Ennen otsikon lupaamaan aiheeseen menemistä muutama sana seurakuntavaaleista.
Seurakuntavaalien jälkeistä valtavirta-kirkollista uutisointia seurannut sai käsityksen, että Tulkaa Kaikki-liike sai jättiläismäisen vaalivoiton ja luterilainen herätyskristillisyys kaikessa kirjavuudessa olisi vihdoin kuoppaamista vailla.
Molemmat käsitykset, kun ja jos joku sellaisen sai, olivat vääriä.
Tosiasiassa esimerkiksi Oulussa, Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, jossa kirkkoon vielä kuulutaan parikymmentä prosenttia pääkaupunkiseutua sankemmin, vanhoillislestadiolaiset veivät vaalivoiton.
Entä Tulkaa Kaikki-liikkeen hehkuttama suurvoitto?
Edellisten seurakuntavaalien jälkeen Tulkaa Kaikki-liikkeellä oli 2.4% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista. Nyt Tulkaa Kaikki-liikkeellä on 3.6% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista.
Siis ennen vähän alle ja nyt vähän päälle 3% paikoista. En tiedä onko makuasia tulkitseeko edellä mainitun vaalivoiton maanvyöryksi? Eduskuntavaaleissa samansuuruisen pikkupuolueen samansuuruinen kannatusnousu tuskin saisi juuri mitään huomiota.
Mutta se Tulkaa Kaikki-liikkeestä. Kirjoitukseni enin osa on tarkoitus käsitellä kirkossa vaikuttavan luterilaisen herätyskristillisyyden ehkä näkyvintä (ja kuuluvinta) osaa viidesläisyyttä.
Uusimmassa Uusi Tie-lehdessä on Mailis Janatuisen haastattelu. Upeasti tehty juttu! Haastattelussa Janatuinen kertoo, kuinka on eläkkeelle jäätyään ollut Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen työntekijä. Lähetyshiippakunta tuntuu olevan Mailis Janatuiselle se ”elävä seurakunta, missä käydä ja toimia.”
Samassa Uuden Tien numerossa on myös laaja ”human interest”-juttu Samuli Siikavirrasta ja tämän tuoreesta puolisosta. Kelpo juttu tämäkin. Samuli Siikavirta on paitsi Cambridgessä väitellyt tohtori myös Lähetyshiippakunnan Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori.
Pääkirjoituksessa 23.11.2022 Leif Nummela siteeraa laajasti lähes kahden kappaleen verran Lähetyshiippakunnan emeritus-piispaa Risto Soramiestä. Kuin esimerkkinä.
Ja niin edelleen.
Näiden juttujen jälkeen jää miettimään, minkä kirkon piirissä Uusi Tie-lehti vaikuttaa? Seisooko Kansanlähetys tukevasti toinen jalka toisessa, toinen toisessa kirkossa?
Siinä käy ennen pitkää huonosti.
Kevään korvalla 2022 viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen pitkäaikainen vahva taustavaikuttaja professori Hannu Väliaho julkaisi kirjoituksen ” Minne olet menossa Kansanlähetys? Opillisia huomioita 2019 – 2021.”
Väliaho kritisoi Kansanlähetystä ja sen Uusi Tie-lehteä suuntautumisesta karismaattiseen kristillisyyteen. Väliaho esittää kymmeniä esimerkkejä. Tässä muutama.
Kirpeää kritiikkiä saa kirkon piirissä toimiva ”Hengen uudistus kirkossamme ry.” Siihen tulisi Väliahon mukaan Kansanlähetyksen pitää etäisyyttä.
Hannu Väliaho ottaa yhtenä esimerkkinä UT:ssa nro 38/2019 olleen jutun Hengen uudistus kirkossamme ry:n kesäspirit 2-4.8.2019 tapahtumasta. Selostuksen mukaan toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen oli todennut, että ”tarjolla oli aiempaa enemmän opetusta armolahjoista ja myös käytännön harjoittelua”.
Väliaho kysyy artikkelissa voiko armonlahjoja opettaa kuten lapsille uintia tai hiihtoa? Professori kritisoi ”Hengen uudistusta” myös suuntautumisesta ja yhteistyöstä kaikenlaisten uushenkisten virtausten kanssa. Joku toki voi kysyä mitä pahaa on ylistysmaalauksessa tai tarot-korteissa, mutta ainakin luterilaisen herätyskristillisen liikkeen tulisi pysyä niistä kaukana.
Edelleen Väliaho tuo monin esimerkein esiin, kuinka etenkin Uusi Tie-lehti julkaissut numerosta toiseen erilaisten helluntailaisvaikuttajien haastatteluja, kirjojen esittelyjä ja niin edelleen.
Menemättä Kansanlähetyksen erittäin kiinnostaviin alkuaikoihin (ja kriisiin 1971-1973), voi todeta, että liikkeessä tietyin rajauksin lähes kaikki kukat saavat edelleen kukkia. Toisaalla tunnetaan vetoa ääriluterilaisuuteen, toisaalla karismaattisuuteen.
Toiset vetävät jyrkän rajan pienimpäänkin yhteistyöhön naispappien kanssa, toisille virkakysymys ei niin tärkeä eikä merkitse käytännössä lähes mitään. Homoista sentään ollaan yhtä mieltä.
En tiedä, olenko väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että seurakunnissa toimii myös naispappeja, joiden lähin kirkollinen viiteryhmä on juuri Kansanlähetys.
Syytä todeta, että arvostan Kansanlähetystä. Kunnioitan sen vilpitöntä ja laajamittaista lähetystyötä enkä mitenkään voi hyväksyä lähetysmäärärahaboikotteja sitä kohtaan. Uusi Tie on hyvä lehti ja etenkin päätoimittaja Leif Nummelan monasti kirpeät, mutta raikkaat pääkirjoitukset ovat edelleen parhaammasta päästä antia koko kirkollisessa lehdistössä.
Mutta riittääkö Kansanlähetysliikkeelle yksimielisyys pelkästään lähetystyön tärkeydestä? Itselläni heräsi laajempikin kysymys viidesläisen herätysliikkeen suunnasta.
Koska todettava, että omat tietoni ja ajatukseni tässäkin suhteessa varsin rajalliset, lainaan rovasti Olavi Peltolaa. Täyttäessään muutama vuosi sitten 90-vuotta Peltola antoi haastattelun kotonaan Timo Junkkaalalle. Haastattelussa Olavi Peltola eräänlaisena testamenttinaan toi esiin viidesläisyyden tarpeen rajankäyntiin neljään eri suuntaan.
Luettelen ne seuraavassa. Kommentit omiani jos ei toisin mainita.
Ensimmäisenä Peltola mainitsee liberaalin kirkollisuuden. Tuntuu itsestään selvältä, että konservatiivisen herätysliikkeen rajan tulisi railona aueta nimenomaan liberaaliteologiaan ja etenkin ”liberaaliin kirkollisuuteen.” Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun nimenomaisesti Raamatun pohjalle syntynyt liike siitä huomaamatta pikkuhiljaa luopuu.
Toinen karikko, jota rovasti Peltolan mukaan tulisi välttää on ”ääriluterilaisuus”. Olavi Peltola käyttää myös nimitystä ”fanaattinen luterilaisuus”, ja mainitsee sen kansainvälisenä esimerkkinä Missouri-synodin. Ei liene epäselvää, mitä kotimaista kirkollista rakennetta tässä tarkoitetaan. Luterilainen herätyskristillisyys tuskin on luterilaista herätyskristillisyyttä mikäli ovet ovat apposen auki tiukkaan napitetulle sakramentaalisuudelle ja pappisjohtoisuudelle.
Kolmantena esimerkkinä, johon syytä pitää tarpeellinen ja riittävä etäisyys on rovasti Peltolan mielestä karismaattisuus. Nykyäänhän karismaattinen kristillisyys ei pelkästään tarkoita helluntailaisuutta henkikasteineen ja kielilläpuhumiseen vaan myös ns. karismaattista liikettä, joka lähti liikkeelle episkopaalikirkosta Yhdysvaltain länsirannikolta jo v. 1960. Helluntailaisuudesta karismaattinen liike eroaa siten, ettei se ole perustanut omia kirkkoja vaan sulautunut olemassa oleviin protestanttisiin kirkkoihin ja katoliseen kirkkoon. Meillä tätä suuntausta edustaa edellä mainittu ”Hengen uudistus kirkossamme ry.”
Alusta saakka viidesläisyyden teologiseen perintöön on joltain osin kuulunut myös angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys. Siihen on usein ja syystä liitetty joskus jopa neuroottisuuteen asti menevä oman itsen ja uskonelämän tarkkailu ja lain alle jääminen. Olavi Peltola tunnetusti irtaantui tästä traditiosta viimeistään 1960-/1970-taitteessa.
Neljäntenä esimerkkinä ja tämä etenkin Kylväjää ja Raamattuopistoa koskevana toiveena Peltola esittääkin eron tekemistä paitsi reformoituun herätyskristillisyyteen, myös Speneristä ja Franckesta liikkeelle lähteneeseen luterilaiseen lakipietismiin ja korostaa kreivi Zinzendorfista lähtenyttä herrnhutilaista pietismiä, jossa keskeistä ”sydämen kristillisyys” ja lähetystyö.”
Siis: ystävälliset suhteet, mutta tiukka rajanveto liberaaliin kirkollisuuteen, fanaattiseen luterilaisuuteen, karismaattiseen kristillisyyteen ja lakipietismiin.
Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia. Siis sellainen evankelinen pietismi, jota esimerkiksi Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä ovat edustaneet Suomessa. Kansainvälisinä esimerkkeinä Carl Olof Rosenius ja Olav Valen-Sendstat ennen muuta.
Se tunnustaa vanhurskauttamisen molemmat puolet, mutta painottaa luettua ja pistää mieluummin sulkeisiin efektiivisen, beckiläistyyppisen vanhurskauttamisen. Viime mainittu juonne sekin löytyy viidesläisyyden historiallisesta perinnöstä.
Pidän tosiasiana, että syntisyys asuu sydämessä, myös ns. uskovan kohdalla, tahdon, tunteen ja ajatuksen viimeisiin liikkeisiin saakka koko ajallisen elämän ajan. Elämänkokemus lisäksi todistaa, että voittoisaa uskonelämää elävän hurskaan ulkokuoren alta voi joskus paljastua mitä ikävintä itsekkyyttä ja toisia polkevaa vallankäyttöä.
Katkelma Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä:
”Olen monta kertaa kovasti ihmetellyt sitä, että kirkko on pysynyt pystyssä näinkin monta vuosisataa niin suuren pimeyden ja hirmuisten harhojen, moisten turmiollisten lahkojen vallitessa. Aina on ollut eräitä, jotka Jumala on kutsunut pelkällä evankeliumin tekstillä, joka sentään säilyi saarnassa, ja kasteen kautta. He ovat vaeltaneet sydämen yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä. He ovat tosin luulleet, että ainoastaan munkit ja piispojen vihkimät miehet ovat pyhiä ja hengellisiä; itseään he ovat pitäneet epäpyhinä ja maallisina, joita ei voi edes verrata pyhiin. Kun he eivät löytäneet itsestään mitään hyviä tekoja tai ansioita, millä suojautua Jumalan vihalta ja tuomiolta, he turvautuivat Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan, ja juuri yksinkertaisuudessaan he pelastuivat.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, Sley kirjat).
Marko: ”Lutherin opastukset on nähtävä myöhäiskeskiajan kristittyjen ylenmääräisen arkuuden hoitamisena.”
Selvä. Nyt voidaan siis käsitellä heitä ronskimmin ottein.
LHPK:ssa on useita todella hyviä teologeja. Vilpittömiä, kunnon ihmisiä. Se taas onko hyvä teologi aina hyvä sielunhoitaja on kokonaan toinen juttu. Tarvittavaa herkkyyttä ja sensitiivisyyttä ei aina opita tunnustuskirjoja lukemalla. Aina löytyy ihmisiä, uskovia, totisia kristittyjä, joille kaikkein jyrkin ja ehdottomin edustaa kaikkein oikeinta uskoa. On luultavasti psykologisesti helpottavaa ja turvallista, kun oma yhteisö on mahdollisimman puhdas, paternalistinen ja jyrkkäreunainen. Tilannetta helpottaa entisestään, jos kaikkea vielä mitataan yhdellä tai kahdella mittarilla.
Luterilaisuudessa on sisään rakennettu jonkinlainen moralismi joka näkyy parhaiten monergistisena Jumala kuvana. Uskonpuhdistus oli myös sisäisesti ristiriitojen repimää. Luterilaisuuden juuressa syntyneet uudet kirkon, lahkot, lohkot, herätysliikkeet, kantavat tätä samaa juurta.
Kun virasta nyt on ollut puhetta, muistettakoon, että viidesläisyydelle ominaisinta (on ainakin ollut) matalakirkollisuus ja se, ettei virkaa ole korostettu, puhumattakaan, että ylikorostettu. Parhaat evankelistat 1960-luvulla olivat maallikoita. Muistaakseni esimerkiksi Juhani Lindgren tai Per-Olof Malk eivät edes halunneet ottaa pappisvihkimystä, vaikka olivat suorittaneet kaikki tarpeelliset opinnot. Myöhemmin tosin ottivat. Jos en väärin muista lukeneeni, niin Lindgren edelleen jopa jossain määrin vastentahtoisesti. Harmi kun Juhani Lindgrenin laajat kotisivut katosivat jokin aika sitten – liittyy erään ”sivuston” lopettamiseen tms. Niille, jotka eivät muista tai muuten tiedä, niin Juhani Lindgren (1937 -2006) oli yksi viidesläisyyden johtohahmoja, teologian tohtori, mies, jonka panos suomalaisessa lähetystyössä hakee vertaistaan.
Kari-Matti, olen kuullut Olavi Peltolalta Juhani Lindgrenistä. Uskon että hän oli samanhenkinen kuin Olavi. Tunnen Olavin henkilökohtaisesti ja olen vieraillut hänen kotonaan. Paljon olen hänen kanssaan keskustellut. Pidän hänen välittömyydestään, suoruudestaan ja räväkkyydestään. Hän on ehdottoman Kristus-keskeinen ja pidetty sielunhoitaja. Tapasin hänet viime kesänä Syventymispäivillä pikaisesti. Hän puhui edelleen vain Jeesuksesta.
Hyvin samanhenkinen ja sama teologia! Rauhallista ja siunattua joulua!
Minulle jäi Markon edellisestä kommentista se kuva, että vain papin toimittamien sakramenttien kautta välitetään usko. Joten tästä seuraisi, että pelkästään Sanan (Raamattua lukemalla) välityksellä ei uskoa voisi saada. Mielestäni kyllä saadaan. Sana on oikeastaan myös sakramentti. Juuri Sanansa välityksellä Jumala on yhteydessä ihmiseen. Lue siis rohkeasti itsenäisesti Raamattua. Lue sitä rukoillen asettuen ns. Sanan alle. Anna sen puhutella itseäsi.
Tarkoitukseni ei ollut loukata ketään eikä aiheuttaa sekavuutta. Jokainen varmasti löytää hänelle sopivan hengellisen kodin.
Siunattua Vapahtajamme Jeesuksen syntymäjuhlaa!
Tästähän kehittyi antoisa keskustelu, kiitos lähinnä Riitta Sistosen. Kiitos myös blogistille. Kun lähestyttiin virkateologiaa/-käsitystä, viisas Marko S. ottaa paikkansa lähetyshiippakunnan ja paimen-viran puolesta puhujana. Tähän kohtaan olen itsekin päätynyt omissa virka- ym. kirjoitteluissani.
Siunausta joulun viettoonne kaikille!
Kiitos Hannu hyvästä kommentista! Ja siunattua joulua!
Taisi olla onni, että olin Ryttylässä opiskelemassa juuri KL : hajoamisen aikaan ja pääsin oppitunneilla näkemään konkreettisesti miten erilaisia opillisia näkemyksiä opettajilla oli. Peräkkäisillä oppitunneilla saattoi kuulla aivan vastakkaista tekstiä. Nyt noista kokemuksista on hyötyä, kun seuraan Kotimaan keskustelua täällä. On paljon helpompi jättää eri näkemykset omaan arvoonsa. Kukin saa pitää omansa sillä meillä kaikilla on mielipiteisiimme vankat perustelut. Ainakin kunkin omasta mielestä.
Paljon on viitattu ainakin Olavi Peltolan ja Martti Haatajan teologisiin eroihin. Edellinen korosti syntikurjuutta ja jumalattoman vanhurskauttamista, jälkimmäinen pyhitystä ja armonlahjoja. Molemmat jättivät Ryttylän peräjälkeen kevät-kesällä 1972, eri syistä tosin.
K-M Laaksonen: ”Paljon on viitattu ainakin Olavi Peltolan ja Martti Haatajan teologisiin eroihin,”
Tulin armosta mukaan ”kuvioihin” vuonna 1981. Minulle avattiin sekä ”suusta suuhun kautta” että hengellisen median kautta kuvaa viidennen liikkeen siihen menneestä lyhyestä historiasta.
Olen ollut ”kujalla”, koska en ole koskaan kuullut, lukenut Martti Haatajasta mitään. Heikki Haatajan nimi on paljon tutumpi.
Olavi Peltolalta olen saanut saanut paljon evästä elämään. Hänestä kuulin ”joltain taholta”, että KL:n hajaannuksen/Kylväjän perustamisen aikoihin ”tuli profetioita”, että Olavi Peltolalla on ”väärä henki.”
Tarpeettomia muistoja, mutta korvaan tulleita aikoinaan. Tämä toki kertoo siitä, että ”taisto” on ollut ilmeisesti kiivas, ja ”tykillä” on aikoinaan ammuttu. Taisto jatkuu? Voitto on saatu Golgatalla!
Opiskelin ja tentin teologian 15 opintoviikkoa avoimessa yliopistossa ja olisin kelvannut uskonnon opettajaksi.
Eksegetiikassa todettiin heti aluksi, että Raamatusta ei voi johtaa mitään yhtenäistä Oppia, jolle jokin raamatunkohta ei tuottaisi ongelmia. Koska Raamattu on itsesään sisäisesti ristiriitainen. Eivätkä ristiriidat ole mitään ’näennäisiä’ kuten konsut yrittävät hätäpäissään selittää.
Minulle tuo ”korkeakirkollinen” virkakäsitys on näyttäytynyt paluuna roomalaiskatolisuuteen. Miellän papin viran Sanan palvelijan viraksi, en kurinpitäjäksi ja korkeaksi auktoriteetiksi. Tähän on hyvät perusteet Raamatussa ja Jeesuksen esimerkissä.
Papin virka ja asema oli aiemmin maailmassa ennen Raamatun kääntämistä kansankielelle ja ihmisten lukutaitoa suurta kunnioitusta ja pelkoa herättävä. Tavallinen kansa sai tietoa vain maalauksien ja kuvien ym. avulla. Messutkin olivat ennen kansalle käsittämätöntä latinaa. Näinhän oli vielä Lutherin aikaa ja siitä eteenpäin satoja vuosia.
Ehkä yritetään saada takaisin tätä menetettyä asemaa jossain määrin. Mutta asiat ovat nyt niin perustavanlaatuisesti toisin, että se ei kerta kaikkiaan ole enää ole mahdollista.
Tavallisessa kadun tallaajassa herättää lähinnä vain hilpeyttä, kun LHKP:n prameisiin vaatteisiin puetun piispan Matti Väisäsen kuvan alla lukee: ”Valo loistaa pimeydessä”. Anteeksi nyt, mutta näen selvästi mistä tässä on kyse.
Riitta, eihän tuo kuvauksesi pidä mitenkään paikkansa. Raamattuopisto on täynnä kuvia ja kirjoja johtajistaan. Krustikunnassa on aina tehty kuvia. Korkeakirkollusuus on enemmän protestanttinen ongelma.
Et ymmärrä Sami. Eivät kuvat itsessään pahoja ole, vaan niiden käytön tarkoitus.
Voihan ihminen muodostaa itselleen ihan mistä vain epäjumalan kuten hebrealaiset erämaassa pronssikäärmeestä.
Sami, ”Kristikunnassa on aina tehty kuvia. Korkeakirkollisuus on enemmän protestanttinen ongelma.”
Mielenkiintoinen näkökulma! Vanhoissa kirkoissa on vain ikoneja, ei pappien kuvia! Protestantit pitävät esillä kuvia papeista. Valtiot ja monet instituutiot, esim. sairaalat pitävät esillä kuvia laitosten menneistä johtajista.
Onko tämä teologinen kysymys vai ei? Mistä on kysymys?
Kari olet oikeassa, kuvan ja ikonin välillä on ero, huomattava ero.
Riitta, nyt ei ole kysymys pelkästään kuvista, vaan siitä, että käsityksesi historiasta ei ole totta. Ymmärrän toki, että asetat kritiikin LPHK kohtaan, ja tuo on varmasti oikean suuntainen. Vastaavuutta löytyy monista kirkollisista järjestöistä. Jotenkin asiat kellahtavat helposti nurinkurisesti.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/lahetyshiippakunta-vastaa-lahteneen-papin-kritiikkiin-parempaa-mallia-ei-ole-yhdessa-loydetty/
Löysin googlettamalla. Huuskonen: ”Kiinnittyminen seurakuntaan ja sen oppiin”. ”ei oikein ole mahdollisuutta oivaltaa hengellusesti ja iloita omasta uskosta”.
No tässähän tämä tuli juuri sanottua, jota itsekin sanoin.
Ja tuosta loistavasta valosta puheen ollen Paavali kirjoittaa korintolaisille näin:
” Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden. Sillä Jumala, joka sanoi: ’Loistakoon valkeus pimeydestä’, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.
Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” 2. Kor. 4:5-7
Kun virka nostetaan keskeiseksi asiaksi, tämä Paavalin julistama sanoma Kristuksesta kirkkaana valona pimeydessä syrjäytetään. Unohdetaan että ihminen on loistavasta teologiastaan, oikeaoppisesta pappisvihkimyksestään ja oikeasta opistaan huolimatta vain saviastia tämän suunnattoman suuren Jumalan kirkkauden palveluksessa . Ihminen nousee tärkeäksi virkoineen ohi Kristuksen ja evankeliumin, jota ihmisen piti julistaa ja kirkastaa eikä itseään.
Mielestäni evankeliumi Kristuksesta siirtyy sukupolvelta sukupolvelle julistettavassa sanomassa itsessään eikä virassa. Sakramentit ovat välikappaleita ja virka on kirkon asettama palvelutehtävä, jossa näitä välikappaleita hyväksi käyttäen julistetaan tuota sanomaa, evankeliumia Kristuksesta.
Mielestäni tuo palvelutehtävä eli virka on kaikille, jotka Jumala on eritysesti siihen kutsunut. Koen niin, että tämä virka on kyllä ensisijaisesti tarkoitettu miehille, mutta en halua tehdä asiasta liian suurta numeroa ja kynnyskysymystä, koska kirkko on päättänyt avata viran myös naisille.
Mutta on hyvä muistaa, että vika ei ole naisissa. Mikä on enää uramahdollisuus kirkossa ollut tämän jälkeen naisteologeilla, jotka eivät haluaisi ottaa pappisvihkimystä? Tämä kiista on myös synnyttänyt vihaa naisia kohtaan. Seurakunnissa on ollut jopa vihamielisiä hyökkäyksiä naispappeja kohtaan.
Myös kaikki kristityt ovat kutsuttaja viemään evankeliumin sanomaa eteenpäin. Hätätilanteessa hekin voivat jakaa sakramentit, jos siihen ei ole virallista jakajaa saatavilla.
Riitta, ”Koen niin, että tämä virka on kyllä ensisijaisesti tarkoitettu miehille, mutta en halua tehdä asiasta liian suurta numeroa ja kynnyskysymystä, koska kirkko on päättänyt avata viran myös naisille.”
Näin voidaan ”kokea”. Suuri numero ja kynnyskysymys on kuitenkin olemassa.
Myös ”vapaissa suunnissa” toimii nykyään naisia pappeina.
”Unohdetaan että ihminen on loistavasta teologiastaan, oikeaoppisesta pappisvihkimyksestään ja oikeasta opistaan huolimatta vain saviastia tämän suunnattoman suuren Jumalan kirkkauden palveluksessa ”
Olemme osallistuneet eri paikkakuntien messuihin LHPK:ssa? En ole kokenut, että pappi olisi nostanut itseään saarnassa muita syntisiä paremmaksi. Ovat saarnassa kertoneet olevansa yhtä avuttomassa osassa pelastuksen suhteen kuin muutkin kuolevaiset.
Riitta, se mitä pidät roomalaiskatolisena virkakäsityksenä, on itse asiassa vanha luterilainen ja kirkon alkuvuosisatojen mukainen näkemys kirkon virasta ja sen tehtävistä. Maallikko voi hätätilassa kastaa mutta ehtoollisen viettoon tarvitaan aina asianmukaisesti virkaan vihitty ja asetettu pappi. Tämä ei sulje pois evankeliointia tai maallikkosaarnaa ym. Virka on Kristuksen itsensä asettama ja palvelee seurakuntaa, ei komentele sitä. Minulla ei ole valtuuksia määritellä, onko kirkon virka jotenkin vähemmän tärkeä asia kuin joku muu Uudessa testamentissa käsitelty kristinuskon osa. Meidän osamme vain on elää sellaisena aikana, jolloin virkakysymys nousi onnettoman riidan kohteeksi. Minä pitäydyn siihen mihin Bo Giertz ja minut papiksi vihkinyt Olavi Rinpiläinenkin. Yritän saarnata lakia ja evankeliumia ja opettaa uskonvanhurskautta kirkastaen Kristusta. Toiset arvioikoot, kuinka siinä onnistun. Mutta minusta luterilaisuus on kokonaisuutena – ja sen pitäisi olla – lähempänä katolista ja ortodoksista kristillisyyttä kuin Sveitsin reformoituja ja amerikkalaisia evankelioimisliikkeitä. Jos tarkastellaan yksinomaan vanhurskauttamista ja sivuutetaan virka, kirkko ja sakramentit, asia VOI tietysti näyttää päinvastaiselta.
Ymmärrän, miksi kirjoitat niin kuin kirjoitat. Arvostan edelleenkin sitä, että pohdit asioita. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, että me viidennestä liikkeestä ulos kasvaneet teologit olemme myös pohtineet asioita. Olemme tulleet siihen ymmärrykseen, että vanha viidesläinen ajattelu ei sittenkään ole kaikilta osin ollut niin luterilaista tai rakentavaa kuin nuorina luulimme. Minun osaltani syy on siinä, että luin vuosia tunnustuskirjoja, Lutheria ja sain omantunnon hätääni avun muualta kuin siinä viidesläisyydessä, jossa jouduin lain alle. Teologiani avartui ja syventyi vanhemmalla kristillisellä traditiolla. Lisäksi tulin mielestäni asiattomasti ja epäkristillisesti kohdelluksi.
Minulla ei ole tarvetta moittia entistä hengellistä kotiani. Esimerkiksi Perussanoma, KRS ja Uusi Tie ovat julkaisseet erinomaista kristillistä kirjallisuutta. Kuten myös Katolinen tiedotuskeskus, Valamon luostari ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Suren sitä, että uskovien rivit ovat niin hajalla nykyään samalla kun kristinuskon ja -opin tuntemus ohenee.
Kysyit edellä siitä, voiko uskoon tulla Raamattua lukemalla. Periaatteessa voi, mutta pääsääntö on Roomalaiskirjeen linjaus: usko tulee kuulemisesta. Tätä käsitellään ohimennen mm. Schmalkaldenin artikloissa. Pitää muistaa, että Raamatusta tuli ”joka kodin kirja” vasta 1800-luvulla. Sitä ennen luettiin katekismusta, virsikirjoja ja hengellisiä pienpainatteita.
Riitta, virka on Kristuksen asettama ja on jatkumoa Vt:n pappeudelle. Papit, piispat jne ovat joukon kenraaleita, jos nämä puuttuvat seurakunta on kuin rampa ankka. Viidennen liikkeen pietistisestä historiasta käsin on helppo ymmärtää, että pappeus ja sakramentit ovat olleet heille vaikeita hahmottaa. Heidän juurensa näkyvät puun hedelminä.
Alkukirkossa, varhaiskirkossa pappeus, sakramenttien toimittaminen kuului aina miespapille. Kaste oli portti kirkon uskoon, ehtollinen kuului vain kristityille. Ehtolliselle menevä noudatti tiettyjä kirkon asettamia sääntöjä ennen ehtoolliselle meno. Nykyäänkin on näin vanhoissa kirkoissa. Joku voi kysyä, mistä Raamatusta nämä valmistavat säännöt löytyy? Ei mistää, kirkolle ei ikinä Raamattu ole ollut ainut lähde.
Sami, kiitos kommentista. Olen tosin sitä mieltä, että nuokin asiat, joihin viittaat, löytyvät Uudesta testamentista ainakin ideatasolla samalla kun kirkko on toki tulkinnut Raamattuaan. En nyt halua jatkaa tätä tällä kertaa mutta on hyvä muistaa apostolien kirjeiden syntyneen samassa kulttuuripiirissä (myöhäisantiikki), jossa kirkko toimi alkuvuosisadat.