”Kuulin pojaltani tärkeän periaatteen, joka ei ole jättänyt rauhaan. Hän sanoi, että on kunnioitettava sen hengellisen yhteisön kulttuuria, jossa haluaa toimia. Huomaan näissä keskusteluissa törmääväni jatkuvasti aivan päinvastaiseen asenteeseen, Sehän ei voi olla vaikuttamatta omiin nakemyksiini kirkosta. Eipä paljon innostavia näköaloja ole näillä sivuilla ollut. Masentavaa sitäkin enemmän. Sen vastapainona kaipaisi, jotain parempaa ja rakentavaa. Syntyi vahva kaipaus löytää seurakuntayhteys, jossa olisi positiivien eteen- ja ulospäin suuntautuva positiivien meininki. Mistähän sellaisen löytäisi? Sinne voisi jopa muuttaa.
Matti Alahuhdan kirjassa: ”Johtajuus, kirkas suunta ja ihmisten voima”, luin että, kulttuuri ja toimintatapa on eri asioita. Mitähän tuo lause käytännössä merkitsisi kirkossa ja sen toiminnassa.”
Luin vanhoja blogejani löysin nuo ajatukset, jotka kirjoitin 2017 otsikolla : ”Kirkas suunta ja elämän maku.”
Miten kulttuuri eroaa siitä , mikä on yhteisölle ominainen tapa toimia. Tiettyä erilaisuutta näen siinä, että kulttuuria on vaikeampi muuttaa, kuin toimintatapaa, mutta mikä olisi olennainen ero näiden kahden käsitteen välillä.
On päässyt unohtumaan miten kulttuuri ja toimintatapa on eri asia. Nyt ei oikein aukea niiden käsitteiden ero. Voisiko joku auttaa?
Kulttuuri on yhteisöllisen elämän ja kansakunnan yhtälö. Toimintatapa taas riippuu missä kontekstissa toimitaan. Kirkko on oma summa sisänsä ja siksi kansan kulttuuria ei voi sekoittaa Kirkon kulttuuriin. Sekulaari (uskosta osaton) kulttuuri ei koskaan voi samaistua Kirkon kulttuuriin ja kuitenkin näin monesti ajatellaan. Kirkkoon kuuluvat vain uskovat ja toimivat siitä käsin. Kulttuuri on kuitenkin kaikken ihmisten elämää.
Kirkon suurimpia ongelmia on, että se on unohtanut sen perustan, jolla se seisoo, eli Jumalan Sana ja siihen luottaminen. Tämä on hämmentävä lause kontra siihen mitä nyt koemme ja näemme. Kirkko on kouluttautunut yleiseen humanistiseen filosofiaan ja sen kautta on menetetty ylösnousemus uskon luonne, joka perustuu luottamukseen joka pohjautuu ihmeeseen.
Kirkko ei luota enää ihmisiin vaan koulutukseen ja sen myötä Kirkko luottaa ihmiseen eikä Jumalaan. Tämän ei tule olla ristiriidassa koulutuksen tärkeyden kanssa, mutta ihmisen vallassa on vain harvat asiat ja niistäkin vain hyvin harva on vain tärkeää…
Oleellista on keskittyä siihen mihin voin vaikuttaa ja unohtaa se mihin en. Tämä on ihmiselle vaikeaa, koska ihminen voi lopulta vaikuttaa hyvin vähään ja kuitenkin ihminen kuvittelee, että voi… ”Illuusio” on sana, joka tarkoittaa kuvitelmaa hallita peliä ja kuitenkin ihminen on itse vain peli nappula.
Jumalaan luottaminen pureutuu yhä syvemmälle ihmisen sisimpään.
Kun alamme ymmärtämään, että olemme Jumalan teko, niin… Alamme myös näkemään myös Jumalan suuruuden ja omat tekemiset asettuvat oikeaan kontekstiin. Minä ei ole ole kovin tärkeä, vaan Kristus on.
Kysymykseni pohjalla on se, että myös kirkolla on oma kulttuurinsa, joka vaikuttaa siihen millä tavalla toimintaa järjestetään. Joten kulttuuri sisältää myös sen tavan jolla kirkko toimintaansa toteuttaa. Jokaisen yhteisön kulttuuria on yleensä vaikea muuttaa. Toimintatapaan on sen sijaan helpompi vaikuttaa. Toimintatapaa voi muuttaa, mutta kulttuuri pyrkii estämään sitä, ja myös vaikuttamaan niin ettei muutoksesta tule pitkäaikainen. Hyvätkin muutokset voivat muutaman ajan päästä palauttaa alkuperäiseen tilanteeseen.
Siksi pohdin tässä sitä, mikä olennainen ero on kirkon kulttuurilla ja sen tavalla toimia, jos kerran ne ovat eri asioita. Kulttuuria tulisi kunnioittaa samaan aikaan, kun toimintatapoja tulisi muuttaa. Jollei näitä kahta kyetä pitämään toisistaan erillään, niin todellista muutosta ei synny.
Pekka otit taasen hyvän ja puhettelevan asian esille.
Siis jo otsikko kysyy hyvin kuinka ihminen itse haluaa etsiä itselleen sopivan tien, siis huomaa pieni etukirjain!
Oikea Tie on Jeesus ja Hänen kohtaamisensa eli kutsunsa.
Opetuslapset kohtasivat Jeesuksen ja Jeesus kutsui heitä seuraamaan itseään, näin opetuslapset kohtasivat jotain niin ainutkertaista ja hyvää että olivat valmiit luopumaan KAIKESTA ja lähtemään seuraamaan Jeesusta, tässä esimerkki myös meille, olemmeko valmiit luopumaan kaikesta (myös kulttuurista) ja lähtemään seuraamaan Jeesusta Jumalan kutsuessa?
Jumalan hyvyys vetää ihmistä parannukseen ja seuraamaan Jeesusta, se on se aarre jonka voi löytää vain Jumalan kutsuessa ja jonka löydettyään on valmis luopumaan kaikesta.
Se kirkko joka Kotimaa 24 sivuilla avautuu on hyvin toisenlainen, kuin se jonka penkkiä kohta lähden kuluttamaan. Kun kirjoitin tuon 2017, niin asuin toisella paikkakunnalla ja aika hauska, että muutto tänne tapahtui vuosi tuon kirjoitelman jälkeen.
Onko esim. pappiskeskeisessä toimintatavassa kyse kulttuurista, vai pelkästään toimintatavasta ?
Tuo on hyvä kysymys, mutta Kirkon historia avaa syitä miksi tämän päivän Kirkko ja papisto on se, mitä se on. On hyvä tuntea Kirkko historiaa, niin ymmärtää miksi esim. Tunnustuskirjat ovat syntyneet. Toimintatavat taas on laaja käsite, mutta Kirkossa on päädytty kehälle, jossa on laajasti ajateltu, että suojelemalla tavat toimia, niin me suojelemme myös itse Kirkkoa ja sen sanomaa. Historia tuntee lukemattomia kirkkoja ja lahkoja, jotka ovat hävinneet olemattomiin.
Pappiskeskeinen toiminta on perua sille järjestykselle, jota voi seurata hyvinkin kauas menneisyyteen. Jos katsoo laajassa kuvassa, niin Kirkon ja Raamatun kertomus nivoutuu ja juontaa alkunsa Juutalaiseen kansaan, jonka kautta myös maailma ja pakanat ovat saaneet ymmärryksen Jumalan tahdosta.
Maailmassa on harvinaista, että jotain asiaa voidaan seurata katkeamattomana jatkumona tuhansia vuosia, ja on varmasti pappiskeskeisyyden ansioita, että meillä on edelleen Kirkko jonka jatkumo juontaa suoraan Kristukseen Apostolien kautta, jotka olivat ihmisiä, kuten mekin.
Heidän julistuksensa ja toimintansa on lopulta kantanut Evankeliumin myös Suomeen monen tapahtuman kautta. Pyhä Henki on edelleen keskuudessamme, ainakin siellä missä Sanaa ja sakramentteja oikein julistetaan ja toimitetaan.
Tähän jatkumoon ja toimintaan sitoutuminen on sitä maan hiljaisten toimintaa, josta Raamatussa kirjoitetaan. On hyvä ymmärtää, että Jumala voi herättää kivistä itselleen lapsia, jos Hän vain tahtoo. Ihminen ei voi mitään, ellei Jumala anna.
Kirkko on edelleen Kristuksen ruumis maanpäällä, koska Jumala on sen synnyttänyt.
Pappiskeskeisyydellä on myös toinen puoli jossa evankeliumin eteenpäin vieminen jää vain pappien ja viranhaltijoiden huoleksi. Tulevaisuudessa tulee käymään niin, ettei rahat riitä palkkojen maksuun samoin kuin tähän asti. Seurakuntaa kun ei ole aktivoitu toiminnan jatkamiseen, niin toiminta vain loppuu. Puhutaan paljon siitä, miten vapaaehtoiset tulevat kantamaan jatkossa suuremman vastuun, mutta näin ei voi kuitenkaan olla. Viranhaltijat kun vähenevät, niin samaan tahtiin katoaa myös toiminta. Jos seurakuntalaiset voisivat joskus kantaa suuremman vastuun työstä, niin miksi sitä ei voi tehdä jo nyt. Syyt on selvät ja ne samat syyt ovat esteenä myös tulevaisuudessa.
Älä ole huolissasi Pekka, Jumalan tahto on, ettei Hän kadota yhtäkään. Jospa Jumalalla onkin suunnitelma herättää Suomen kansa? Olen varma, että kansamme tyhjyys saa vielä täyttymyksensä, kunhan vain opimme ja palaamme jälleen siihen mitä Kirkko on aina opettanut. Elämme nyt jälkikristillisessä Suomessa ja ihmiset etsivät nyt rauhaa joogasta ja kaikesta muusta, paitsi Kristuksesta.
Hän on kanssamme maailman loppuun, pysy vain lujana Kristuksessa, niin kaikki muukin annetaan.
Ismo malinen voisitko kertoa milloin oli ”puhdas oppisuuden” aika kirkon opetuksessa ja kuinka se näkyi ihmisten arkielämässä?
Tietoa saa, kun etsii: https://fi.wikipedia.org/wiki/Puhdasoppisuuden_aika_Suomessa
Tuo kai se on kirkossa syynä siihen, että kovin vähän kirkossa varaudutaan tulevaan. Uskotaan että kyllä Jumala kirkostaan huolen pitää, joten ei tarvitse huolehtia turhaan. On se vain niin masentavaa, kun näköpiirissä on toiminnan alasajo, mutta jatketaan aivan kuin kaikki jatkuisi entisellään.
Kirkko elää ja porskuttaa vain ja ainoastaan rahavirtojen varassa. Ne kun alkavat laajassa mitassa tyrehtyä, niin samassa suhteessa toimintaa aletaan ajaa alas. Silloin yhä useammat eroavat kirkosta, kun huomaavat ettei kirkko enää järjestä sitä toimintaa, jonka vuoksi he ovat jäsenyytensä säilyttäneet. Näin syntyy yhä syvenevä kierre ja sen vaikutus on jo nyt selvästi näkyvissä. Monet seurakunnat joutuvat jo nyt priorisoimaan toimintaa nuoriso – ja lapsityön, sekä diakonian välillä. Kyse on vain siitä mikä toiminta ajetaan ensin alas ja mikä sitten. Jäljelle jää vain vähän siitä toiminnasta mitä on nyt.
Pekka: ”Näin syntyy yhä syvenevä kierre ja sen vaikutus on jo nyt selvästi näkyvissä. Monet seurakunnat joutuvat jo nyt priorisoimaan toimintaa nuoriso – ja lapsityön, sekä diakonian välillä. Kyse on vain siitä mikä toiminta ajetaan ensin alas ja mikä sitten. Jäljelle jää vain vähän siitä toiminnasta mitä on nyt.”
Raha ratkaisee, eikä Jumala tee mitään?
Kysynnän a tarjonnan laki – markkinatalous – vallitsee kirkossakin, olipa Jumalaa tai ei.
”Jos markkinoille tuodaan sellaisia tuotteita ja palveluita, mitä kuluttajat eivät halua tai jotka ovat liian kalliita, jää sellaisten tuotteiden ja palveluiden markkinaosuus hyvin alhaiseksi tai ne katoavat kokonaan markkinoilta huonon kannattavuuden vuoksi.”
Kulttuurikin on elävä ja muuttuva asia. Vaikka usein ajatellaan, että ’näin olemme aina ajatelleet ja toimineet’, muutokset voivat olla jopa tuoreempia kuin yhden sukupolven ikäisiä. Kirkollisen tai tietyn herätysliikkeen kulttuurin asenteet ja käytännöt olivat isovanhempiemme aikaan monella tavalla toisia, vanhempiemme aikaan jo muuttuneita, omassa nuoruudessamme vanhempien aikoihin verrattuna osittain erilaisia ja ikääntyneinä huomaamme tarkkaan havainnoiden jälleen eron. Lapsemme ja lapsenlapsemme elävät taas oman aikansa kirkollisessa kulttuurissa.
Kirkollinen kulttuuri on hyvin merkityksellinen. Jopa isosten luoma Riparikulttuuri on yksi tärkeimmistä syistä rippikoululeirien suosioon. Isoset luovat ja vievät eteenpäin kunkin seurakunnan riparikulttuuria. He ovat myös ratkaisevassa osassa siinä, tulevatko nuoret seurakunnan nuorten toimintaan mukaan.
Martti Pentin antaman linkin puhdasoppineisuuden ajasta sisältää seuraavan:
””Ruotsin valtakunnassa otettiin yleisen eurooppalaisen käytännön mukaisesti vuonna 1608 käyttöön niin sanottu ”Mooseksen laki”, joskin siihen oli viitattu jo Kustaa Vaasan aikana 1530-luvulla. Mooseksen lain mukaan muun muassa jumalanpilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Myös noituus ja taikuus oli kiellettyä ja noitaoikeudenkäynneissä vedottiin usein raamatunlauseisiin.””
Tätäkö nyt sitten ihannoidaan täällä kun puhutaan puhtaasta kirkon opista?
Toiset nimet sukuniminä tarvittiin niin kirkolle kuin hallitsijalle hiukka aikaisemmin.
Näin turvattiin verovarat.
Kustaa Vaasan aikana oli Ruotsin valtakunnassa voimassa ns. Kristoffer Baijerilaisen maanlaki 1300-luvult ja sen rinnalla niinikään keskiajalta periytyvä kaupunkilaki. Maanlaki oli laadittu skandinaavisen oikeusperinteen pohjalta, kaupunkilaki noudatteli paljolti saksalaisia esikuvia. Näissä yhdistyivät roomalainen oikeus ja kristillisen etiikan vaikutteet. Kirkon oppi taas onilmaistu ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisuuden erityispiirteet luterilaissa tunnustuskirjoissa, jotka vahvistettin lopullisesti Ruotsin (ja siis myös Suomen) kirkkoa sitoviksi 1594. Maanlaki ja kaupunkilaki korvautuivat v. 1734 yleisellä Ruotsin valtakunnan lailla, josta joitakin jäänteitä on meillä vieläkin voimassa, vaikka suurin osa sen sisällöstä on sittemmin siirtynyt uudistetussa muodossa uudempiin erityilakeihin Maallinen lainsäädäntö ei määrittele kirkon oppia.
”Tätäkö nyt sitten ihannoidaan täällä kun puhutaan puhtaasta kirkon opista?” Sitä minäkin olen joidenkin kirjoittajien kohdalla vähän ihmetellyt.
Niinpä, jokaisen tulee ihan itse tehdä johtopäätökset tuosta hedelmästä jota ”puhdas oppi” sai aikaan, hyvää vaiko huonoa?
Sitten tulisi ottaa Jeesuksen sanat ja olla kuuliainen niille, voi tietysti ylenkatsoakin Jeesuksen, kukaan ei pakota, ei ketään voi pakottaa rakastamaan, eihän?
”Kukaan ei pakota, ei ketään voi pakottaa rakastamaan, eihän?” Ei, mutta kuitenkin: ”Herramme rakkaus vaatii meiltä, joilla paljon on. Maailma on niin suuri, ihmisten meri rannaton (Pekka Kivekäs 1969).”
Kirkon puhdas oppi on yhä edelleen oikeasti puhdas. Nyt vain asiaa väännetään väkisin vääräksi.
Puhdas oppi taistelee sitä vastaan, että jumalanvaltakuntaan pääsemisen esteeksi asetetaan ehtoja. Sellaisia ovat esimerkiksi parannus ja uskovien kaste, myös kasteen armosta on monille tullut este. Tämänkaltaiset esteet tulee puhdistaa pois uskon tieltä. Siihen tarvitaan ”puhdasta oppia”.
Se on käytännössä sitä, että yksin Jumalan sanan lupausten ja erityisesti Vapahtajamme sovitustyön kautta meillä on vapaa pääsy Taivaallisen isän syliin. Eikä siinä ole , eikä saa olla mitään muita ehtoja. Ainoastaan se, että otamme uskolla vastaan syntien anteeksiantamuksen. Siinä on puhdas ja pelkistetty kirkon oikea oppi.
Martti Pentti nosti esiin yhden vaatimuksen, jota kuulee usein esitettävän: ” Herramme rakkaus vaatii … ” Tämän kun kuulija mielessään sekoittaa tuohon puhtaaseen oppiin ja käsittää, sen niin, ettei pelkkä usko riitäkään. Silloin ei enää olla puhtaan opin varassa. Pitäisi muka myös kyetä rakastamaan vihollisia, jotta voisi pelastua. Näin helposti puhdas oppi katoaa sydämestä. Kuulija alkaa pinnistää itsestään rakkautta jota siellä ei ole. Pettyy ja vetäytyy pois tai ryhtyy fariseukseksi, joka alkaa vaatia muilta parannusta, oikeaa kastetta ja hyviä tekoja.
Tätä puhdasta oppia vastaan on aina taisteltu. Ei sitten ihme, jos kirkossakin on kaikkea tarjolla olevaa opetusta alettu kutsua puhtaaksi opiksi. Käsite puhdasoppisuuden aika käsitetään silloin niin että kirkko vaatimuksillaan kykenee pitämään opin puhtaana. Tämä ajatus on vääntänyt koko asian ihan metsään. Mikä edellä olleista kommenteistakin ilmenee selvästi. Puhdasoppisuudella on asetettu vaatimuksia oikealle uskon elämälle. Tämähän on ollut ja on täysin oikean puhtaan opin vastakohta. On ryhdytty rakentamaa sellaista, minkä oikea Luterilainen usko alun perin purki ja mitätöi.