Ennen otsikon lupaamaan aiheeseen menemistä muutama sana seurakuntavaaleista.
Seurakuntavaalien jälkeistä valtavirta-kirkollista uutisointia seurannut sai käsityksen, että Tulkaa Kaikki-liike sai jättiläismäisen vaalivoiton ja luterilainen herätyskristillisyys kaikessa kirjavuudessa olisi vihdoin kuoppaamista vailla.
Molemmat käsitykset, kun ja jos joku sellaisen sai, olivat vääriä.
Tosiasiassa esimerkiksi Oulussa, Suomen viidenneksi suurimmassa kaupungissa, jossa kirkkoon vielä kuulutaan parikymmentä prosenttia pääkaupunkiseutua sankemmin, vanhoillislestadiolaiset veivät vaalivoiton.
Entä Tulkaa Kaikki-liikkeen hehkuttama suurvoitto?
Edellisten seurakuntavaalien jälkeen Tulkaa Kaikki-liikkeellä oli 2.4% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista. Nyt Tulkaa Kaikki-liikkeellä on 3.6% seurakuntien luottamushenkilöpaikoista.
Siis ennen vähän alle ja nyt vähän päälle 3% paikoista. En tiedä onko makuasia tulkitseeko edellä mainitun vaalivoiton maanvyöryksi? Eduskuntavaaleissa samansuuruisen pikkupuolueen samansuuruinen kannatusnousu tuskin saisi juuri mitään huomiota.
Mutta se Tulkaa Kaikki-liikkeestä. Kirjoitukseni enin osa on tarkoitus käsitellä kirkossa vaikuttavan luterilaisen herätyskristillisyyden ehkä näkyvintä (ja kuuluvinta) osaa viidesläisyyttä.
Uusimmassa Uusi Tie-lehdessä on Mailis Janatuisen haastattelu. Upeasti tehty juttu! Haastattelussa Janatuinen kertoo, kuinka on eläkkeelle jäätyään ollut Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen työntekijä. Lähetyshiippakunta tuntuu olevan Mailis Janatuiselle se ”elävä seurakunta, missä käydä ja toimia.”
Samassa Uuden Tien numerossa on myös laaja ”human interest”-juttu Samuli Siikavirrasta ja tämän tuoreesta puolisosta. Kelpo juttu tämäkin. Samuli Siikavirta on paitsi Cambridgessä väitellyt tohtori myös Lähetyshiippakunnan Helsingin Pyhän Markuksen seurakunnan pastori.
Pääkirjoituksessa 23.11.2022 Leif Nummela siteeraa laajasti lähes kahden kappaleen verran Lähetyshiippakunnan emeritus-piispaa Risto Soramiestä. Kuin esimerkkinä.
Ja niin edelleen.
Näiden juttujen jälkeen jää miettimään, minkä kirkon piirissä Uusi Tie-lehti vaikuttaa? Seisooko Kansanlähetys tukevasti toinen jalka toisessa, toinen toisessa kirkossa?
Siinä käy ennen pitkää huonosti.
Kevään korvalla 2022 viidennen liikkeen ja erityisesti Kansanlähetyksen pitkäaikainen vahva taustavaikuttaja professori Hannu Väliaho julkaisi kirjoituksen ” Minne olet menossa Kansanlähetys? Opillisia huomioita 2019 – 2021.”
Väliaho kritisoi Kansanlähetystä ja sen Uusi Tie-lehteä suuntautumisesta karismaattiseen kristillisyyteen. Väliaho esittää kymmeniä esimerkkejä. Tässä muutama.
Kirpeää kritiikkiä saa kirkon piirissä toimiva ”Hengen uudistus kirkossamme ry.” Siihen tulisi Väliahon mukaan Kansanlähetyksen pitää etäisyyttä.
Hannu Väliaho ottaa yhtenä esimerkkinä UT:ssa nro 38/2019 olleen jutun Hengen uudistus kirkossamme ry:n kesäspirit 2-4.8.2019 tapahtumasta. Selostuksen mukaan toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen oli todennut, että ”tarjolla oli aiempaa enemmän opetusta armolahjoista ja myös käytännön harjoittelua”.
Väliaho kysyy artikkelissa voiko armonlahjoja opettaa kuten lapsille uintia tai hiihtoa? Professori kritisoi ”Hengen uudistusta” myös suuntautumisesta ja yhteistyöstä kaikenlaisten uushenkisten virtausten kanssa. Joku toki voi kysyä mitä pahaa on ylistysmaalauksessa tai tarot-korteissa, mutta ainakin luterilaisen herätyskristillisen liikkeen tulisi pysyä niistä kaukana.
Edelleen Väliaho tuo monin esimerkein esiin, kuinka etenkin Uusi Tie-lehti julkaissut numerosta toiseen erilaisten helluntailaisvaikuttajien haastatteluja, kirjojen esittelyjä ja niin edelleen.
Menemättä Kansanlähetyksen erittäin kiinnostaviin alkuaikoihin (ja kriisiin 1971-1973), voi todeta, että liikkeessä tietyin rajauksin lähes kaikki kukat saavat edelleen kukkia. Toisaalla tunnetaan vetoa ääriluterilaisuuteen, toisaalla karismaattisuuteen.
Toiset vetävät jyrkän rajan pienimpäänkin yhteistyöhön naispappien kanssa, toisille virkakysymys ei niin tärkeä eikä merkitse käytännössä lähes mitään. Homoista sentään ollaan yhtä mieltä.
En tiedä, olenko väärässä, mutta olen ymmärtänyt, että seurakunnissa toimii myös naispappeja, joiden lähin kirkollinen viiteryhmä on juuri Kansanlähetys.
Syytä todeta, että arvostan Kansanlähetystä. Kunnioitan sen vilpitöntä ja laajamittaista lähetystyötä enkä mitenkään voi hyväksyä lähetysmäärärahaboikotteja sitä kohtaan. Uusi Tie on hyvä lehti ja etenkin päätoimittaja Leif Nummelan monasti kirpeät, mutta raikkaat pääkirjoitukset ovat edelleen parhaammasta päästä antia koko kirkollisessa lehdistössä.
Mutta riittääkö Kansanlähetysliikkeelle yksimielisyys pelkästään lähetystyön tärkeydestä? Itselläni heräsi laajempikin kysymys viidesläisen herätysliikkeen suunnasta.
Koska todettava, että omat tietoni ja ajatukseni tässäkin suhteessa varsin rajalliset, lainaan rovasti Olavi Peltolaa. Täyttäessään muutama vuosi sitten 90-vuotta Peltola antoi haastattelun kotonaan Timo Junkkaalalle. Haastattelussa Olavi Peltola eräänlaisena testamenttinaan toi esiin viidesläisyyden tarpeen rajankäyntiin neljään eri suuntaan.
Luettelen ne seuraavassa. Kommentit omiani jos ei toisin mainita.
Ensimmäisenä Peltola mainitsee liberaalin kirkollisuuden. Tuntuu itsestään selvältä, että konservatiivisen herätysliikkeen rajan tulisi railona aueta nimenomaan liberaaliteologiaan ja etenkin ”liberaaliin kirkollisuuteen.” Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun nimenomaisesti Raamatun pohjalle syntynyt liike siitä huomaamatta pikkuhiljaa luopuu.
Toinen karikko, jota rovasti Peltolan mukaan tulisi välttää on ”ääriluterilaisuus”. Olavi Peltola käyttää myös nimitystä ”fanaattinen luterilaisuus”, ja mainitsee sen kansainvälisenä esimerkkinä Missouri-synodin. Ei liene epäselvää, mitä kotimaista kirkollista rakennetta tässä tarkoitetaan. Luterilainen herätyskristillisyys tuskin on luterilaista herätyskristillisyyttä mikäli ovet ovat apposen auki tiukkaan napitetulle sakramentaalisuudelle ja pappisjohtoisuudelle.
Kolmantena esimerkkinä, johon syytä pitää tarpeellinen ja riittävä etäisyys on rovasti Peltolan mielestä karismaattisuus. Nykyäänhän karismaattinen kristillisyys ei pelkästään tarkoita helluntailaisuutta henkikasteineen ja kielilläpuhumiseen vaan myös ns. karismaattista liikettä, joka lähti liikkeelle episkopaalikirkosta Yhdysvaltain länsirannikolta jo v. 1960. Helluntailaisuudesta karismaattinen liike eroaa siten, ettei se ole perustanut omia kirkkoja vaan sulautunut olemassa oleviin protestanttisiin kirkkoihin ja katoliseen kirkkoon. Meillä tätä suuntausta edustaa edellä mainittu ”Hengen uudistus kirkossamme ry.”
Alusta saakka viidesläisyyden teologiseen perintöön on joltain osin kuulunut myös angloamerikkalainen herätys- ja pyhityskristillisyys. Siihen on usein ja syystä liitetty joskus jopa neuroottisuuteen asti menevä oman itsen ja uskonelämän tarkkailu ja lain alle jääminen. Olavi Peltola tunnetusti irtaantui tästä traditiosta viimeistään 1960-/1970-taitteessa.
Neljäntenä esimerkkinä ja tämä etenkin Kylväjää ja Raamattuopistoa koskevana toiveena Peltola esittääkin eron tekemistä paitsi reformoituun herätyskristillisyyteen, myös Speneristä ja Franckesta liikkeelle lähteneeseen luterilaiseen lakipietismiin ja korostaa kreivi Zinzendorfista lähtenyttä herrnhutilaista pietismiä, jossa keskeistä ”sydämen kristillisyys” ja lähetystyö.”
Siis: ystävälliset suhteet, mutta tiukka rajanveto liberaaliin kirkollisuuteen, fanaattiseen luterilaisuuteen, karismaattiseen kristillisyyteen ja lakipietismiin.
Omalta kohdaltani sanottava, että mitä enemmän – useamman vuoden ajan, mahdollisuuksien mukaan – olen aiheeseen tutustunut, sitä enemmän minuun alkanut vedota sellainen luterilainen evankelinen pietismi, joka painottaa pysyvää ja syvää perisyntisyyttä, mutta samalla uskonvanhurskautta ja ehdotonta, kirkasta evankeliumia. Siis sellainen evankelinen pietismi, jota esimerkiksi Olavi Peltola, Juhani Lindgren ja Raimo Mäkelä ovat edustaneet Suomessa. Kansainvälisinä esimerkkeinä Carl Olof Rosenius ja Olav Valen-Sendstat ennen muuta.
Se tunnustaa vanhurskauttamisen molemmat puolet, mutta painottaa luettua ja pistää mieluummin sulkeisiin efektiivisen, beckiläistyyppisen vanhurskauttamisen. Viime mainittu juonne sekin löytyy viidesläisyyden historiallisesta perinnöstä.
Pidän tosiasiana, että syntisyys asuu sydämessä, myös ns. uskovan kohdalla, tahdon, tunteen ja ajatuksen viimeisiin liikkeisiin saakka koko ajallisen elämän ajan. Elämänkokemus lisäksi todistaa, että voittoisaa uskonelämää elävän hurskaan ulkokuoren alta voi joskus paljastua mitä ikävintä itsekkyyttä ja toisia polkevaa vallankäyttöä.
”Uudestikastajat liikkuvat siellä, missä perustus Kristuksesta on jo aikaisemmin laskettu”. (Luther)
Kansankirkon sekavassa tilanteessa ovat monet sylit avoinna. Elämän leipää etsivät ovat myös monin paikoin haku päällä. Kysellään, mikä on minun oma paikkani, seurakuntani? Vastaus ei enää ole niin helposti vapaakirkko tai helluntaiseurakunta kuin aikaisemmin?
Mielenkiintoinen keskustelu menossa blogilla. Samalla oppi-isällä perustellaan. Osaavia luterilaisia teologeja on monia ja joka suuntaan.
Kommentit ovat hyviä, kiitos!
PS. Ratkaisemattomaksi jää uudestisyntymisen aika ja suhde kasteen, -ssa vai myöhemmin? Kuka on uudestisyntynyt? Miten sydämen usko näkyy, tunnistetaan. Kuka, tai mikä liike sydämen uskon määrittää?
Kysymysten kanssa olen 41v. elänyt. Toivoni on Jumalan sanan lupauksissa. Liikkeet nousevat ja kaatuvat. Jumalan lupaukset kestävät.
Omat joka tapuksessa tunnetaan.
10:27 Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.
Ehkä luterilaisen herätyskristillisyyden (ja lut. vapaakirkkojen) taipumusta eksklusiivisuuteen ja oman porukan oikeaoppisuuteen voisi hillitä Joh 10:16. Siinä Jeesus sanoo: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta ja niitäkin minun tulee paimentaa.”
K-M L.: ”Minulla on myös muita lampaita..J(oh 10:16. )
Hyvä, juuri näin. ”Me” tiedämme ja säädämme/ olemme ”oikealla linjalla”, mutta ”meidän” lisäksi on muitakin lampaita!
Huomaa sen, että korkeakirkollista käsitystä edustavat ihmiset löytävät tässä keskustelussa toisensa. Evankeliumista luopuneena ääriluterilaisuus viran ja sakramenttien ylikorostuksineen kurottuu takaisin roomalaiskatolisuuteen. Samoin tekee pyhityskristillisyys ja äärikarismaattisuus. Molemmissa on kyse korkeakirkollisuudesta, kunnianteologiasta, ihmisestä ja hänen muuttumisestaan.
Minusta on käsittämätöntä, että joku ei huomaa kuinka on Jumalan ja Kristuksen pilkkaa, asettaa itsensä virkoineen Kristuksen kanssa samalle viivalle!
Sisko hyvä Kristuksessa!
Ei virka voi mennä ilosanoman edelle. Kristus on yksin viinikuurnan polkenut. Pilkasta puhuminen virkaa arvostavien kohdalla tässä yhteydessä on ”kova veto”.
Kun aikoinaan sain etsikkoajan, näin vain uskovia, jotka omistivat jotain, mitä minulta puuttui. Kaikki olivat arvokkaita ja rakkaita, karsinoita en erottanut.
Pysytään Kristuksessa. Iloitaan monista ”osaajista”. Hyvä on kuitenkin puuttua ja oikaista, jos jokin asia ohittaa evankeliumin. Palaute on aina tärkeää. En sinua moiti!
Kiitos Riitta kommenteista!
Kari hyvä minähän juuri vastustan sitä, että virka asetetaan samalla viivalle Kristuksen kanssa tai jopa yläpuolelle.
Voi olla kova veto, sen myönnän. On joka tapauksessa outoa, että LHPK katsoo olevansa kaiken kritiikin ulkopuolella. Kun lähdin Luther Säätiön yhteisöstä sain kiertokirjeen, jossa lähteneille veikattiin karua tulevaisuutta harhailevana tähtenä pimeydessä, jonka katson kadotustuomion lausumiseksi.
”minähän juuri vastustan sitä..”
Tämän ymmärsin jo aiemmin. Minun on tosi vaikea uskoa sitä, että tämän päivän luterilaisuudessa Suomessa virka olisi Kristuksen kanssa samalla viivalla tai jopa yläpuolella!
Kiitos Kari, huomasin myöhemmin mitä tarkoitit.
Yritän sanoa, että mielestäni viran sakramentaalisuus ei kuulu luterilaisuuteen. Minulle Luther Säätiön pappi esitti aikanaan, että virka on yhtä Kristus samoin kuin sakramentit ovat yhtä kuin Kristus. Siinäkin yhteydessä oli taas tämä kummallinen sanonta ”ei saa asettaa vastakkain” vaan tulee asettaa rinnakkain. Ja että vanhaluterilaisuus on hyvin lähellä roomalaiskatolisuutta, emme vain ymmärrä sitä enää.
Kerran yksi pappi kimmastui, että vastustan auktoriteetteja, paavia, pappeja jne. Sokea auktoriteettiusko on saanut paljon pahaa aikaan. Sen me tiedämme historiasta. Pitäydyn siinä, mihin rovasti Peltola oivallisesti kehotti minua: ”Älä milloinkaan luovu itsenäisestä ajattelusta”.
Luther Säätiön yhteisössä kaikki herätyskristillinen kirjallisuus (esim. Wislöff, Valen-Sendstad, Hallesby…) oli ei suositeltavaa luettavaa. Jos luki, piti suodattaa. En sitten tiedä pitikö esim. Väisäsen kirjoja suodattaa. En ole niitä sattuneista syistä lukenut.
Uskoon tulo ja uudestisyntyminen oli ehdottomasti kasteessa. Tai sitten palattiin kasteen armoon myöhemmin. En tiedä menetettiinkö heidän mielestään Henki välillä vai ei. Enkä välitä enää tietääkään.
Tiedän että olen uudestisyntynyt, minulla on Pyhä Henki ja olen Jumalan lapsi. Se miten se on tapahtunut on ihme, jonka Jumala on tehnyt armossaan. Minulle Jeesus on tullut yhä rakkaammaksi. Sitä aina mietin, että miten voisin rakastaa Jeesusta Herraani. Se ei synny itse yrittämällä, se lahjoitetaan ristin alla.
Muistan rovasti Peltolan sanoneen minulle, ettei Olav Valen-Sendstadia kannattanut mainita Kansanlähetyksessä. Hänen kirjansa ovat merkinneet minulle paljon. Kansanlähetyksessä huomasin olevan paljon lakihenkistä opetusta.
Jaa’a Mutta eikös Kristus itse laittanut itsensä jopa tuon viivan alle?
Niin, Kristus, ihminen ja Jumala. Sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, ristiinnaulittiin meidän syntiemme edestä ja kukisti helvetin vallan.
Juuri näin, kuten Kosti sanoo, juutalaiset salaopit on asia eriksen kuten muutkin salaopit.
”…on asia erikseen kuten muutkin salaopit.”
Noihin ’muihin’ kuuluvat kaiketi siis Jeesuksen omat helmet/salaopit? (Joh,Ilm.13;18…)
”Juuri niin koettavat kaikki tekopyhät ja epäjumalanpalvelijat tehdä tekoja, jotka ovat Jumalalle ominaisia ja yksinomaan Kristuksen tehtävissä. Eivät he toki suullaan sano:’ Minä olen Jumala’ tai: ’Minä olen Kristus, mutta todellisuudessa he omivat itselleen jumaluuden sekä Kristuksen viran ja sanovat: minä olen Kristus, minä olen Vapahtaja, en vain itseni vaan muidenkin. — Mutta syntisen vanhurskauttaminen ei kuulu kenenkään muun tehtäviin kuin Kristuksen. Myös paavi on levittänyt jumalallisuuttaan koko maailmaan kieltänyt Kristuksen viran ja jumaluuden ja painanut sen syvälle pimentoon.
Kannattaa painaa tämä mieleen ja mietiskellä asiaa, koska sillä on merkitystä arvioitaessa koko kristinoppia ja ihmisen elämää. Tämä vahvistaa omaatuntoa, auttaa ymmärtämään profetioita ja kaikkia pyhiä kirjoituksia sekä arvostelemaan mitä tahansa oikein. Joka tämän pitää kunnolla mielessään, toteaa epäröimättä, että paavi on antikristus. Hän oivaltaa, mitä on Jumalan kieltäminen ja Kristuksen kieltäminen; hän tietää, mitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: ’Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ’Minä olen Messias’ (Matt. 24:5). Hän tietää, mitä on Jumalan vastustaminen, itsensä korottaminen kaiken jumalana pidetyn tai palvotun yläpuolelle, hän tietää kuinka antikristus asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala (2. Tess. 2:4).” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys).
Riitta Sistonen kirjoittaa;
”Armonvälineet pyrkivät synnyttämään ja ylläpitämään uskoa ja ovat siinä välttämättömät, mutta ihmisellä on vapaus torjua armonvälineissä tarjolla oleva armo. Siksi armonvälineistä ei ole oikeutettua puhua edellyttämättä uskoa. Todellisella papilla on ennen kaikkea oltava elävä usko Jeesukseen. Pelkkä kastettuna oleminen ei riitä. Armonvälineiden ja uskon välillä on jännite, jota ei saa yrittää laukaista.
Armo saadaan vain välineillä, mutta välineet eivät ole itse armo. Näitä ei saa irrottaa toisistaan mutta ei myöskään sekoittaa toisiinsa. ”
Tämä on tälläinen Raamattuopiston näkemys, heillä on ollut suuria vaikeuksia ymmärtää kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä. Kun sylivauvalta vaaditaan uskoa, ennen kastetta, tilanne on huvittava. Mistä näitä tulee? Ja millä tavalla sylivauva torjuu kasteessa annettavan uskon.
Sami, tämä ei ole minun tekstiäni vaan rovasti Raimo Mäkelän. Luepa kommenttini vähän tarkemmin! Olen laittanut kaikkiin siteerauksiini lähteet!
Toisekseen, olen kyllästynyt latteisiin huomautuksiisi. Olen pohtinut kristillistä kastetta syvällisesti ja tullut eri johtopäätökseen kuin sinä. Jos se poikkeaa omastasi, voisit silti esittää perusteluja omillesi eikä vain hutkia.
Mielestäni on näin: Sylivauvalta Jumala ei odotakaan uskoa. Toisaalta emme voi sanoa, ettei sylivauvalla olisi uskoa. Ehkä on, ehkä ei. Minusta pikkulapset uskovat ihan luonnollisesti Jumalaan, jos heitä ei manipuloida aikuisten taholta. Jumala sulkee kasteessa sylilapsen armoonsa ja tarjoaa kaikki taivaan lahjat. Kun ihminen varttuu, hän tulee tietoiseksi itsestään ja toivottavasti myös Pyhän Hengen vaikutuksesta ja Jumalan armosta hänessä asuvasta synnistä. Hän huutaa avukseen Kristusta, ottaa vastaan tarjotun lahjan uskossa Jeesukseen Kristukseen. Hän ns. avaa lahjapaketin.
Kaste ei ole väkivaltainen toimitus.
Riitta, sinä kirjoitit ja lainasit Mäkelän tekstiä yhtyen niihin. Riitta, en ole nähnyt syvällistä pohdintasi kasteesta. Näkemyksesi ei ole luterilainen vaan raamattuopiston säätiön näkemys. Tähän ei tarvita pitkiä kirjoituksia. Raamattuopiston hämmentävät kasteopit ovat kyllä tiedossa.
Turhauttavaa seurata tiukkaa keskustelua, kun varsinainen ongelma jää vaille huomiota. Kirkon opetus kun on johtanut siihen, että rippikouluun tulevia nuoria pidetään oikeina kristittyinä. Onhan heidät kastettu ja koska uudestisyntyminen on tapahtunut jo siinä, niin mitään muuta ei tarvita. Tämä opetus onkin sitten ainoa, jonka varassa elämä eletään ja kuolema kohdataan. Samaisen opin perusteella vastustetaan jopa uskon henkilökohtaista omistamista, eli uskoontuloa. Ikään kuin emme voisi ratkaista sitäkään valitsemmeko lavean vai kaidan tien. Johtaako tiukka opillisuus meitä harhaan ?
Pekka, ei kaiketi ole kysymys tiukasta opillisuudesta vaan väärästä opista. Luterilainen tunnustuksessa on myös kuvaamasi tilanne ja siihen annettavat ohjeet ovat selkeät. Kastettu on velvollinen vaeltamaan Kristuksen käskyjen mukaan.
Liian tiukka opillisuus ei saa olla itsetarkoitus. Joidenkin mielestä omakohtaisen uskon löytyminen ei omassa tapauksessani sopinut kirkolliseen kontekstiin, koska tuo ei tapahtunut viran välityksellä eli toisin sanoen näin: ”Ripin synninpäästössä Pyhä Henki yhä uudelleen vakuuttaa sanan ja sitä julistavan saarnaviran kautta, että anteeksiantamus Kristuksen tähden on tosi ja varma.” Toki asia on myös näin, mutta se voi olla myös toisin, kuten omassa tapauksessani. Jumalan kädet eivät ole sidotut, miten synnit annetaan anteeksi. Koska sain jokseenkin nuivan vastaanoton se johti sitten aika pian kohti itsenäistä ajattelua. Virkaa kuitenkin tarvitaan sanan ja sakramentien hoitamiseen kuten tähänkin asti. Muuten meno alkaa mennä villiksi.
Tuskinpa Lutherin löytö itsessään oli harhaan johtava , mutta se miten sitä on tulkittu on vienyt kirkkoa tuuliajolle.
Lutherhan löysi uskon kautta vanhurskauden ja myös Jumalan anteeksiannon Raamattua tutkimalla, kun katolisen kirkon rippikäytäntö ei antanut hänelle rauhaa. Entäpä herätysliikkeet? Nehän olivat aikonaan napit vastatusten virallisen kirkon kanssa. Kansanlähetys on myös itselleni tuttu, vaikuttaahan se edelleen myös omalla asuinseudullani, mutta en tunne sitä sillä tavoin, mitä Kari-Matti Laaksonen tuossa blogissaan tuo esille. Viidennen herätysliikeen syntymisen jälkeen näyttää vähän siltä, että meitä on kohdannut ”kuiva” aika. Lestadiuksen sanoin ”Crapula mundi. Maailman kohmelo.”
Pekka, minä olen kirjoittanut jo aiemmin kaste -näkemyksestäni. Ehkä et ole lukenut tai huomannut. Näkemykseni on torjuttu. Olen juuri yrittänyt tätä samaa asiaa tuoda esiin, minkä nyt tuot keskusteluun.
Siis samalla linjalle olen Pekka kuin sinä. Ongelma on tiukka opillisuus, vaikka oppia tietysti tarvitaan. Raamatussa puhutaan Kristuksen opista.
Kosti, onpa erikoista että ev.lut. kirkossa, siis kansankirkossa törmää enää noin tiukkaan käsitykseen, mistä kerrot.
Ihmiset haluavat sitoa Jumalan toiminnan siis Pyhän Hengen toiminnan määrittelemiinsä kaavoihin. Minulle on tärkeää se mitä Jeesus on sanonut Pyhästä Hengestä: ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” Joh. 3:8
Luther korostaa, että Jumala ei halua olla muulla tavoin tekemisessä ihmisen kanssa kuin juuri Sanansa kautta. Me etsimme Raamatusta Kristusta. Kohtaamme hänet siellä. Kohtamme hänet myös sakramenteissa ja rukouksessa. Jeesus sanoikin, että tulee mennä kammioonsa ja rukoilla Isää siellä ja Isä joka on salassa, kuulee.
Ei tässä kaikessa voi olla ristiriitaa sen välillä tulevatko sanat papin suusta vai luenko ne itse Raamatusta kotona vai kuuntelenko raamattutuntia tai hartautta tai saarnaa ja tekeekö sen joku maallikko vai pappi. ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen”. Hepr. 4:12
Tästä huolimatta tulee käydä jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella, olla seurakuntayhteydessä toisiin kristittyihin, rukoilla, ripittäytyä tarvittaessa, pyytää esirukousta jne. Se on normaalia kristityn elämää. Eihän näitä mitä halveksita sen tähden, että virkaa ja sakramentteja ei ylikorosteta.
Riitta. Kerroin hyväuskoisuuttani alkuaikoina eräälle ”kirkon edustajalle” siitä, että Jumala on minut löytänyt. Toisin sanoen olen tullut uskoon. Se ei silloin oikein sopinut kirkolliseen kontekstiin sen yhdelle edustajalle. Jaha, että tällä tavalla? Kun on kerran kastettu ja sitä rataa…….. mentiin silloin ja näköjään mennään nykyäänkin.
Että mitä sitä nyt mitään uudestisyntymää ja siitä todistavaa armonmerkkiä (mikä se sitten onkin) tarvitaan, vaikka onkin kasteensa jälkeen rikkonut yhdellä jos toisellakin tavalla Jumalaa vastaan. Näin asia on, että Jumala puhuu meille Raamatussa ja koemme hänen armonsa jumalanpalveluksessa sekä sanassa, että sakramenteissa kuten myös omassa kammiossamme.
Kuten sanoit; ”Tuuli puhaltaa, missä tahtoo….” eihän sitä voi kukaan estää. Ja kuten on myös todeksi havaittu, että luonnollinen syntyminen ei käy päinsä ilman kipua ja ahdistusta, ei myöskään hengellinen uudestisyntyminen voi tapahtua ilman kipua ja ahdistusta.
Riitta. ” Kerran yksi pappi kimmastui, että vastustan auktoriteetteja, paavia, pappeja jne. Sokea auktoriteettiusko on saanut paljon pahaa aikaan.” Otan osaa, että olet saanut tuommoista asiatonta kohtelua pastorilta. Isoja eroja löytyy paitsi meidän paimenista, myös paikallis yhteisöistä. Ja tilanne myös jonkun verran kehittyy ajan kanssa. Pidän erittäin tärkeänä, että yhteisöön on vapaus ja helppo tulla, mutta yhtälailla vapaus myös lähteä. Ilman haukkuma tai kiertokirjeitä. Ja tulla myös uudelleen, kuten omalla kohdallani tapahtui. No alussa en kyllä pitkään norkoillutkaan mukana, koska ylikorostunut ”väisäsläisyys” oli siinä vaiheessa aivan superlatiivista.
Kiitos Pietari Kuittinen! Tämä oli hyvä kommentti. Juuri näin minäkin odottaisin.
Kyseinen tapaus, johon viittaat (auktoriteetti) ei ollut kuitenkaan tapahtunut samoissa piireissä kuin kiertokirje -juttu, joka tapahtui LHKP:ssa. Ihan eri taho kyseessä. Mutta ongelma on sama. Alistaminen auktoriteettiin. Näin ei kristityn oma usko voi kehkeytyä ja häneltä riistetään ilo tehdä itse hengellisiä löytöjä. Ei voi iloita omasta uskostaan. Pahimmassa tapauksessa henkilökohtainen suhde Jeesukseen jää syntymättä.
Ongelmat ovat syvällä. Siinä että yritetään vallita toisten uskoa. Ja näissä keskusteluissa tuli jo ilmi seikka, joka minua eniten hämmästyttää: Jumalan sanan lukeminen ei voisi synnyttää uskoa Jumalaan ja Jeesukseen. Siis että Jumalan sanaa, Raamattua lukemalla ei voisi tulla uskoon. Se olisi jotenkin vain periaattellisella tasolla mahdollista, mutta käytännössä siis ilmeisesti ei.
Kyseessä on siis Sanan aliarvioiminen, kuten rovasti Mäkelän kirjoituksessa olikin tuotu esiin. Kun Sanaa aliarvioidaan siten, että se ei voisi synnyttää uskoa lukijassa, on se perin kummallista!
Rovasti Raimo Mäkelän väitöskirjasta s. 385 alaviite: ”Pihkala 1986 analysoi CA:n kasteartiklan tulkintoja neljän vuosisadan ajalta lähtökohtana Lutherin ja myöhäisen Melanchtonin erilainen käsitys kasteen olemuksesta ja vaikutuksesta ja esittelee n. 30 mallia, joissa erilaiset näkökohdat risteävät. Päätyyppejä ovat Lutherin ’harvinaiseksi poikkeukseksi jäänyt dynaaminen trinitaaris-kristologinen malli’, Melanchtoniin pohjautuva myöhäisortodoksian ja pietismin malli ja uusluterilaisen konfessionalismin malli (s. 248-259). ……”
Viimeisellä tuomiolla on kyse siitä, onko meillä henkilökohtainen suhde Jeesukseen. Tunteeko Jeesus meidät vai ei. Jeesus ei kysy meiltä onko meillä oikea oppi.
”Ja näissä keskusteluissa tuli jo ilmi seikka, joka minua eniten hämmästyttää: Jumalan sanan lukeminen ei voisi synnyttää uskoa Jumalaan ja Jeesukseen. Siis että Jumalan sanaa, Raamattua lukemalla ei voisi tulla uskoon.” Totta totisesti voi Raamattua lukemalla tulla uskoon! Aamen, Aamen!!!
”Heräsin” oman Raamattuni äärellä (-38 käännös). Kirkkoon uskaltauduin vasta paljon myöhemmin. Lainalaisessa tilassa meni seuraavat viisi vuotta ennen kuin armo avautui. Herätysliikkeiden painotukset ja erot ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi.
Tarvitsen kokonaista lakia ja kokonaista evankeliumia. Sitä ei välttämättä kuule/ (voi kuulla) viidennen liikkeen tilaisuuksissa.
Viidesläisyyden voi ymmärtää kahdella tavalla. Pinnallisempi on tarkastella tiettyjä järjestöjä ja niiden toimia ja jäsenistöä. Viidesläisyys on myös tietynlaista uskon tulkintaa, johon liittyvät käsitykset Raamatusta, moraalista ja kirkon virasta. Tästä näkökulmasta voisi vastata otsikon kysymykseen,että viidesläisyys on menossa mukaan vanhoihin herätysliikkeisiin, havaintoni mukaan selvimmin evankelisuuteen.
Yleensä herätys(liike) leviää sinne, missä on tilaa. Viidesläisyys levisi 1960-luvulla etenkin Itä- ja Kaakkois-Suomeen sekä Kainuuseen. Teemu Kakkuri sanoi viidesläisyyttä joskus körttiläisyyden itäsuomalaiseksi lehtolapseksi.
Yksi viidesläisyyden ”juonne” 1960-luvulla oli ns. Oulun herätys eli heinoslaisuus. Se pikkuhiljaa tukahtui ja siirtyi (kuolemaan) Kaarinaan. Oulussa ei tunnetuista syistä ollut tilaa.
Evankelisuus ja viidesläisyys ovat ehkä lähentyneet. Saattaa tosin osin olla näköharha. Oikeastaan mitkä tahansa opillisesti vähänkään konservatiiviset liikkeet ja kirkot ovat ”lähentyneet”, mikäli niitä vertaa täysin maallistuneeseen valtavirta-luterilaisuuteen.