Muutama kuukausi sitten sain töissä aivan uskomattoman hienon kutsun. Minua pyydettiin kahdeksi päiväksi Viroon somekouluttamaan kirkon työntekijöitä. Ensimmäiselle ulkomaan virkamatkalle lähteminen tuntui innostavalta ja jännittävältä. En olisi koskaan osannut tubettamista viime heinäkuussa aloittaessani aavistaa, että pääsisin työssäni tekemään jotain tällaista. Entiselle lähetyspapille ajatus Viroon lähtemisestä tuntui myös hienolta, sillä lähetystyö on lähellä sydäntäni. Oli opettavaista päästä kuulemaan Virossa tehtävästä lähetystyöstä ja pohtia yhdessä somen merkitystä osana tätä työtä.
Ensimmäisenä päivänä somekoulutuksen suuntana oli Tartto, toisena päivänä Tallinna ja Toompealla sijainnut kirkkohallitus. Oli jännittävää olla kouluttamassa, kun puheeni tulkattiin viroksi. Toisaalta kouluttaminen tuntui vieraassakin ympäristössä luontevalta, sillä koen meidän kaikkien olevan samassa Kristuksen kirkon työssä. Kouluttajana yksi parhaita hetkiä minulle somekoulutuksissani on se, kun osallistujat pääsevät itse tekemään videoita konkreettisten harjoitusten kautta. Uskon, että vain rohkeasti tekemällä voi oppia ja nähdä videoiden mahdollisuudet omassa työssä. Iloitsen siitä, miten rohkeasti osallistujat ovat lähteneet tekemään ja kokeilemaan itselleen uusia asioita.
Viron somekoulutuksesta minulle jäi erityisesti mieleen erään osallistujan kertomus. Hän suhtautui etukäteen hieman skeptisesti ajatukseen videoiden toimivuudesta omassa seurakuntatyössään. Osallistuja kuvasi käytännön harjoituksia tehdessä videon ja julkaisi sen koulutuksen jälkeen omassa Facebookissaan. Vajaata vuorokautta myöhemmin video oli kerännyt jo 600 katselukertaa. Tämä kokemus avasi tämän ihmisen silmät näkemään, kuinka tavoittavia videot voivat seurakuntatyössä ollakaan. Toivon todella, että tuo myönteinen kokemus rohkaisee tekemään videoita vastaisuudessakin. Tätä työtä oppii vain tekemällä.
emiliapappi: ”Oli jännittävää olla kouluttamassa, kun puheeni tulkattiin viroksi.”
Tunnistan tuntemuksen. Minua ovat koskettaneet syvimmin ne tilanteet, jolloin sanani on tulkattu viittomakielelle.
Kuulostaa koskettavalta, Jouni. Ainakin itsestä tuntuu, että tulkattavana ollessa sitä itsekin pysähtyy sanojensa äärelle eri tavalla. Minusta on puhuttelevaa, kuinka sanoma voi koskettaa niin monella kielellä ja tavalla. Viittomakielessä on jotain valtavan kaunista. Seurasin kerran ruuhkabussissa isoa porukkaa, joka iloisesti viittoi toisilleen. Hyväntuulinen tunnelma välittyi minulle useamman penkkirivin päähän.