[Juhani Räsänen] Mistä kirkossa pitäisi keskustella sukupuolineutraalin avioliittolain säätämisen jälkeen? Ehkäpä voimme saada osviittaa piispoiltamme, jotka ovat ottaneet kantaa asiaan haastatteluissaan ja Facebook-sivuillaan.
Kuopion piispa Jari Jolkkosen mielestä (Kotimaa 28.11.2014) kirkon sisällä pitää nyt keskustella siitä, luopuuko kirkko vihkioikeudesta, vai muuttaako se käsitystä avioliitosta. Ei pidä. Keskustella pitää siitä, noudatetaanko kirkossa sen omia pelisääntöjä vai ei. Uusilla sopimuksilla ei ole mitään merkitystä, jos emme noudata nykyisiä. Pitää myös ja erityisesti keskustella siitä, miten toimitaan, jos joku ei noudata kirkon omia pelisääntöjä, niin kuin arkkipiispa Kari Mäkisen osalta on tapahtunut. Piispa Jolkkosesta on mielenkiintoista nähdä, kuinka keskustelu jatkuu asiasta kirkossa. Minusta se on pikemminkin pelottavaa kuin mielenkiintoista, ainakin nykyisillä eväillä.
Lapuan piispa Simo Peuran mukaan eduskunnan päätös oli valitettava. Peura muistuttaa aivan oikein siitä, että kirkon kanta avioliittoon ei ole muuttunut ja että esimerkiksi rippikouluopetuksessa pappi on sidottu opettamaan kuten kirkko opettaa (Keskisuomalainen 28.11.2014). Näin toivottavasti tapahtuu Lapuan hiippakunnassa, mutta on pakko kysyä: jos arkipiispa ei ole sidottu opettamaan kuten kirkko opettaa, niin eivätköhän rippikoulupapit seuraa esimerkkiä ainakin tämän omassa ja vähän muidenkin piispojen hiippakunnissa?
Myös Mikkelin piispa Seppo Häkkinen tähdentää blogissaan (29.11.2014) sitä, että eduskunnan päätös ei muuta kirkon olemassa olevaa käsitystä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Hän muistuttaa piispainkokouksen päätöksestä, jossa painotetaan kirkon työntekijöiden sitoutumista kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta koskevaan opetukseen. Häkkinen muistuttaa Paavalin ohjeesta kilpailla toinen toisensa kunnioittamisessa. On pakko kysyä: miten kykenen kunnioittamaan piispaa, joka ei kunnioita ja sitoudu oman piispakollegionsa ja kirkolliskokouksen päätökseen kirkon avioliittoa ja seksuaalisuutta koskevasta opetuksesta? Piispainkokous on selkeästi todennut pitäytyvänsä kirkon klassisessa opetuksessa avioliitosta (10.2.2010) ja kirkolliskokous on ilmaissut (10.11.2010), että niin sanottu sukupuolineutraali avioliittolaki ei ole linjassa kirkon oman avioliitto- ja uskonkäsityksen ja ihmiskuvan kanssa.
Kysymys ei ole siitä, ettenkö kunnioittasi arkkipiispan henkilökohtaista mielipidettä, vaikka olenkin hänen kanssaan eri mieltä. Kysymys on siitä, voiko piispana olla henkilö, jonka julkisuudessa ilmaistu henkilökohtainen mielipide on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa? Ongelmaa ei voida sivuuttaa sillä perusteella, että avioliitto- ja seksuaalitematiikka ei muka olisi kirkon opin keskiössä. Kyllä se on. Kristillinen seksuaalietiikka nousee luomisteologian ytimen ytimestä: Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Katolisessa ja ortodoksissa kirkossa avioliitto on sakramentti, ja kiitos Lutherin, joka teki siitä meille arjen sakramentin. Luterilainen näkemys avioliitosta miehen ja naisen välisenä instituutiona perustuu paitsi Raamattuun myös universaaliin luonnonoikeudelliseen ihmiskäsitykseen.
Tampereen piispan Matti Revon mukaan moniäänisellä kirkollamme on auktoriteetin ongelma. Ei siis auktoriteettiongelmaa vaan auktoriteetin ongelma, eli kuka käyttää kirkon ääntä (Facebook 29.11.2014). Repo jatkaa samasta aiheesta alustuksessaan kristittyjen ykseyden rukousviikolla Helsingissä 20.1.2015: Avainasemassa auktoriteetin harjoittamisessa kirkossa ovat… luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan piispat. Heidän erityinen tehtävänsä on… arvioida oppia ja hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit ja jopa harjoittaa kirkkokuria. Joskaan, kuten Repo huomauttaa, kirkkokuria ei meillä nykypäivänä toteuteta (Revon puhe luettavissa täällä).
Auktoriteetin ongelma vaivaa tällä hetkellä valitettavasti myös joitakin arvon piispoistamme. Piispan auktoriteetti on Jumalan sana, Raamattu, ja sen kanssa linjassa oleva kirkon tunnustus, joissa piispa on pappisvihkimyksessään luvannut pysyä ja olla julkisesti julistamatta tai salaisesti edistämättä sitä vastaan sotivia oppeja. Tämän lisäksi hän on piispaksi vihkimisessä luvannut tehdä parhaansa, että kaikki muutkin hänen hiippakunnassaan tekisivät samoin.
Piispa Revon huomautus siitä, että kirkkokuria ei enää nykypäivänä toteuteta, viitannee vuonna 1994 poistuneeseen lain kohtaan, joka tarkoitti kirkkokurin harjoittamista suhteessa kirkon jäseniin. Kirkon historiallinen kurinpitomenettely poistui kirkkolaista viranhaltijoiden osalta muutama vuosi sitten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kirkko tarvittaessa voisi normaalin työnantajan tavoin sanoa työntekijänsä irti tai purkaa tämän virkasuhteen. Tämä koskee nykylainsäädännön mukaan myös piispaa.
Piispaa koskee myös kirkkolain kohta (5: 3 §), joka käsittelee eron myöntämistä pappisvirasta papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa ja joka ei itse ymmärrä pyytää eroa. Tilanteen realisoituessa asiasta päättäisi piispan oma työyhteisö, tuomiokapituli. Hallintolain mukaan virkamies on esteellinen, jos hänen läheisensä on asianosainen. Tämän lisäksi luottamus virkamiehen puolueettomuuteen voi vaarantua jostakin muusta erityisestä syystä. Voiko tällainen muu erityinen syy olla siinä, että asiasta ovat päättämässä piispan läheisimmät työtoverit ja alaiset?
– Juhani Räsänen –
Kappalainen, tampere
Mitenkä olisi kunnollinen keskustelu Jeesuksen takaisintulosta?
Hyvä idea Seppo, mutta asia kerrallaan.
Kiitos Juhani tärkeän asian nostamisesta keskusteluun! Kuten sanoit. Asia kerrallaan.
Kirkon omissa rakenteissa on jotain mikä luo huonoa työilmapiiriä. Tuskin syynä on kuitenkaan tavallista happamammat tyypit. Mikäli nämä rakenteelliset asiat voitaisiin nostaa esiin ja saada samalla niihin korjaus, niin silloin korjautuisi moni muukin asia, jopa ihan itsestään.Tästä vinkkelistä en ole nähnyt mitään keskusteluja. Tuskin kirkosta löytyy tuota tärkemämpää keskustelun aihetta.
Räsänen, mihin tämä sakramenttiluokittelusi (”arjen sakramentteihin”, ei-arjen sakramentteihin jne.) perustuu?
Hyvä kysymys Sari R-L, vaikka ei liitykään kirjoitukseni pääasiaan. Eipä ollut tarkoitus luokitella. Tuli vaan mieleen Lutherin katekismusten opetukset Jumalan asettaman avioliiton korkeasta arvosta ja avioliiton pyhyydestä yhdistettynä Lutherin omaan avioitumiseen ja avioliiton arkeen. Luulin jo itse keksineeni tuon mainion ”arjen sakramentin”, kunnes huomasin, että sehän oli jäänyt mieleeni Jaakko Heinimäen ja Hilkka Olkinuoran kirjasta Puhetta pyhästä. Siellä sanotaan: ”Arjen sakramentti on Jumalan ilmestyminen kaikessa siinä mitä teet ja olet.” Missäpä tämä voisi toteutua syvällisemmällä tavalla kuin avioliitossa? Jopa niin syvällisellä, että P. Paavali vertaa miehen ja vaimon välistä suhdetta Kristuksen ja seurakunnan väliseen suhteeseen ja kutsuu niitä ”suureksi salaisuudeksi”, mega mysterion (Ef. 5: 32).
On mielekästä lukea tekstiä, jossa asioita uskalletaan katsoa pintaa syvemmältä ja jossa ei pelätä katsoa tosiasioita silmiin.
Kirkon pitää muuttaa käsitystä avioliitosta.
Ei kirkolla ole mitään perusteita muuttaa nykyistä miehen ja naisen välistä avioliittokäsitystään sukupuolineutraaliksi. Sellaiselle ei vain löydy Raamatusta tukea. Muutenkaan en ymmärrä niitä pappeja, jotka propagoivat kirkolle vierasta parisuhdemuotoa, taikka eihän se kirkolle mikään vieras parisuhdemuoto ole, kun apostoli Paavalikin jo siitä totesi, mitä totesi niin kirjeessään roomalaisille, kuin korinttilaisille, eikä luomiskertomukaan sitä tue, joka itse Kristus vahvisti avioliiton perimmäiseksi järjestykseksi. Saisivat kaikki Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit ja piispat palata Juhani Räsäsen esiinnostamalle, esimerkilliselle linjalle, jolla on niin Mikkelin hiippakunnan, Lapuan, kuin Kuopionkin hiippakuntien piispallinen tuki.
Kirkossa pitäisi keskustella tiiviisti uudistamisesta. 1700 luvulta (eli orjuuden ja noitavainojen vuosisata, joita monet kristit tukivat) peräisin olevat kirkkolait ja hallintokulttuuri tulee uusia häpeällisenä kipin kapin.
Kristillisyyteen sisältyvän rakkaudellisuuden (yhteyden, tasa-arvon, avoimuuden, myötäelämisen) tulisi näkyä hallinossa, ilmapiirissä ja vuorovaikutuskulttuurissa oikeasti.
Kirkkoon iskostuneet monet perinteet, menneen maailman hierarkia, puhumattomuus, eriarvoisuus, demokratiavaje, patriarkaalisuus ja byrokratia sotivat kaikki kristillisyyden ydintä vastaan.
V-J. Jalkasen kommenttiin: aamen!