Näin sen olen ymmärtänyt.
Tämä ei ollut näin Lutherilla. ”…Samoin hän otti myös maljan, kiitti, antoi sen heille ja sanoi: ’Ottakaa ja juokaa tästä te kaikki. Tämä malja on se uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Niin usein kuin te juotte, tehkää tämä minun muistokseni.” (1. Kor. 11:23-25) (M. Luther, Iso Katekismus, Alttarin sakramentti, suom. A.E. Koskenniemi, SLEY, v. 1964).
Siis selvästi on sanottu, että Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on syntien anteeksiantamiseksi ja kaikki saavat tulla ehtoolliselle ja nauttia ehtoollista. Ei tarvitse olla etukäteen kelvollinen ennen kuin voi mennä. Ehtoollisessa annetaan/lahjoitetaan Kristus ja syntienanteeksiantamus sille, joka ei itsessään tunne olevansa kelvollinen, vaan joka kaipaa itselleen Kristuksen pyhyyttä ja vanhurskautta, joka hänelle siis uskossa Kristukseen lahjoitetaan. Näin sen olen ymmärtänyt.
”Mutta jos väität: ’Entä jos tunnenkin olevani kelvoton?’ vastaan minä siihen: Sama asia kiusaa minuakin, varsinkin jäännöksenä entisissä harjoituksissa paavin hallittavina ollessamme. Silloinhan kidutimme itseämme, että tulisimme aivan puhtaiksi ja että Jumala ei löytäisi meistä pienintäkään virhettä; tämän johdosta tulimme niin pelonalaisiksi sakramenttia ajatellessamme, että äkkiä saatoimme joutua kauhuun ja sanoa: ’Voi, et olekaan arvollinen”’. Siinäpä luonto ja järki alkavat vertailla kelvottomuuttamme ja tuota suurta, kallista aarretta toisiinsa, ja silloin näyttää siltä, kuin olisi pantu himmeä lyhty kirkkaan auringon rinnalle tahi lokaa jalokivien rinnalle. Tällaista todetessaan järki ei saa käydyksi esiin, vaan se odottaa muka tullakseen kelvolliseksi, ja näin vaihtuu viikko viikkoon ja puolivuosi toiseen. Jos siis rupeat tarkkaamaan, kuinka nuhteeton ja puhdas olet ja jäät odottamaan, kunnes mikään ei enää kalva omaatuntoasi, et pääse milloinkaan tulemaan sakramentille.” (sama lähde kuin edellä).
”Jos olet raskautettu ja tunnet heikkoutta, mene iloisesti sakramentille saamaan virkistystä, lohdutusta ja voimaa! Jos alat odottaa, milloin kaikesta tuosta pääsisit vapaaksi, tullaksesi sakramentille puhtaana ja kelvollisena, on sinun jäätävä siltä pois iäksi! Siinä tapauksessa hän näet langettaa tuomion sanoen: ’Jos olet puhdas ja nuhteeton, et ollenkaan tarvitse minua enkä minäkään tarvitse sinua’. Niinpä ovat siis kelvottomia vain ne, jotka eivät tunne vikojaan eivätkä tahdo olla syntisiä.” (sama lähde kuin edellä).
Kari-Matti ja Riitta. Me koemme samat asiat hyvin eri tavoin, mikä on ok. LHPK:sta aen verran, että pastoreita on paljon, koska seurakunnat halutaan pitää pieninä sekä sanan ja sakramenttien hoito nähdään nimenomaan pappisviran tehtäväksi. LHPK:n ehtoollislinjassa on tietoisesti palattu kohti vanhaluterilaista ymmärrystä. Myös ylenmääräistä tiukkuutta on siellä vältetty. Se taas tuntuu tietysti vieraalta meistä, jotka olemme kasvaneet kansankirkon yhä väljemmässä ehtoollisyhteydessä.
Riitta, ei luterilainen ehtolliskäsitys vastaa sitä käsitystä minkä löydämme varhaisesta kristikunnasta. Jis olet kokenut LHPK:n rajaavan ehtoollisen vastaavuutta löytyy helposti Suomen Luterilaisesta kirkosta. Asiaa voi siis ajatella laajemmin.
Riitta, jatketaanpa hiukan. Arvostan suuresti sitä, että olet perehtynyt asioihin etkä niele kaikkea purematta.
En ihan ymmärrä, mitä tarkoitat sillä että LHPK:n papit pitäisivät itseään jotenkin välittäjinä Jumalan ja ihmisten välillä. Sen sijaan tiedän, että vanhat viidesläiset kritisoivat herkästi mm. evankelisia ja rukoilevaisia jotenkin epäilyttävästä ”sakramentaalisesta virkakäsityksestä” kun lainasi ihan vain Augsburgin tunnustuksen V artiklaa. Olin itse kuulemassa kun erään LHPK:n seurakunnan uusi pastori asetettiin virkaansa joitakin vuosia sitten. Puheessa todettiin erittäin selvästi, että Jumala itse tekee työnsä pastorin hoitamien armonvälineiden kautta.
Lutherin Vähä ja Iso katekismus ei ole Lutherin ja luterilaisen ehtoollisteologian täydellinen selitys. On totta, että arkoja ja uskossaan heikkoja rohkaistaan ehtoolliselle tänäänkin. Lutherin opastukset on nähtävä myöhäiskeskiajan kristittyjen ylenmääräisen arkuuden hoitamisena.
Luther teki toisissa yhteyksissä hyvin selväksi mm. sen että seurakuntalaisten tuli ottaa epävarmoissa tilanteissa selvää pappiensa ehtoollisopetuksesta (=näiden opista). Ja jos nämä kiistivät esim. sen, että asetussanoilla siunattu leipä on Kristuksen ruumis ja siunattu viini Hänen verensä, tuli olla käymättä sellaisissa messuissa. Lisäksi painotettiin, että sakramenttia ei jaeta sellaisille seurakuntalaisille, jotka eivät osaa tehdä eroa tavallisen syömisen ja ehtoollisen välillä tai jotka elävät suurissa synneissä. Kaikkea voidaan tietysti käyttää väärin eikä se ole tarkoitus.
LHPK:n katekismus sisältää ihan hyvää opetusta näistä asioista. Ortodoksit ja roomalaiskatolisetkaan eivät päästä toisuskoisia kristittyjä Herran pöytään ja opastavat omiaan pysymään poissa esim. luterilaiselta ehtoolliselta.
Yksi pointti vielä, että kyseisen LHPKn jäsenmäärä melko vähän kertoo, mikä määrä toimintaan aktiivisesti osallistuu. Meillä kappeliseurakunnassa keskimäärin kolmestakymmenestä messuihin osallistuvista vain murto-osa on jäseniä, vaikka käyvät tilaisuuksissa varsin säännöllisesti. Lisäksi tilastointi juuri kappeliseurakuntien osalta on, mitä on. Ai viidesläisiä. Niiltä taustoilta on valtaosa yhteisössämme kävijöistä.
Käsittääkseni Luterilaisissa tunnustuskirjoissa annetaan mahdollisuus perustaa uusi kirkko, jos siihen on tarvetta. Tässä mielessä ilmeisesti LHPK on myös toiminut. Useammat luterilaiset kirkkokunnat Suomessa ovat noudattaneet tätä periaatetta, perustaessaan uuden luterilaisen kirkon. Jos tämä pitää paikkansa heidän itse ymmärryksen ja luterilaisen tunnustuksen mukaan he eivät ole rikkoneet tunnystuksen määräämiä rajoja. Tämä vain huomiona.
Blogisti kirjoittaa; ”Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia”
Luin juuri Miikka Ruokasen uusimman kirjan. Samaa värinää tuossa kirjassa. Minua Augustinus ei sytytä tältä osin. Pidän tulkintaa perisynnistä vahingollisena, jonka luterilaisuus lanseerasi. Koko aparaatti näkyy puhtaaksi viljeltynä Calvinilla, siinä vasta rehellinen mies.
Marko, kirjoitit ”LHPK:n ehtoollislinjassa on tietoisesti palattu kohti vanhaluterilaista ymmärrystä. Myös ylenmääräistä tiukkuutta on siellä vältetty. Se taas tuntuu tietysti vieraalta meistä, jotka olemme kasvaneet kansankirkon yhä väljemmässä ehtoollisyhteydessä.”
Minulle ei selviä tästä milloin LHPK:n linja tässä ehtoollislinjassa on palannut kohti vanhaluterilaista ymmärrystä? Ylenmääräinen tiukkuus? Siis myönnät että tiukkuutta on ollut? Eikö enää ole? Tämä ei vakuuta minua.
Olkoon uutta tai vanhaa luterilaisuutta, room.katolista jäännettä tai mitä muuta tahansa, mutta ketään ei tulisi kieltää tulemasta ehtoolliselle. Eikä asettaa ehtoolliselle menolle sellaista vaatimusastetta, että uskova kokee kauhua ja alamittaisuutta. Kenenkään kokemusta ei saa vähätellä. Tämä asenne juuri osoittaa sen, ettei välitetä seurakuntalaisen/maallikon kokemuksesta, vaan sorrutaan harjoittamaan hengellistä väkivaltaa. Tyyliin: ”Sinun uskosi ja pyhyytesi ei riitä”.
Kokemukset on otettava todesta eikä vähäteltävä. Ei tule vedota mihinkään vanhaluterilaiseen systeemiin. Tällöinhän siis myönnetään, että vaikka linja oli tiukka ja vaikka koetaankin alamittaisuutta ja rimanalitusta, niin se ei haittaa koska niin oli ennenkin ja kysehän on vain mitään ymmärtämättömistä maallikoista. Ja kuka tietää onko Luther todella tarkoittanut näin? Minä en usko.
En ole kasvanut kansankirkon väljissä ehtoollisyhteyksissä. En ole kasvanut viidesläisyydenkään parissa. Minun kohdallani kyse on ainakin ihan muusta kuin kasvamisesta hengellisessä yhteisössä.
Tässä on kyse liian tiukoista opillisista linjauksista ja uskovien maallikoiden kohtelusta asenteella ”pappi tietää kaiken ja on erehtymätön viranhaltija”. Ei virka ole luterilaisessa kirkossa sakramentti. Mielestäni edes sakramenttia ei tule asettaa uskovan ja Kristuksen väliin, vaan yhteys vanhurskautetun uskovan ja Kristuksen välillä on välitön uskon kautta. Kristus asuu uskovassa Pyhän Henkensä kautta, joka on siis vuodatettu uskovan sydämeen.
Ei Jeesus Juudakseltakaan, kavaltajaltaan kieltänyt ehtoollista.
Kokemiani epäkohtia:
– hengellisen kasvun, luovuuden ja Kristuksen ja evankeliumin armosta iloitsemisen tyrehtyminen liian tiukan opillisuuden takia
– maallikon hengellisten kokemusten ja löytöjen lyttääminen
– virasta tehty pelastuskysymys
– vanhurskauttamisoppi ja evankeliumi Kristuksesta syrjäytyy viran ja sakramenttien korostuksen takia. Kehällinen syrjäyttää ytimen
– pappi jakaa ”valmiiksi pureskellun ruuan” maallikoille
– omakohtaisen Kristus-suhteen ja uskon syntyminen saattaa estyä tiukan opillisuuden jäykistämänä (ei uskalla ajatella itsenäisesti ja tehdä löytöjä)
Mieleeni tuli Paavalin 2. kirje korintolaisille: ”Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme. Mutta minä kutsun Jumalan sieluni todistajaksi, että minä teitä säästääkseni en vielä tullut Korintoon; ei niin, että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne; sillä uskossa te olette lujat.” (2. Kor. 1:21-24.
Ei siis valliten ja halliten.
Riitta, vastasin ylhäällä. En vähättele Sinun enkä kenenkään muun kokemuksia. Mutta niiden työstäminen ei kuulu tänne.
Itse asiassa pappisvirassa ON vähintäänkin sakramentaalinen piirre koska se on Jumalan itsensä asettama vanhurskauttavan uskon saamista varten. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa se sanotaan.
En nyt muista Suomen kirkossa vallinneen ehtoolliskäytännön muutoksia ja vuosilukuja. Mutta alun perin ehtoolliselle tosiaankin ilmoittauduttiin eikä vain tultu. Jo vanhin meille säilynyt ehtoollisliturgia – Didakhe – linjaa muuten että kastamattomilla ei ole pääsyä ehtoolliselle. Sitten voidaan keskustella siitä, pitääkö meidän harjoittaa kirkkokuria viimeisen päälle. Minusta ei.
Luterilaisen käsityksen mukaan sana ja sakramentit nimenomaisesti ovat niitä paikkoja, joissa Jumala kohtaa meidät. Ne ovat pelastuksen VÄLINEITÄ (lat. Medium salutis). Ne ovat Jumalan VAIKUTUSVÄLINEITÄ jotka synnyttävät ja vahvistavat uskoa Kristukseen. Uskovan”suora” yhteys Jumalaan esimerkiksi rukouksessa on oikeastaan seurausta siitä, että olemme ensin päässeet yhteyteen Hänen kanssaan. Tämä siis pääsääntönä: Jumala herättää ja kutsuu yhteyteensä eri tavoin mutta vanhurskauttaa sanansa välityksellä.
Minä olen kokenut nämä asiat omasta puolestani hyvin vapauttavina. Ymmärrätkö sitä, että se, minkä Sinä olet kokenut vapauttavaksi, voi olla jollekin toiselle epäselvää ja sekavaa?
Onneksi meillä on sama Kristus ja Hän pitää meistä huolta. Siunattua ja hyvää joulua.