Viime vuosien aikana olemme saaneet historiantutkimuksen kautta paljon uutta, tarkentunutta tietoa kristinuskon synnystä ja sen varhaisesta leviämisestä. Aikaisemmin uskottiin yleisesti, että kristinusko olisi siirtynyt varhaiskirkosta lähtien sukupolvelta toiselle aina nykyaikaan asti siten, että kristinuskon ydinalueet olisivat olleet Euroopan maaperällä ja Välimeren seudulla. Historian kulku on kuitenkin osoittautunut uuden tutkimuksen valossa toisenlaiseksi. Jos leviämisen ja menestyksen mittapuuna pidetään kristittyjen määrää, koulutustasoa ja varakkuutta, aasialaiset kirkot voittavat länsimaiset kirkot sen ensimmäisen vuosituhannen aikana. Saman aikaan, kun paavius ja lännen kirkko elivät sisäisen heikkouden aikaa, Lähi-idän pienet vähemmistökirkot etenivät ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana lähetyksessä kaikkialle Aasiaan.
Erityisesti Itä-Syyrian kirkko hakee lähetyksessä vertaistaan. Monenlaisten paineiden alla tämä vähemmistökirkko onnistui säilyttämään missionaarisen identiteettinsä läpi vuosisatojen. Rikas jumalanpalveluselämä ja korkeatasoinen koulutus varustivat itäsyyrialaiset munkit lähetystyöhön. Vaeltelevat munkit käyttivät hyväkseen erilaisia kauppareittejä ja loivat Silkkitien varrelle luostarien ja yliopistojen verkoston. Itäsyyrialaiset saapuivat Kiinaan vuonna 635, mistä alkoi lähes 200 vuotta kestänyt menestyksekäs Kiinan lähetyksen aika.
Länsimaisen lähetyksen paras aika puolestaan osui 1800-luvulle ja seuraavan vuosisadan alkupuolelle, jolloin Eurooppa oli saavuttanut ylivoimaisen aseman maailmantaloudessa ja -politiikassa. Länsimainen lähetys on ollut historian suurimpia joukkoliikkeitä. Kymmenet tuhannet nuoret ovat lähteneet merten taa ja sadat tuhannet ihmiset ovat tukeneet heitä lähtömaissa. Tämän seurauksena kristinuskon valtava kasvu on näkynyt esimerkiksi Afrikassa siten, että vuonna 1910 siellä oli noin 10 milj. kristittyä, mutta sata vuotta myöhemmin jo yli 600 miljoonaa kristittyä. Lähetyksen suurimpiin saavutuksiin kuuluu myös se, että kääntäessään Raamattua paikallisille kielille lähetystyöntekijät ovat luoneet yhdessä paikallisten kanssa monen maan kirjakielen.
Länsimaisen lähetyksen lähetysnäkyä on kuitenkin usein hämärtänyt sen historiallinen tausta. Se on noussut niin sanotusta kristikunta-ajattelusta, jossa kirkon ja valtion suhteet ovat olleet läheisiä ja kirkko on hoitanut paljon yhteiskunnallisia tehtäviä. Maallinen ja hengellinen valta ovat usein sekoittuneet keskenään.
Tästä johtuen länsimaisilla kristityillä on nykyäänkin taipumus arvioida kirkkoa suuruuden ja voiman näkökulmista. Varoittavina esimerkkeinä voi pitää vaikkapa joitain pohjoisamerikkalaisia megakirkkoja, joiden puheissa ja teoissa korostuu usko ihmisvoimaan. Kirkon suuruuden ja jatkuvan voittokulun ihannointi johtaa helposti suuriin ongelmiin, sillä Kristuksen kirkon eteneminen ei tottele inhimillisiä vahvuuden odotuksia ja sen merkkejä. Kirkon todellista vaikuttavuutta onkin lähes mahdotonta mitata. Siksi, vaikka inhimillisin keinoin toteutunut arviointi on tärkeää ja nostaa usein arvokkaita huomioita esille, kirkon arvioinnissa tämä ei koskaan yksin riitä. Usein kirkon suurin voima on nimenomaan kätketty heikkouteen.
Edellä sanotun pohjalta haluaisin korostaa vielä kahta näkökulmaa, jotka mielestäni vaativat jatkossa kirkolta erityistä huomiota.
Ensiksi mikään kirkko ei voi suunnitella omaa tulevaisuuttaan vain erillisenä kotimaisena kysymyksenä, vaan huomiota on välttämätöntä kiinnittää yhä enemmän kirkkojen väliseen vuorovaikutukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.
Toiseksi lähetystyötä leimaa jatkossa entistä enemmän etelän kirkkojen lähetys, joka poikkeaa paljon perinteisestä länsimaisesta lähetyksestä. Etelän kirkoilla ei ole varaa raskaaseen hallintoon. Kiinalaisten, korealaisten, nigerialaisten ynnä muiden diasporaryhmät ovat etelän lähetyksen tärkeitä tukikohtia. Lähetystyö tapahtuu suuressa määrin näiden kautta. Siksi tätä diasporatilanteessa toteutuvaa lähetystä on välillä vaikea huomata.
Maailmanlähetyksen tärkeimpiä tavoitteita on yhteyksien löytyminen perinteisen lähetyksen ja uusien kirkkojen välille.
Miten seurakunnat ja kirkon muut toimijat voisivat noteerata tämän tilanteen oman toimintansa suunnittelussa?
Missiologian dos. Risto A. Ahosen puheenvuoro ”Kirkon olemus on missio” -juhlakirjan julkaisutilaisuudessa 14.11.2023 Kirkon talossa Helsingissä.
Mielenkiintoisia näkökulmia. Kiitos!
Risto
Kiitos blogistasi
Kiitos lähetystyön kokonaiskuvan esittelystä maailmanlaajuisestä lähetystyöstä