Tämän syksyn seurakuntavaalien otsikkoa ”Minun kirkkoni” on kovasti arvosteltu. Sen on nähty kuvastavan ajallemme tyypillistä yksilökeskeisyyttä ja minä-minä-minä-uskonnollisuutta.
Kauheus on katsojan silmässä.
Minusta tunnus on hyvä ja mitä enemmän sitä mietin, se tuntuu aina vain osuvammalta.
Apostoli Tuomas, jota sanotaan epäileväksi, mutta joka oli ainoastaan terveellä tavalla kriittinen, tunnusti Jeesuksesta Kristuksesta sanoen ”Minun Herrani ja Jumalani” ο κυριος μου και ο θεος μου. Kyse ei ollut siitä, että Tuomas olisi tuunannut new agen hengessä itselleen henkilökohtaisen jumalakuvan.
Päinvastoin! Hän tunnustautui yhteiseen ja apostoliseen uskoon siitä, kuka Jeesus Kristus on. Teki tietä meille, jotka hänen jäljissään lausumme saman tunnustuksen. Mutta hän sanoi minun.
Raamatun vahvin lause on psalmissa. Sinä olet minun kanssani. Siinäkin on minun. Ja Jumala on sinä. Ei vain hän.
Kirkossa, siinä vuosituhantisessa ja maailmanlaajuisessa, on aika vähän sellaista, joka ei olisi kontekstuaalista eli aikaan ja paikkaan sidottua. Kirkko on aina ollut kulttuuriemme muokkaamaa ja niihin sitoutunutta. Esikoislestadiolainen seurakunta Pohjois-Ruotsissa on erilainen kuin indonesialainen helluntaiseurakunta tai Etiopian koptit.
Muuttumaton ydin on kirkon fundamenteissa. Sana ja tunnustus. Kaste ja ehtoollinen. Kaikki muu on muuttunut ja vaihtunut kuin savolaisukko Stockmannin pyöröovissa.
Sama koskee yksilöitä. Seurakunta ja kirkko avautuvat minulle uskonharjoituksessa umpimarinoidulle papille ihan toisenlaisena kuin itseään etsivälle lähiönuorelle tai kriittiselle sateenkaariäidille.
Niin saakin olla.
Kriittinen saa ja pitää olla. Pahinta on välinpitämättömyys.
Minun seurakuntani on hyvä tunnustus. Se on sitoutunutta osallisuutta. Minun.
Pahempi olisi, jos yhä useampi joutuisi toteamaan: ei tuo ole minun kirkkoni eikä minun seurakuntani.
Ei tuo hankenimitys ’minun’ vääntämällä toiseksi muutu – Jos tosissaan puhutaan Kristuksen kirkosta, meillä ’minuina’ taitaa olla siihen itsestämme kovin vähän tuotavaa. Saattaahan tosin poikkeuksiakin olla ? mutta silloin ehkä olisi syytä pälyillä ympärille ja katsoa, missä joukossa itse seison.
Taas kerran on vain pakko ihailla Kakkurin oivalluksia ja sanankäyttöä. Loistavaa, kertakaikkiaan!
Minun kirkkoni ajatus, kuulostaa päiväpäivältä paremmalta. Jos pyhän messu jää väliin, niin jotain tärkeää viikosta jää uupumaan. Seuraavaa jo sitten hartaammin odottaa. Jos vaaleissa vaikka ääniä tulee riittävästi, niin pääsen sisältäpäin tutustumaan omaan kirkkooni. Haluan tavata jokaisen työntekijän ja jututtaa heitä, jotta saan hyvän näköalan minun kirkkoni viranhaltioiden työhön ja elämään. Haluaisin käydä mahdollisimman monessa eri tilaisuudessa. Jotta saisin hyvän kokonaiskuvan kirkkoni toiminnasta. Ehkäpä voisin olla rohkaisemassa ja tukemassa työntekijöitä omassa kirkossani. Mikäpä estää toimimasta näin vaikka en vaalissa saisikaan tarpeeksi ääniä. Onhan kyse minun kirkostani.
Juuri noin. Menestystä vaaliin. Kun olet käynyt kaikissa tilaisuuksissa, käy myös katsomassa, kun hautaa kaivetaan, päiväkerhossa leikitään, diakoniatyössä hoidetaan vanhuksen asioita ja kirkkoa imuroidaan.
Hieno näkemys vaalien sloganista. Näin me sen khittelijöt vaaliviestinnön työryhmässä ajattelimme, vaikka emme osanneet noin hyvin Raamatun esimerkein sitä perustella. Slogia seuraavat alateemat: minun kirkkoni uskoo, toivoo, rakastaa, on lähellä ja uudistuu. Lisäksi tehtiin somekytkös tunnuksella #minunkirkkoni.
Pahoittelut kommenttini kirjoitusvirheistä. Ehkä asia tuli kuitenkin selville. 🙂
Kävisin äänestämässä, koska vielä olen kirkon jäsen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, kirkko syrjii osaa jäsenistään tälläkin tavalla. Olen tuhansien muiden suomalaisten kanssa ulkomailla vaalien aikaan, eikä täällä ole äänestysmahdollisuutta. Se sanotaan jo kirkkolaissa. Syrjivä kirkko syrjii muitakin jäseniään kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvia.
”Minun kirkkoni” – hyvä puhekupla ylhäältä. Alhaalta tulevana turhan rehvakas – ainakin niillä määreillä, mitä seurakuntamme tiloihin on mainoksina ilmestynyt. Vähän haalean tuntuinen sellainen kirkko. Mielestäni. Sori, Teemu.
En tiedä seurakuntaanne ilmestyneistä mainoksista, mutta pidän tätä ilmaisua sopivan nöyränä. Kansallinen kirkkokin on tietenkin osa Kristuksen kirkkoa, mutta se on teologinen käsite. Täällä ihmisten maailmassa jokin kirkko joko on tai ei ole minun kirkkoni. Ajassamme on aivan riittävästi niitä, jotka kieltäytyvät ja sanovat, ettei tämä ole minun kirkkoni. Ehkä heillä on jokin parempi kirkko, mutta tämä on minun.
Ei ole näet mahdollista, että me täällä maailmassa eläessämme, vaikka olemmekin saaneet armon ja Pyhän Hengen, voisimme syntisen, turmeltuneen lihamme ja veremme tähden olla kokonaan vailla syntiä ja vajavaisuuksia. Liha ja veri eivät lakkaa, ennen kuin haudassa, pahoin himoin ja haluin kiihottumasta Jumalan käskyjä vastaan, eivät edes pyhissä, vaikka nämä saatuansa armon pidättyvätkin synnistä, sitä varoen, ja vastustavat syntihimoja, niin kuin parannus vaatiikin. Juuri sen tähden he päivittäin ovat anteeksiantamuksen tarpeessa; päivittäin he myöskin vielä itsessään, jäljellä olevien vajavaisuuksien ja heikkouksien tähden, harjoittavat parannusta, tunnustaen, että heidän elämänsä ja tekonsa vielä ovat syntisiä ja ansaitsevat Jumalan vihan, ellei tätä heille Kristuksen tähden anteeksiannettaisi ja peitettäisi.
Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 366, Sley, 1942. Uudistin hiukan kieliasua uudemman suomen kielen mukaiseksi.