Koronatilanteen ja kesän alun tiiviiden työkuvioiden sekä lomalle jäämisen vuoksi kaksi teologisesti ja kirkollisesti merkittävää Kotimaan kirjoitusta meinasi mennä minulta ohi. Jyri Komulainen kirjoitti 18.6. numerossa kirkon missionaarisuudesta vahvasti. Matti Hernesaho ja Janne Keränen kirjoittivat 12.6. kirkon rakenteista ja seurakuntien merkityksestä muuttuvassa tilanteessamme.
Edellä mainitut kirjoitukset voi nähdä toisilleen myös hieman ristiriitaisina, sillä Komulainen kirjoitti, että missionaarinen kirkko ei ”vaali omaa identiteettiään”. Toisaalta nuo toisistaan täysin riippumattomat kirjoitukset voi nähdä myös vievän samaan suuntaan, kun Hernesaho ja Keränen kirjoittivat, että seurakuntayhtymiä ei pitäisi enää olla ja että hiippakunnat toimisivat aikaisempaa suuremman seurakuntajoukon hallinto- ja talousyksikköinä.
Mainittujen kirjoitusten teemoihin olisi syytä kirkossamme paneutua todenteolla. Jyri Komulaisen visio missionaarisuudesta puhuttelee ainakin minua vahvasti. Siinä kirkko on ulos kutsuttujen joukko, joka on valmis ”luopumaan omastaan” ja toimimaan myös hyvin inklusiivisesti. Kirkko on väline, kun tavoitteena on Jumalan valtakunnan toteutuminen.
Komulainen toteaa:”Evankeliumin julistaminen voi tapahtua uskottavasti vain inklusiivisella aksentilla, jotta kaikki hyvän tahdon ihmiset voivat vastata kutsuun kulkea yhteistä matkaa kohti Jumalan valtakuntaa”. Kun Komulainen kirjoittaa kriittisesti pietistisestä ”taakasta” (termi minun) ja myös korkeakirkollisesta työnäystä niin joku voisi ajatella hänen vesittävän kirkon sanomaa. Kirjoituksessa asia on kuitenkin päinvastoin, kun siinä on vahvoja raamatullisia ja sisällöllisiä viittauksia ja esimerkkejä missionaarisuuden toteuttamisesta.
Hernesaho ja Keränen kirjoittavat paljolti kirkon muuttuvan aseman eli vähenevän jäsenistön näkökulmasta. Heillä on kuitenkin samalla ideana, että ”kaikkialla Suomessa toimii seurakunta lähellä ihmistä”. He esittävät minusta toimivan rakennemallin, jossa tosiaan hiippakunnan alue on hallinto- ja talousyksikkö, jonka sisällä voi olla nykyistä huomattavasti suurempi joukko seurakuntia.
Itse olen ajatellut pitkään, että toisaalta kirkon asiaa voi toteuttaa eri rakenteilla ja toisaalta vahvasti myös niin, että suuret seurakuntayksiköt eivät edistä ihmisille kirkon idean kokemista ja avautumista. Suurempi joukko seurakuntia antaisi myös enemmän ”välineitä” kirkon missionaarisuuden ja inklusiivisen evankeliumin julistamisen toteuttamiseen – jos käytämme Komulaisen ilmauksia.
Kirkon asiassa tarvitsemme positiivisessa mielessä radikaaleja avauksia ja muutoksia, sillä hyväkään nykyinen perustoiminta ei vain riitä evankeliumin välittymiseksi ihmisille. Juopa kirkon asian, evankeliumin ja ihmisten elämän välillä kasvaa! Annammeko sen tapahtua vai uskallammeko lähteä omastamme luopumisen ja samalla uudistumisen matkalle? Niin minusta pitäisi uskaltaa! (Kirjoitus julkaistu Kotimaa-lehdessä 27.8.2020)
Toivo Loikkanen
Rovasti, aluekappalainen, Savonlinna
Jos nisunjyvä ei kuole se jää yksin, mutta jos se kuolee se tuottaa paljon hedelmää. Katselen kirkkoa tästä näkökulmasta ja itseäni kirkon yhtenä pikku soluna. Missionaarinen kirkko on minulle vieras ilmaisu, mutta missionaarinen seurakunta on jotakin johon tuon ensimmäisen lauseen voin oikein hyvin sisällyttää.
Sillä jos seurakunta, joka koostuu työntekijöistä ja niistä, joiden parissa he työtä pääasiassa tekevät lähtevät omalta mukavuusalueeltaan, eli suostuvat kuolemaan helopolle seurakuntalaisuudelle, niin seurakunnasta tulee automaattisesti missionaarinen. Silloin ei puhuta enää teoriaa, vaan se muuttuu käytännön elämäksi ja ulospäinsuuntautuvaksi toiminnaksi.. Nyt seurakunnan penkissä on tavattoman helppo elää ja voida hyvin. Mitään ei tarvitse tehdä. Aina saa tulla valmiiseen pöytään. Viranhaltiat saavat hikoilla. Mehän heille siitä maksetaan kirkollisveroina. Toisaalta heilläkin on helppoa, kun ei tarvitse muuta, kuin täyttää kalenteri, niin ettei kenelläkään ole huomauttamista. Seurakunnan missionaarisuus laittaisi kaiken sekaisin. Kaikki joutuisivat lähtemään siitä penkistä liikkeelle ja viranhaltiat joutuisi ohjaamaan monenlaisia yllättäviä tilanteita. Ei kai siitä lopulta mitään tulisi.
Muuta kuin kauhea sekasotku. Ehkä on paras elää tiukasti penkissä ja antaa viranhaltijoiden tehdä työnsä niin kuin parhaaksi näkevät. Pysytään edes me elävinä.
Kiitos, Pekka, loistavasta kommentistasi ja sen erityinen helmi ja samalla vakava asia on tässä:”Sillä jos seurakunta, joka koostuu työntekijöistä ja niistä, joiden parissa he työtä pääasiassa tekevät lähtevät omalta mukavuusalueeltaan, eli suostuvat kuolemaan helopolle seurakuntalaisuudelle, niin seurakunnasta tulee automaattisesti missionaarinen. Silloin ei puhuta enää teoriaa, vaan se muuttuu käytännön elämäksi ja ulospäinsuuntautuvaksi toiminnaksi.”
Kommenttisi loppu on ironinen ja inhorealistinen ja samalla – valitettavan -totuudenmukainen kuvaus kirkkomme ja seurakuntiemme tilanteesta…
Inhorealistisuuteni perustuu lähinnä siihen, että tunnistan itsessäni hyvin tuon haluttomuuteni kuolla omalle mukavuusalueelleni. Jos se minulle on näin vaikeaa, niin varmaan siitä kärsii moni muukin.
Kiitos Toivo hyvästä kirjoituksesta.
Kiitos, Hannu, palautteesta!
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että mielessäni oli ajatus viitata myös sinun kirjoitukseesi Kotimaassa kesäkuulla. Se ei kuitenkaan enää oikein mahtunut noihin ajatuksiini, mutta olisi ansainnut myös tulla nostetuksi esille. Jatkan siitä vaikka täällä, kun tuo printtilehti ei kovin usein tällaisen maalaisrovastin kirjoituksia varmaankaan julkaise! 🙂
Tämä ei ole retoorinen kysymys vaan ihan vakavaksi tarkoitettu : Mikä Kirkko on se ulospäin suuntaunut lähetysaarnaajakirkko?
Kun näitä näkyjä hahmotellaan , niin olisi paikallaan hamotella myöskin se ketkä näitä näkyjä toteuttaisi. On vain kaksi tai kolme vastausta . Papit ja muut työntekjät ovat niitä kokonaiskirkon uloslähetettyjä lähetyssaarnaajia ja/ati Papit ja mmuttyöntekijät yhdessä aktiivi maalikkojen kanssa ovat niitä missionäärejä. Tai vielä yksi muotivastaus: Maalikot aktivoidaan suurempaan seurakunta- ja sen myötä missiovastuuseen.
Mutta eikö nämä asiat ole olleet autta-aikojen itsestäänselviä? Mutta ei enää?
Se mitä on tapahtunut, on se että kirkko yhteisönä on menettänyt vetovoimansa ikä toimi edes omille aktivisteilleen sellaisena voimanlähteenä joka tukisi heitä missionääreinä. En usko että missio pelastaa kirkon. En ole edes varma siitä että kirkkoa tulisi pelsataa sellaisena kun se nykyisin on. Lähiaikojen , siis kymmenen , viidentoista vuoden aikajakson tulevaisuuden voi jo nähdä ja se ei ole kirkon omille lohduttavaa.
Talous tulee luomaan lisää suurseurakuntia ja kaivaa siten kotipaikka tunnetta uskollisten jalkojen alta. Kirkosta eroaminen tulee jatkumaan kumulatiivisesti ja sitä myöten käyttövarat vähenevät ja pakottavat vähentämään kirkon palkkalistoilla olevien määrää. Kirkkon pappisvirka tulee diakonia ja nuorisotyö virjkojen tapaan radikaalisesti naisistumaan. Se muuttaa kirkon kasvojen kuvan ulospäin.
Tällä tahdon sanoa että kirkon rakenteissa on ongelmia jota uudet ulospäin suuntautuvat näyt eivät paranna.
Pienessä kiireessä sanon Markku että olet aivan oikeassa. Rakenteet ovat sairaat ja ne joko romahtavat tai ne pitää uudistaa (sillä kk-aloitteella). Kirkkoa ei ehkä tarvi pelastaa, mutta seurakunnissa ja seurakuntalaisissa edelleen kytevä ja kautta aikain itsestäänselvä kutsumus ja tehtävä voidaan vahvistaa, kun sitä innostetaan, rohkaistaan, tuetaan ja autetaan.
Tästä olisi paljon sanottavaa, mutta nyt pitää siivota, vieraita tulee.
Jäi vielä Markku lisäämättä tärkein, se että olet mielestäni aivan oikeassa siinä mitä kirjoitat.
Markku, kirjoitat viiltävän vahvasti analyysia kirkkomme tilanteesta. Tätä on vaikea kirkon toimijana ”niellä”, mutta samalla joudun tunnustamaan, että on paljolti totta. Loppukin on totta: ”Tällä tahdon sanoa että kirkon rakenteissa on ongelmia jota uudet ulospäin suuntautuvat näyt eivät paranna.”
Mutta ei vain rakenteissa ole ongelma vaan myös kokonaisotteessa. Molempien pitää muuttua vahvasti ja ulkoinen pakko tulee jotakin muuttamaan väistämättä. Trakoitan siis kirkon jäsenmäärän vähenemistä ja sen myötä tulevaa resurssien vähenemistä.
Lisään sen verran, että tavallaan alan olla turhautunut siihen miten vähän puhumisella tai kirjoittamisella saa aikaan, ja peukutan tekemistä. Olen valmis liittymään Toivon tässä hahmottelemaan visioon, mutta mitä voimme tehdä?
Pitkä maraton alkaa sillä että rukoillaan ja kaikin mahdollisin tavoin tuetaan kirkolliskokoukselle tehdyn edustaja-aloitteen menestymistä, sen joka tähtää hiippakunta-seurakunta malliin ja yhtymien poistamiseen. Ensimmäinen allekirjoittaja taisi olla Hukarin Ari. Se on hirveän kivinen ja tuskallisen mutkainen polku, mutta isossa kuvassa välttämätön.
Toiseksi tehdään työtä seurakuntien ja seurakuntalaisten innostamisessa, rohkaisemisessa, tukemisessa ja auttamisessa niiden alkuperäiseen kutsumukseen ja todistajan tehtävään. Tämäkin saattaa näyttää toivottoman vanhanaikaiselta ja vaivaiselta tieltä, mutta en näe muuta mahdollisuutta.
Hannu, Ole tuossa mielestäni ja pitkän kokemukseni pohjalta aivan oikeassa. Muutos ei ole helppo, mutta se on mahdollinen. Se vaatii paljon käytännön tekemistä ja sitkeyttä ja ennen niitä uskoa siihen, että sillä on merkitystä sekä tietysti vahvan vision, mitä suuntaa haluamme olla kulkemassa tai ainakin etsimässä. Tunnen itsekin joskus hyvin turhautuneena ja joskus jopa puutuneena, kuinka vähän on mahdollista itse tehdä kaiken kirkon ”antaman” tekemisen lisäksi.
Ja tuota kirkolliskokouksen aloitetta pitää paimentaa kaikin tavoin maaliin. Sen toteutuessa savotta vasta alkaakin: Mistä löytyy se rohkeus ja visio lähteä muutamaan suerakuntia pienemmiksi ja siten, että niitä on myös kaupunkien ”joka niemissä ja notkelmissa”. Pelkkä jumalanpalvelusyhteisö ei riitä vaan tarvitaan seurakunta, jolla on riittävä rakenne mutta joka ei ole liian jäykkä tai hallinnon kuormittama. Jotakin sellaista…
Samanaikaisesti Toivo, samanaikaisesti. Savotta voi alkaa välittömästikin. En tarkoita seurakuntien muuttamista pienemmiksi – se on osa tuota rakenteen muuttumista, joka tapahtuu jos tapahtuu kun kk-aloite etenee ja vaikuttaa. Mutta jo nyt seurakuntia ja seurakuntalaisia (mainitsen tietoisesti aina molemmat) voidaan tukea, auttaa, rohkaista ja innostaa. Tässä tekee mieli sanoa puolileikillään että onhan meillä Toivo, ja lisäksi on uskon silta. Jälkimmäinen saattaa vaikuttaa vanhanaikaiselta ja vaatimattomalta, mutta uskon että siinä on jotakin enemmänkin. Siitä tuonnempana.
Kieleen liittyvän seikat ovat mielenkiintoisia. Jos kuulen jotakin lausuttavan hepreaksi, kuten esim. eräässä TV-sarjassa, kymmenen tummiin pukeutunutta rabbia tuli vainajan muistotilaisuuteen lausumaan rukouksen. He tulivat hiljaa ja lausuivat yhteen ääneen hiljaa, ja lähtivät hiljaa. He eivät ikäänkuin arkipäiväistyneet kakkukahveille rupattelemaan. Se olisi latistanut koko tilanteen, joka kohosi jo sinä vaiheessa, kun he nousivat rivissä portaita ylös surutaloon.
Vaikka en ymmärtänyt sanoista mitään, se oli hyvin koskettavaa, sydän kääntyi ympäri ja silmäkulmiin nousi jotakin… tiedätte kyllä. Samoin oli tapahtunut myös ystävälle, jonka kanssa keskustelimme asiasta.
Se oli kuin kosketus toisesta maailmasta ja kielen kautta syntyvä tunne ikiaikaisuudesta vei hyvin, hyvin kauas, kuin sielun alkukotiin saakka. Ja ikäänkuin se arvokas henki, ja rukouksen hyminä olisi kannatellut vainajan sielua matkalla kotiin. Se oli hyvin uskottavaa ja koskettavaa.
Toinen tapaus samassa sarjassa oli sapattiateria, jossa kynttilän valossa isä lausui sanat: ” Ole siunattu Herra, joka pyhität meidät käskyilläsi. ”
Kiitos Tarja.
On hienoa, että saadaan Toivon kanssa yhdessä olla huolissamme kirkon tulevaisuudesta, vaikka meillä voi olla aivan erilaisia tavoitteita sen suhteen. Missionaarisuus yhdistää halumme vaikuttaa. Täältä ruohonjuuritasolta ei voi olla vaikuttamassa seurakuntien kokoon, tai hallinnon kuvioihin. Sen sijaan voin rohkaista toisia täällä pohjakerroksessa missionaarisuuteen. Missionaarisuus ei pelasta kirkkoa, enkä näe sitä edes sen tavoitteena. Edes missionaarisuuskaan ei tulisi olla ensisijainen tavoite.
Koska sekin nousee tietystä voimanlähteestä. Eikä se ole itsetarkoitus, eikä edes kykene mihinkään, jollei ole kytköksissä voimanlähteeseen.
Monet vakaat seurakuntalaiset kärsivät tästä samasta asiasta hiljaa. He haluaisivat olla toisenlaisia. Sellaisia oikeita kristittyjä, joilla olisi intoa ja rohkeutta tuoda uskonsa esiin. He haluaisivat olla missionaarisia. Nyt he eivät jaksa oikein edes lukea sanaa, tai rukoilla. Mikä on vienyt heidät pois voimanlähteeltä. Se että on ryhdytty itse yrittämään ja pyrkimään siihen mitä virressä lauletaan: ”tee siksi minut todella”. Porukka on väsynyt yrittämään eivätkä osaa palata alkuun, kun se on niin nöyryyttävää. Se kun on se paikka jossa nisunjyvän pitää kuolla, eli ristin juurella.
Kiitos, Pekka, hienosta ja syvällisestä kommentistasi!
Alkoi ihan uudella tavalla avautumaan nuo asiat, kun sain valmistaa saarnaa talenteista monta kuukautta. Pyysin ystäviä rukoilemaan jotain sanottavaa ja sain. Koko uskonelämäni uudistui.
Kirkon opin ehdottomasti tehokkain julkisuus menetelmä on rakentaa ainakin noin tunnin pituinen filmi Junalan vierailusta planeetallamme. Koska Jumala tuli itse kertomaan olemuksestaan niin filmin teko on hänen toivomuksen mukaista julkisuuteen. Se olisi kirkon opin todella tehokkain markkinointi menetelmä esim. rippikoululaisille puhumattakaan aikuisista.
Tuollaisia filmejä on paljon.
Toivo Loikkanen.
En ole elämäni aikana kertaakaan kohdannut Jumalan käynnistä tehtyja filmejä. Ystävällisesti antanet infoa tehdyistä filmeistä .
Toivo Loikkanen.
Tosiaan ystävällisesti perustelet sanomasi siis otat vastuun sanomistasi. Muuten se on ymmärrettävä julkiseksi valheellisuudejsi ja osoite on tuomiokapituli.
JUmala tuli uskomme mukaan ja Raamatun mukaan Kristuksessa maailmaan. Kristuksen elämästä on monia elokuvia ja filmejä, myös evankelioimismielessä tehtyjä. – Ja kovin on omituinen viittaus valheellisuuteen tässä yhteydessä.
Toivo Loikkanen.
Jos et kerro elokuvien nimiä ja niissä näytelleitä ihmisiä niin valehtelu on perusteltu käsitys ja siitä on luonnollisesti sinun tapauksessa kerrottava tuomiokapitulille. Esim. kuka on esittänyt jumalaa ?
Toivo Loikkanen.
Julkinen valheellisuutesi.
Arkkipiispa. ” Pappien syytä itse ilmoittautua ”.
Siis sinun on itse ilmoittautua tuomiokapitulille.
Minä puolestani huomioin käytöksesi ( papin ) julkisesti niin kirjallisesti kuin suullisesti.
Vapahtajastammehan on tehty jo lukuisia filmejä. Joten Jumalan vierailufilmeistä on valinnanvaraa paljon.
Kun tämä meni elokuvakeskusteluksi niin tuli mieleen että Reino Sunin ajatukseen saattaisi soveltua ainoataan anomaatio, joka sekin pitäisi tehdä luotetulla kristillisellä mielikuvituksella. Mautonta minusta olisi panna joku ihminen näyttelemään JUmalaa, mutta animaatiossa se sattaisi toimia. Puhun mielikuvituksesta, koska meillä ei ole kovin tarkkaa ilmoitusta esim. niistä keskusteluista joita Pyhän Kolminaisuuden kesken käytiin ”taivaassa”; kuka meistä lähtee, miten vierailu toteutetaan, onko jotain varasuunnitelmaa jne. jne.
Sellaisenakin minulla tulee mieleen jollakin lailla naiivi lopputulos, joka saattaisi muistuttaa adventistien käyttämää Raamatun tapahtumien kuvitusta.
Se ilmoitus mikä meillä on JUmalan vierailusta planeetallamme puoltaa kyllä mainittuja Jeesuksen elämästä evankeliumien pohjalta tehtyjä filmejä. ”Jumala oli Kristuksessa”, tuli tänne maailmaamme, ja ”sovitti maailman itsensä kanssa…” (2: Kor. 5:19, vanhempi käännös).