Ennen otsikon lupaamaan aiheeseen menemistä muutama sana seurakuntavaaleista.
Seurakuntavaalien jälkeistä valtavirta-kirkollista uutisointia seurannut sai käsityksen, että Tulkaa Kaikki-liike sai jättiläismäisen vaalivoiton ja luterilainen herätyskristillisyys kaikessa kirjavuudessa olisi vihdoin kuoppaamista vailla.
Molemmat käsitykset, kun ja jos joku sellaisen sai, olivat vääriä.
Tosiasiassa esimerkiksi Oulussa, Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, jossa kirkkoon vielä kuulutaan parikymmentä prosenttia pääkaupunkiseutua sankemmin, vanhoillislestadiolaiset veivät vaalivoiton.
Entä Tulkaa Kaikki-liikkeen hehkuttama suurvoitto?
Edellisten seurakuntavaalien jälkeen Tulkaa Kaikki-liikkeellä oli 2.4% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista. Nyt Tulkaa Kaikki-liikkeellä on 3.6% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista.
Siis ennen vähän alle ja nyt vähän päälle 3% paikoista. En tiedä onko makuasia tulkitseeko edellä mainitun vaalivoiton maanvyöryksi? Eduskuntavaaleissa samansuuruisen pikkupuolueen samansuuruinen kannatusnousu tuskin saisi juuri mitään huomiota.
Mutta se Tulkaa Kaikki-liikkeestä. Kirjoitukseni enin osa on tarkoitus käsitellä kirkossa vaikuttavan luterilaisen herätyskristillisyyden ehkä näkyvintä (ja kuuluvinta) osaa viidesläisyyttä.
Uusimmassa Uusi Tie-lehdessä on Mailis Janatuisen haastattelu. Upeasti tehty juttu! Haastattelussa Janatuinen kertoo, kuinka on eläkkeelle jäätyään ollut Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen työntekijä. Lähetyshiippakunta tuntuu olevan Mailis Janatuiselle se ”elävä seurakunta, missä käydä ja toimia.”
Samassa Uuden Tien numerossa on myös laaja ”human interest”-juttu Samuli Siikavirrasta ja tämän tuoreesta puolisosta. Kelpo juttu tämäkin. Samuli Siikavirta on paitsi Cambridgessä väitellyt tohtori myös Lähetyshiippakunnan Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori.
Pääkirjoituksessa 23.11.2022 Leif Nummela siteeraa laajasti lähes kahden kappaleen verran Lähetyshiippakunnan emeritus-piispaa Risto Soramiestä. Kuin esimerkkinä.
Ja niin edelleen.
Näiden juttujen jälkeen jää miettimään, minkä kirkon piirissä Uusi Tie-lehti vaikuttaa? Seisooko Kansanlähetys tukevasti toinen jalka toisessa, toinen toisessa kirkossa?
Siinä käy ennen pitkää huonosti.
Kevään korvalla 2022 viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen pitkäaikainen vahva taustavaikuttaja professori Hannu Väliaho julkaisi kirjoituksen ” Minne olet menossa Kansanlähetys? Opillisia huomioita 2019 – 2021.”
Väliaho kritisoi Kansanlähetystä ja sen Uusi Tie-lehteä suuntautumisesta karismaattiseen kristillisyyteen. Väliaho esittää kymmeniä esimerkkejä. Tässä muutama.
Kirpeää kritiikkiä saa kirkon piirissä toimiva ”Hengen uudistus kirkossamme ry.” Siihen tulisi Väliahon mukaan Kansanlähetyksen pitää etäisyyttä.
Hannu Väliaho ottaa yhtenä esimerkkinä UT:ssa nro 38/2019 olleen jutun Hengen uudistus kirkossamme ry:n kesäspirit 2-4.8.2019 tapahtumasta. Selostuksen mukaan toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen oli todennut, että ”tarjolla oli aiempaa enemmän opetusta armolahjoista ja myös käytännön harjoittelua”.
Väliaho kysyy artikkelissa voiko armonlahjoja opettaa kuten lapsille uintia tai hiihtoa? Professori kritisoi ”Hengen uudistusta” myös suuntautumisesta ja yhteistyöstä kaikenlaisten uushenkisten virtausten kanssa. Joku toki voi kysyä mitä pahaa on ylistysmaalauksessa tai tarot-korteissa, mutta ainakin luterilaisen herätyskristillisen liikkeen tulisi pysyä niistä kaukana.
Edelleen Väliaho tuo monin esimerkein esiin, kuinka etenkin Uusi Tie-lehti julkaissut numerosta toiseen erilaisten helluntailaisvaikuttajien haastatteluja, kirjojen esittelyjä ja niin edelleen.
Menemättä Kansanlähetyksen erittäin kiinnostaviin alkuaikoihin (ja kriisiin 1971-1973), voi todeta, että liikkeessä tietyin rajauksin lähes kaikki kukat saavat edelleen kukkia. Toisaalla tunnetaan vetoa ääriluterilaisuuteen, toisaalla karismaattisuuteen.
Toiset vetävät jyrkän rajan pienimpäänkin yhteistyöhön naispappien kanssa, toisille virkakysymys ei niin tärkeä eikä merkitse käytännössä lähes mitään. Homoista sentään ollaan yhtä mieltä.
En tiedä, olenko väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että seurakunnissa toimii myös naispappeja, joiden lähin kirkollinen viiteryhmä on juuri Kansanlähetys.
Syytä todeta, että arvostan Kansanlähetystä. Kunnioitan sen vilpitöntä ja laajamittaista lähetystyötä enkä mitenkään voi hyväksyä lähetysmäärärahaboikotteja sitä kohtaan. Uusi Tie on hyvä lehti ja etenkin päätoimittaja Leif Nummelan monasti kirpeät, mutta raikkaat pääkirjoitukset ovat edelleen parhaammasta päästä antia koko kirkollisessa lehdistössä.
Mutta riittääkö Kansanlähetysliikkeelle yksimielisyys pelkästään lähetystyön tärkeydestä? Itselläni heräsi laajempikin kysymys viidesläisen herätysliikkeen suunnasta.
Koska todettava, että omat tietoni ja ajatukseni tässäkin suhteessa varsin rajalliset, lainaan rovasti Olavi Peltolaa. Täyttäessään muutama vuosi sitten 90-vuotta Peltola antoi haastattelun kotonaan Timo Junkkaalalle. Haastattelussa Olavi Peltola eräänlaisena testamenttinaan toi esiin viidesläisyyden tarpeen rajankäyntiin neljään eri suuntaan.
Luettelen ne seuraavassa. Kommentit omiani jos ei toisin mainita.
Ensimmäisenä Peltola mainitsee liberaalin kirkollisuuden. Tuntuu itsestään selvältä, että konservatiivisen herätysliikkeen rajan tulisi railona aueta nimenomaan liberaaliteologiaan ja etenkin ”liberaaliin kirkollisuuteen.” Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun nimenomaisesti Raamatun pohjalle syntynyt liike siitä huomaamatta pikkuhiljaa luopuu.
Toinen karikko, jota rovasti Peltolan mukaan tulisi välttää on ”ääriluterilaisuus”. Olavi Peltola käyttää myös nimitystä ”fanaattinen luterilaisuus”, ja mainitsee sen kansainvälisenä esimerkkinä Missouri-synodin. Ei liene epäselvää, mitä kotimaista kirkollista rakennetta tässä tarkoitetaan. Luterilainen herätyskristillisyys tuskin on luterilaista herätyskristillisyyttä mikäli ovet ovat apposen auki tiukkaan napitetulle sakramentaalisuudelle ja pappisjohtoisuudelle.
Kolmantena esimerkkinä, johon syytä pitää tarpeellinen ja riittävä etäisyys on rovasti Peltolan mielestä karismaattisuus. Nykyäänhän karismaattinen kristillisyys ei pelkästään tarkoita helluntailaisuutta henkikasteineen ja kielilläpuhumiseen vaan myös ns. karismaattista liikettä, joka lähti liikkeelle episkopaalikirkosta Yhdysvaltain länsirannikolta jo v. 1960. Helluntailaisuudesta karismaattinen liike eroaa siten, ettei se ole perustanut omia kirkkoja vaan sulautunut olemassa oleviin protestanttisiin kirkkoihin ja katoliseen kirkkoon. Meillä tätä suuntausta edustaa edellä mainittu ”Hengen uudistus kirkossamme ry.”
Alusta saakka viidesläisyyden teologiseen perintöön on joltain osin kuulunut myös angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys. Siihen on usein ja syystä liitetty joskus jopa neuroottisuuteen asti menevä oman itsen ja uskonelämän tarkkailu ja lain alle jääminen. Olavi Peltola tunnetusti irtaantui tästä traditiosta viimeistään 1960-/1970-taitteessa.
Neljäntenä esimerkkinä ja tämä etenkin Kylväjää ja Raamattuopistoa koskevana toiveena Peltola esittääkin eron tekemistä paitsi reformoituun herätyskristillisyyteen, myös Speneristä ja Franckesta liikkeelle lähteneeseen luterilaiseen lakipietismiin ja korostaa kreivi Zinzendorfista lähtenyttä herrnhutilaista pietismiä, jossa keskeistä ”sydämen kristillisyys” ja lähetystyö.”
Siis: ystävälliset suhteet, mutta tiukka rajanveto liberaaliin kirkollisuuteen, fanaattiseen luterilaisuuteen, karismaattiseen kristillisyyteen ja lakipietismiin.
Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia. Siis sellainen evankelinen pietismi, jota esimerkiksi Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä ovat edustaneet Suomessa. Kansainvälisinä esimerkkeinä Carl Olof Rosenius ja Olav Valen-Sendstat ennen muuta.
Se tunnustaa vanhurskauttamisen molemmat puolet, mutta painottaa luettua ja pistää mieluummin sulkeisiin efektiivisen, beckiläistyyppisen vanhurskauttamisen. Viime mainittu juonne sekin löytyy viidesläisyyden historiallisesta perinnöstä.
Pidän tosiasiana, että syntisyys asuu sydämessä, myös ns. uskovan kohdalla, tahdon, tunteen ja ajatuksen viimeisiin liikkeisiin saakka koko ajallisen elämän ajan. Elämänkokemus lisäksi todistaa, että voittoisaa uskonelämää elävän hurskaan ulkokuoren alta voi joskus paljastua mitä ikävintä itsekkyyttä ja toisia polkevaa vallankäyttöä.
Kiitoksia blogista Kari-Matti.
Otsikoit tekstin muodossa ”Minne menet viidesläisyys?”, mutta kuten tuot esiin, viides herätysliike on moninapainen, eikä kaikilta osin jaa samoja teologisia painotuksia. Esimerkiksi Sansa ja KRS ovat tehneet SRO:n, Kylväjään ja OPKO:n verrattuna erilaisen linjauksen suhteessa virkakysymykseen, mutta siitä ei ole muodostunut estettä samojen ihmisten toiminnalle vaikka kaikissa näissä järjestöissä. Kansanlähetys on sanoittanut linjauksensa vielä omalla tavallaan ja vaikuttaisi viime aikoina, siis nykyisien lähetysjohtajan kaudella liukuneen entistä tiukemmalle linjalle. Tässä suhteessa onkin herännyt kysymys: ”Minne menet kansanlähetys?”
On syytä korostaa, että virkakysymykseen liittyvässä vuoden 1986 ponnessa oli kaksi lausetta, joihin molempiin oli tarkoitettu sitouduttavan. Viidennessä herätysliikkeessä tähän on ollut aito pyrkimys. Niiden järjestöjen osalta, jotka ovat järjestäneet oman toimintansa kirkon vanhan virkajärjestyksen mukaisesti, on saman aikaisesti pidetty kiinni piispojen ja herätysliikkeiden yhteisen tahdonilmaisun lauseesta: ”Kun herätysliikejärjestöt ovat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa, ne toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti.”.
Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että yhteistyö paikallisseurakuntien kanssa on jatkuvasti ollut osa järjestöjen virallista toimintaa ja että yhteistyössä on käytännössä toimineet he, joille se ei ole ollut ongelma ja nimenomaan siinä määrin, kun se ei ole ollut ongelma. SRO:ssa, Kylväjässä ja nähdäkseni myös OPKO:n piirissä niin kutsuttu väistäminen on ollut henkilökohtaista ja kutsun käydessä sijaan on tarvittaessa ollut lähettää toinen. Sikäli kun ovia on sulkeutunut, on sulkijana ollut paikallinen seurakunta ei hengellinen järjestö.
Käsittääkseni Kansanlähetys on viime aikoina ainakin joillakin paikkakunnilla poikennut tästä viime mainitusta linjasta. Toki järjestö muiden viidesläisten järjestöjen tavoin edelleenkin hakee työntekijöilleen pappisvihkimykset kirkkomme piispoilta hiippakuntien normaalissa ordinaatiokierrossa, sikäli kun se ei ole ko. henkilölle itselleen ongelma. Nähdäkseni on kuitenkin varsin epäloogista, jos yhteistyötä tehdään vain ko. yksittäisessä messussa, mutta ei sitten lainkaan, eikä missään uskonnonharjoittamiseen liittyvässä yhteydessä enää sen jälkeen.
Sakramenttien siis kasteen ja ehtoollisen osalta on syytä korostaa, ettei viidesläisten järjestöjen piirissä niistä kummastakaan opeteta kirkkomme virallisesta tunnutuksesta poikkeavalla tavalla. Mahdollisiin poikkeamiin puututaan sisäisen kaitsennan keinoin. Järjestöjen syli on toki avoin myös ”paluumuuttajille” esimerkiksi vapaakirkollisuudesta ja helluntailaisuudesta takaisin luterilaisuuden piiriin. Ehtoollisvieraiden odotetaan olevan kastettuja kristilliseen uskoon ja tunnustavan luterilaisen opetuksen ehtoollisesta.
Hyvä kommentti, kiitos!
Pirstaleista ja sekavaa. Tämä on totuus kansankirkosta. Lisäksi on paljon heitä, jotka eivät tunnusta mitään liikettä omakseen. Mikä liike saa ”haaviinsa” hengellisen herätyksen tilassa olevan etsijän?
” Järjestöjen syli on toki avoin myös ”paluumuuttajille” esimerkiksi vapaakirkollisuudesta ja helluntailaisuudesta takaisin luterilaisuuden piiriin.”
Vanhojen kirkkojen syli on myös avoin. Virtausta on moneen suuntaan median mukaan?
Jukka Kivimäki. Opettavatko viidesläiset siis nykyään esimerkiksi kasteessa tapahtuvaa uudestisyntumistä ilman kakistelua? Pitäydytäänkö vastaavasti myös siihen Lutherin linjaukseen, että asetussanoilla siunatut ja ylitse jääneet ehtoollisaineet käytetään loppuun?
Kiitos Jukka, hyvä kommentti. Ihan kaikki eivät laske edes KRS:aa viidesläisyyden piiriin. Ja on totta, että Kansanlähetyksen kanta virkakysymykseen vaikuttaa viime vuosina tiukentuneen.
Sama havainto Kari-Matti KRS:n suhteen. Asia riipuu näkökulmasta tai mistä suunnasta havainnoitsija asiaa katselee. Viisikielinen on käytössä. KRS ei kuulu esim. STI:n viiteryhmiin, mutta samoja tuttuja on kyllä kohdannut sekä osallistujina että myös puhujina Sanan suvipäivillä, Lähetyksen kesäpäivillä ja Hengellisillä syventymispäivillä.
Markolle huomioksi ettei ehtoollisaineita käytetä aina loppuun myöskään paikallisseurakunnissa, vaan voidaan säilyttää erillään myöhempää käyttöä varten. Samoin esim. SRO:lla kalkkiin jäänyt siunattu viini kaadetaan erilliseen pulloon ja käytetään seuraavassa messussa.
Riitta, nyt ei ole kysymys pelkästään kuvista, vaan siitä, että käsityksesi historiasta ei ole totta. Ymmärrän toki, että asetat kritiikin LPHK kohtaan, ja tuo on varmasti oikean suuntainen. Vastaavuutta löytyy monista kirkollisista järjestöistä. Jotenkin asiat kellahtavat helposti nurinkurisesti.
Pappien viran ja opetuksen arvostaminen on tärkeää, jotta lauma pysyy kasassa. Sillä on tärkeä merkitys ja jos se kadotetaan , niin susi syö lauman.
Virkakysymyksen yli korostaminen passivoittaa seurakunnan. Seurakuntalaisen rooliksi jää vain sivuosia.
Monessa seurakunnassa messua kehitetään koko seurakunnan tapahtumaksi. Meillä vuoroviikoin eri kirkkoväärtit kerää 6 henkilöä hoitamaan eri tehtäviä. Eli vapaaehtoisia on 7 ja lisäksi pari on ehtoollisella avustamassa. Joten melkoinen porukka hoitamassa avustavia tehtäviä messussa.
Viikoittain vielä eri henkilöt palvelemassa. Vapaaehtoistoiminta on siis oikein hyvällä tolalla.
Tässä kaikessa on vain sellainen virkakysymykseen liittyvä ongelma, että kun tämä suuri vapaaehtoisten joukko keskittää toimintarmonsa messun, niin se on pois jostakin muusta.
Kaikki nuo tärkeät tehtävä tulisi aivan hyvin hoidettua ilman meitä vapaaehtoisiakin.
Virkakysymys luo sen harhakuvan meille, että kun teemme pappien tehtäviä, niin olemme tekemässä jotain hyvin merkityksellistä. Huomaamatta jää se tosiasia, että kun keskitymme näihin tehtäviin, niin muu messun ulkopuolella oleva toiminta jää hoitamatta. Meidän tulisi olla ”pappeina” ja hengellisen viran hoitajina kouluissa, työpaikoilla , eläkeläispiiteissä ja ystävien kanssa. Nyt kun olemme hoitaneet papilliset tehtävät messussa, niin meiltä ei edes odoteta sitä, että kutsuisimme ihmisiä seurakuntaan. Emme tule edes ajatelleeksi sitä, että se tehtävä on meidän oikea virkamme ja jos me emme sitä tee, niin se jää hoitamatta.
Muistan erään kerran teologisessa, kun Timo Junkkaala piti yhdellä luentosarjalla vierailuluennon. Tuskin Timo oli edes ehtinyt aloittaa, kun joku ehkä ensimmäisen vuoden teologian opiskelija mielestään terävästi kysyi viidennen liikkeen suhdetta kasteeseen, ja sitten mentiin..
En henkilökohtaisesti ymmärrä, miksi keskeinen oikeaoppisuuden mittari kulkee juuri kasteen kohdalla? Luterilaisuudessa ja erityisesti luterilaisessa herätyskristillisyydessä toiset katsovat, että syntiselle tapahtuu vain yksi uudestisyntymä ja se tapahtuu kasteessa. Toiset taas painottavat myöhempää mielen muuttumista uskoontulona niin, että näkevät sen uudestisyntymisenä.
LHPK:n emerituspiispan Matti Väisäsen näkemys käsitykseni mukaan nykyään ja vuosia jo ollut, että ihminen uudestisyntyy kasteessa eikä millään muulla tavalla. Ja that`s it.
Itse pidän tätä käsitystä vääränä eikä sillä mielestäni ole olemassa raamattuperusteita, mutta mikäli joku niin uskoo, niin se ei minua haittaa vaan tervehdin sitäkin ilolla. Itse uskon toisin.
Lainaan norjalaista kirkkohistorian professoria ja teologia Carl Fredrik Wisloffia: ”Sellainen ilmaisutapa, joka tahtoo liittää uudestisyntymisen yksinomaan kasteeseen, ei saa tukea sen paremmin Lutherilta kuin tunnustuskirjoistakaan. Rohkenee varmaan ajatella, että Luther ja luterilaiset oppi-isät ovat tulkinneet Raamattua oikein. Luther ajattelee, että ihminen voi menettää uudestisyntymisensä tekemällä syntiä (WA 20, 706-707).”
Protestanttisessa tulkinta perinteessä löytyy monenlaisia variaatioita, kasteesta, sakramenteista, virasta. Kaikille löytyy hänelke sopiva induvidualistinen tulkintatapa. Näistä siten kinataan loputtomasti. Tunnustuskirjat ovat tässä luterilaisille vain virikemateriaali. No papistoa ehkä valvotaan jotenkin. Ei siis tule hämmästyä, että ”viidakosta”löytyy kaikkea, jos tätä ei lähtökohtaisesti tajua, voi olla hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.
Kari-Matti. Viidennen liikkeen vanha korostus (=Muroma, Saarnivaara myöhäiskautenaan, Martti Häkkinen, Raimo Mäkelä(?))oli nimenomaan, että kaste on kallis asia, mutta siinä EI tapahdu uudestisyntymistä. Eräänlaisena välimuotona seurailtiin Gustaf Johanssonia, jonka mukaan kaste ”kuuluu uudestisyntymiseen” esimerkiksi niin, että ”vesikasteessa” pannaan pohja uudestisyntymiselle, joka sitten täyttyy ”henkikasteessa” eli uskoontulossa tms. Matti Väisäsen viimeiset kirjat menevät sitten toiseen äärimmäisyyteen, vaikka sillekin on olemassa pohjaa joidenkin kirkkoisien opetuksissa: uudestisyntymisen ihme ei tapahdu ilman vettä. Luther liittyi pääsääntöisesti tähän linjaan mutta hiukan eri korostuksella.
Luterilaisuuden pointti on, että uudestisyntymisen vaikuttaa aina sana, joka antaa myös kasteelle sen voiman ja vaikutuksen. Sitten voidaan pohtia sitä, onko uudestisyntymisen edellytys se, että ei vastusta Jumalan sanan työtä tai jotenkin vastaanottavaisuus tälle työlle. Tämä on sitten poleemisesti pelkistynyt usein väittelyksi ”raamatullisuuden” ja ”paavilaisuuden” välillä tai kolmiodraaman omaiseksi nokkapokaksi pietistien ja evankelisten ja ns. uudestikastajien välillä…
Uudestisyntyminen on aina kertakaikkinen tapahtuma (vrt lapsen syntymä). Vasta Spener ja Pontoppidan puhuivat kahdesta uudestisyntymisestä, myöhemmät pietistit liittivät sen lapsenuskosta luopuneen uskoontuloon ja mm. Laestadius piti mahdollisena monta kertaa toistuvaa uudestisyntymistä. Meidän on hyvä pysähtyä kysymään myös sitä, mitä uudestisyntyminen oikeastaan on.
Virka on toki tärkeä jumalanpalveluksen ja siihen liittyvien toimitusten kannalta kuten Kari-Matti toteaa. Mutta Jumala voi myös herättää uskon sanansa välityksellä, milloin ja missä tahtoo myös ohi viran. Uskon välttämättömyydestä Luther toteaa saarnatesaan Markuksen evankelimista viitaten Jeesuksen sanoihin: ”Se joka ei usko tuomitaan kadotukseen, ja toteaa samalla, että Jeesus ei sano: ”Se, jota ei kasteta.” (WA 10.3, 142; 6, 533). Jeesus siis mainitsee uskon mutta ei kastetta. Kuitenkin Jeesuksen sanat kasteesta pysynevät voimassa. Lieneekö uudestisyntyminen ainakin osittain sitä, että hengellisesti kuollut herää eloon. Eikös Lestadius etsinnässään kiertänyt kirkkoa, että sen ympärille tuli juntu.
Marko, pohtimisessani olen jo yli 15 vuotta sitten päätynyt siihen samaan, mitä nytkin olen kirjoittanut. Etsin eilen käsiini vanhat Perusta-lehdet ja kirjoitukseni ja huomasin ajattelevani edelleen samoin. Ehkäpä ajatus on jopa terävöitynyt.
En ymmärrä ensimmäisessä kommentissasi olevaa kritiikkiä siitä, että Peltola vetää rajaa kaikkiin niihin, joiden kanssa hän on ollut teologisesti eri mieltä. Eikö tämä ole ihan normaalia? Eikö hän saisi mielestäsi näin tehdä? Etkö itsekin vedä rajaa niihin, jotka ajattelevat eri tavalla?
Myöhemmin kun kirjoitin Raamatun lukemisesta ja uskoon tulemisesta, ja Jumalan Sanasta, joka synnyttää uskon. Niin katsot että kysyn voiko uskoon tulla sen kautta. En minä mitään kysy, vaan tiedän että totta kai tulee. Juuri Sanahan uskon synnyttää.
Ja kun Raamatussa puhutaan ”kuulemisesta”, niin eihän se tarkoita että tuo kuuleminen on rajattu yksin puheen kuulemiseen. Miten kuuro ihminen voisi esim. tällöin saada uskon lahjan? Hän ei kuule papin puhetta. Minusta kuuleminen on sitä, että ihminen vastaanottaa kuulemansa tai itse lukemansa Jumalan sanan itselleen.
Riitta, jos on kuuro sokea ja lukutaidoton. Kirkon alkuvaiheussa monet olivat lukutaidottomia, eikä Raamattua ollut, saatika muita hengellisiä kirjoja. Kaanonia ei ollut muodostettu. Kirkkoon liityttiin katekumeeni opetuksen, kasteen ja mirhavoitelun kautta. Joskus prosessi kesti useamman vuoden. Kuten nykyäänkin.
”Kun korostetaan kirkkoa, sakramentteja ja virkaa, ajaudutaan käytännössä Sanan aliarvioimiseen, jopa turhentamiseen. Siitä puolestaan seuraa, että pelastus hämärtyy, ehkä jopa estyy. Valtio-/kansankirkossamme pappisvirka on perinteisesti pönkittänyt ulkonaista arvovaltaa tavalla, joka on tosiasiassa immunisoinut kansaa ja ihmisiä kristinuskolta.”
”Virka voi palvella evankeliumia, mikä onkin sen tarkoitus. Niin ei kuitenkaan ole itsestään selvästi. Sitä ei voida taata millään. Virka voi olla pelastuksen este niin kuin Linnan kuvitteellinen kirkkoherra Salpakari ja niin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa paavius ja myös piispuus ja tavallinen pappeus ovat pelastuksen esteenä. Virassa itsessään ei ole kysymys pelastuksesta vaan Raamatusta, kirkosta ja ihmisestä Jumalan kuvana ja palvelijana. Virka ei ole armonväline eikä sakramentti niin kuin ei kirkkokaan. Perimmiltään armonväline on vain Jumalan sana, joka sitten sakramenteissa liittyy luomakunnan aineksiin ja saa niistä kouriintuntuvuutta. Jumalan sana pelastaa ihmisen, kirkon virka ei pelasta. Tietysti viran tulee olla Jumalan sanan mukainen sen sanoman ja kirkon sekä sen haltijan ja sen kohteiden tähden, jotta siinä voidaan toimia oikein.” (Perusta 6/2006, katkelma pääkirjoituksesta ”Pelastaako virka kirkon ja kirkko maailman?”, Raimo Mäkelä).
Riitta, kirkko, virka ja sakramentit ovat Jumalan asettamia, siksi niiden erittäytytyminen kirkon olemuksesta ja Raamatun, evankeliumin korostaminen niiden kustannuksella tekee kirkosta ramman ankan.
Sakramenteissa ja virassa on kysymys evankeliumista ja pelastuksesta. Kirkossa pelastumme, koska se on uusi Nooan arkki, jossa kaikki sakramentit saavat voimansa ja ihminen tulee jumalallisesta luonnosta osalliseksi.
Riitta, periaatteessa mitä tahansa kristilliseen uskoon ja elämään kuuluvaa asiaa voidaan korostaa mielettömyyksiin tai vaieta se kuoliaaksi. Asioista voidaan myös puhua rakentavasti tai poleemisesti sekä eri tavoin painottaen. Ja eri ajankohtina eri asiat ovat keskiössä. Tasapainoilu ja oikea moninaisuuden hyväksyminen on taitolaji myös kristillisessä kirkossa, opissa ja opetuksessa.
Koska en ole koskaan lukenut Mäkelän ao. pääkirjoitusta, en rupea ottamaan siihen kantaa. Hän sanoo paljon oikeaa. Mutta minusta on täysin selvää, että luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kirkon viralla ON vähintäänkin sakramentaalinen piirre, toisin kuin Mäkelä tuossa katkelmassa sanoo. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä on Jumalan oma asetus, järjestämistä koskevat ohjeet Raamatussa, vankka yhtenäinen kirkollinen traditio sekä tehtävänään sanan puhdas julistaminen ja sakramenttien oikea toimittaminen julkisesti. Termit pitäisi tietysti myös määritellä.
Kysymys, minkä tänä aikana kohtaamme, on valitettavasti se, miten uskovien pitää toimia tilanteessa, jossa oma kirkko on poikennut Raamatusta ja kristikunnan traditiosta alkamalla vihkiä naisia pappisvirkaan sekä estämään perinteisellä linjalla myös käytännössä olevien miesten pääsyn sanan ja sakramenttien hoitamisen virkaan. Tähän kysymykseen on mm. herätysliikkeissämme annettu keskenään täysin vastakkaisia vastauksia sekä toimintaohjeita. Kun sanon tämän, totean vain surullisen ja raastavan tilanteen, johon sittemmin on liittynyt muitakin kiistakysymyksiä.
Keskeinen kysymys on, mitä sillä tarkoitetaan, että ”perimmältään armonväline on vain Jumalan sana”. Jos tällä tarkoitetaan sakramenttien osalta sitä, että armonvälineen saa aikaan Jumalan käsky ja lupaus, armonvälineitä ovat nimenomaan evankeliumin – Kristuksen ansaitseman armon – julistus sekä kaste ja ehtoollinen, mutta itse asiassa myös synninpäästö eli rippi. Keskustelua VOIDAAN käydä myös sairaan voitelusta ja rukouksesta. Ja näistä Tunnustuskirjoissamme keskustelua käydäänkin (esim. Melanchthon Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa).
Jos tällä tarkoitetaan, että erityisesti kaste, ehtoollinen ja rippi ovat jotenkin sanaa havainnollistavia, vahvistavia tai toisarvoisempia ja virka enmmänkin työnjärjestyskysymys, Lutheria ja luterilaisia tunnustuskirjoja tulkitaan refomoidun tai ns. yleisprotestanttisen ajattelun läpi. Näin viidesläisyydessä on minun käsittääkseni tehtykin, erityisesti varhaisvaiheessa. Tällaista näkemystä en siis itse jaa, koska se johtaa erilleen luterilaisuuden luontevista raamatullisista ja vanhakirkollisista juurista. Turhaa ritelyä pyrin toki välttämään.
Siunattua joulun jatkoa ja uutta vuotta. Kiitos keskustelusta. Jatkamme toisella kertaa jos tarvetta ilmenee.
Mikähän todellinen merkitys sillä on ; missä tilanteessa uudestisyntyminen tapahtuu. Kukaan kun ei näytä sitä tietävän varmuudella. Sen nyt ainakin voin havaita onko itsessä uudestisyntymisen merkit olemassa. Nämä merkit kun itsessään tunnistaa, niin niistä tunnistaa uskovan.
Pekka, totta kai sillä on merkitystä. Ajatus; ”Jos tulet kristityksi kristillisessä perheessä tai löydät uskon musliperheessä, tässä on merkittävä erilaisuus.
Vaiheensa sekin kun LHPK:n luennoilla korostettiin nykyisen emerituspiispa Väisäsen osin tiukasti ylisanoitettua kastetulkintaa. Totan vain, että olipas kuulemani ”Kirkon tunnusmerkit” luento aiheesta Pyhä Kaste palannut jälleen Raamatun ja tunnustuskirjojen linjoille. Sitä oli Suuri Ilo kuunnella, toisin kuin sitä, mitä kuuntelin toistakymmentä vuotta sitten kotipaikkakunnallani. Sama aihe- sama pastori :)!
”Onko kirkon nykyisessä tulehtuneessa tilanteessa ratkaisuna uusien luterilaisten vapaakirkkojen syntyminen – esimerkiksi sellaisten, joiden ongelmana on Riitta Sistosen kokemia ja kuvaamia asioita? Ketkä haluavat olla niissä jäseninä ja ketkä niitä johtamassa?
Tähänastisista yhteisöä muodostaneista kirkonsisäisistä liikkeistä Luther-Säätiö eroaa varsinkin siten, etteivät sen jäsenet ole pääosin tulleet uskoviksi sen toiminnassa vaan monessa tapauksessa vanhoissa liikkeissä, joista Luther-Säätiö on saanut useimmat kannattajansa. ’Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät’ (Joh. 4:38).”
——
”Siinä mielessä Luther-Säätiö muistuttaa karismaattista liikettä, että kummankin painopiste näyttää olevan kolmannessa uskonkohdassa eli Pyhässä Hengessä ja hänen työssään, joskin tietysti eri tavoin. Perinteisessä luterilaisuudessa ja hengellisissä liikkeissämme keskuksena on ollut Jeesus eli toinen uskonkohta.”
”Polttavimpia kristillisyyden ongelmia on ollut puhdasoppisuuden eli vanhaluterilaisen ortodoksian ja herätyskristillisyyden eli pietismin väinen suhde. Se ei ole vain menneisyyden asia, vaan siihen näyttää sisältyvän ajattomasti yksi konkreettisen kristillisyyden sisäisistä jännitteistä. Ensimmäisessä Perustan vastaavana päätoimittajana tuottamassani numerossa (1/2005) julkaisin siitä syystä yhdysvaltalaisen Gary S. Kinkelin artikkelin Oikeaoppisuuden ja herätyskristillisyyden haaste. Siinä hän esittelee ja erittelee tuota jännitettä, jota ei saa laukaista, mutta jonka ylläpitäminen on tavattoman vaikeaa. Jos jompikumpi puoli ylikorostuu ja jännite siten laukeaa, hengellinen elämä tuhoutuu. Kaikki ylikorostajat kuitenkin haluavat mieltää oman painotuksensa välttämättömäksi ja ainoaksi oikeaksi.
Kaikella kristillisyydellä on ehdoton objektiivinen perustansa ja sisältönsä Jumalan ilmoituksessa, joka on Jeesus Kristus ja hänet välittävä Raamattu. Se ei kuitenkaan voi jäädä vain objektiiviseksi, ihmisen ulkopuolella olevaksi, sillä siinä mielessä se on sama suhteessa kaikkiin ihmisiin. Ihmisten uskosta ja epäuskosta riippumatta Jumala on olemassa, ja Jeesus on sovittanut kaikkien synnit ja on kaiken ja kaikkien Herra. Ellei tämä kuitenkaan ole todellistunut jonkun elämässä, hän on ikuisen elämän ja pelastuksen ulkopuolella, vaikka eläisi Jumalan sanan ja sakramenttien vaikutuspiirissä.
Raamatussa puhutaan elävästä sydämen uskosta. Jeesus on elävä henkilö. Usko häneen on persoonallinen suhde häneen kaikkine mahdollisine ulottuvuuksineen ja vivahteineen. Suhde on kyllä sillä tavoin ”tasapainoton”, että toinen osapuoli on synnitön ja vanhurskas, toinen taas syntinen, toinen on perusta, joka kokonaan kantaa toisen, toinen on antanut ja antaa joka hetki itsensä kokonaan toiselle, joka puolestaan on täydellisen itsekeskeinen ja itseensä käpertynyt. Uskovalle niin Jeesus hänen auttajanaan kuin hänen oma surkeutensa ja syntisyytensä ovat todellisia, eksistentiaalisia, kokemuksellisia.
Armonvälineet pyrkivät synnyttämään ja ylläpitämään uskoa ja ovat siinä välttämättömät, mutta ihmisellä on vapaus torjua armonvälineissä tarjolla oleva armo. Siksi armonvälineistä ei ole oikeutettua puhua edellyttämättä uskoa. Todellisella papilla on ennen kaikkea oltava elävä usko Jeesukseen. Pelkkä kastettuna oleminen ei riitä. Armonvälineiden ja uskon välillä on jännite, jota ei saa yrittää laukaista.
Armo saadaan vain välineillä, mutta välineet eivät ole itse armo. Näitä ei saa irrottaa toisistaan mutta ei myöskään sekoittaa toisiinsa. Kirkkauden valtakunnassa armo saadaan ilman välineitä.
——-
Puhdasoppisuuden pahimpia käytännöllisiä ongelmia on kuvitelma omasta täydellisyydestä ja synnittömyydestä, joka ilmenee opin alueella ja johtaa ehdottomaan ylemmyydentuntoon suhteessa toisiin. Tästä seuraa sellaista hengellistä omahyväisyyttä, itseriittoisuutta ja suoranaista röyhkeyttä, joiden ilmeneminen pakottaa muistamaan Raamatun usein toistamaa tosiasiaa: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”.
Samanlainen ylemmyydentunto on kylläkin luonteenomaista usein myös ”herätyskristityille”: he tosiasiassa saattavat kokea päässeensä pyhityksessään hyvinkin pitkälle ja siitä käsin arvostella ankarasti maailman ihmisiä, ’puhdasoppisia’ kristittyjä ja yleensä muita ’vähemmän hengellisiä’ kristittyjä. Tästä varoitetaan jo Uudessa testamentissa, mutta ilmiö on esiintynyt kaikkina aikoina.
Yleisesti ottaen kuitenkin herätyskristityt tunnustavat uskoviksi Jumalan lapsiksi paljon suuremman joukon ihmisiä kuin puhdasoppiset – ja myös puhdasoppiset itsensä, jotka eivät useinkaan tunnusta herätyskristittyjä uskoviksi ainakaan varauksetta. Puhdasoppisen arvostelun kohteena ollessaan saa usein tuntea olevansa vajaamittainen, ei vielä täysi kristitty, sellainen kuin hän.
——-
’Puhdasta’ oppia voidaan kyllä mitata, samoin ulkonaista käyttäytymistä, mutta sydämen uskoa ei. Eivät kaikki ehtoollisella käyvät ja ulkonaisesti siivosti elävät kristityksi tunnustautuvat ole koskaan olleet eivätkä ole nytkään sydämeltään kristittyjä, vaikka he läpäisevätkin puhdasoppisten seulan.
Me herätyskristilliset luterilaiset iloitsemme kaikista Jeesukseen uskovista ja tunnustautuvista, jokaisesta, jonka voimme tajuta sydämessään turvautuvan yksin Jeesukseen ja pyrkivän seuraamaan häntä opin ja elämän vajavaisuuksista huolimatta – niitähän on jokaisella, ja niihin tarvitsemme jatkuvasti anteeksiantamusta Jumalalta ja niin uskovilta kuin epäuskoisiltakin lähimmäisiltämme. Jumalan misericordia eli armahtavaisuus on elinehtomme. Suremme havaitsemaamme ja kokemaamme kovuutta ja itsekorostusta – muissa ja itsessämme. Paavalin tavoin emme kuitenkaan suostu uskossamme muiden määräiltäväksi emmekä heidän meistä lausumaansa kadotustuomioon, vaan sanomme hänen kanssaan: ’Minun tuomarini on Herra’ (1. Kor. 4:4).” (Perusta 3/2007, Keskusteluja, sitaatit Raimo Mäkelän kirjoituksesta ”Kommentteja”).
”Yleisesti ottaen kuitenkin herätyskristityt tunnustavat uskoviksi Jumalan lapsiksi paljon suuremman joukon ihmisiä kuin puhdasoppiset – ja myös puhdasoppiset itsensä, jotka eivät useinkaan tunnusta herätyskristittyjä uskoviksi ainakaan varauksetta.” Tuo ei välttämättä pidä lainkaan paikkaansa :)!