En ole eksegeetti enkä eksegeetin poika. En tiedä eksegetiikasta mitään. Eksegetiikan luennoilla torkuin paitsi silloin, kun heräsin katselemaan…no niin. Uuden Testamentin proffan luennot toki olivat vauhdikkaita kuin viidesläinen herätyskokous 1960-luvun Heinolassa. Ehkä vaikutteet olikin sieltä?
Vanhan Testamentin selitysopin professori – mukava mies muuten – mutta piti luennot savoksi, ei suomeksi.
Kiinnostuin kirkkohistoriasta ja herätysliikkeistä ja kukaan, joka yrittää ymmärtää edes sosiologis-antropologisessa mielessä herätysliikkeitä, hylkii jo empatiasta ja vaistonvaraisesti raamatunselitysoppia.
Näillä varauksin asiaan.
1. Puhuuko Jeesus avioerosta vai homoliitoista?
Raamatusta on hankala löytää selkeitä ohjeita seksuaalieettisiin kysymyksiin. Yksi harvoista – ellei ainoa – mihin Pyhä Kirja antaa mahdollisimman selvän vastauksen, vieläpä Herran suulla, on avioero.
Jeesus ottaa erittäin kielteisen kannan avioeroon, paljon Mooseksen lakia jyrkemmän. Homoliitoista Herra ei puhu mitään.
Tuleepa mieleen eräs entinen kristinopin ylin vartija, joka lienee avioitunut varmuuden vuoksi jo kolmasti. Tai toinen entinen professori, tällä kertaa Suomen Ateenasta, kristillisdemokraatti tietysti, joka kovasti ottanut kantaa heteronormatiivisen perheen puolesta ja ehtinyt hänkin papin pakeille aviollisissa asioissa jo kahdesti. Molemmat torjuvat jyrkästi homoliitot.
Jostain syystä on heitetty romukoppaan se, minkä Jeesus nimenomaisesti kieltää ja vouhkataan siitä, mistä Mestari ei puhu mitään.
Hankalaa tämä raamatuntulkinta.
2. Luopumus
Luin taas yhtenä iltana Raamattua ja tajusin, miksi meillä perhe-elämä heittää häränpyllyä.
Raamatun ohje sopuisalle avioliitolle on selkeä: vaimojen tulisi suostua miehensä tahtoon samalla tavoin kuin Herran tahtoon (Ef 5:22). Uusi Testamentti sanoo täsmälleen saman varmuuden vuoksi vielä Kolossalaiskirjeessä ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä (Kol 3:18; 1 Piet 3:1).
Ef 5:23 toteaa mahdollisimman selvästi, että mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää. Ei kahta sanaa.
1 Piet 3:7 lausuu murtumattomalla varmuudella, että vaimo on avioliiton ”heikompi osapuoli.”
Onko näistä luovuttu? Menty maailmaan? Mukauduttu, täh?!
Valpas eksegeettinen vainuni kertoo, ettei savua ilman tulta. Pitävätkö edes kaikkein oikeauskoisimmat luterilaiset veljet enää jöötä pöydänpäässä?
Uskaltaisinko mennä kertomaan eksegeettisistä löydöistäni muija..vaimolle?
Kari-Matti. Kolme huomiota. 1. Nuo Uuden testamentin ohjeet aviovaimoille ja -miehille edellyttävät kyllä tarkkaan kummankin osapuolen nöyrtymistä keskinäisessä kanssakäymisessä.
Se on tietysti pahennuksen aihe monille tämän ajan kristityille, että mies on vaimon pää. Mutta eihän se tarkoita sitä, mitä monet haluaisivat sen tarkoittavan, ts. että saataisiin todistettua UT:n vanhanaikaisuus. Jos seurakunnan Pää antoi itsensä ristiinnaulittavaksi sen tähden, miten pitäisikään perheen pään toimia vaimonsa hyväksi?
2. Vanhan testamentin puolelta löytyy lisää avioparien keskinäiseen elämään liittyvää materiaalia.
3. Uutta testamenttia ja monia Vanhankin tekstejä tulkitaan ymmärtääkseni väärin, jos niitä pidetään kaikenkattavina ohjeina (näin IVP:n kommentaari). Pikemminkin on kuulemma kyse esimerkeistä. Luin jokin vuosi sitten baptistiteologin kirjan Jeesuksen avioeroa ja uudelleen avioitumista koskevasta opetuksesta. Hän päätyi toteamaan, että a) kristikunnassa on kaksi keskenään erilaista tulkintaa: lähes ehdoton avioerokielto tai b) avioeron ja uudelleen avioitumisen salliminen tiukoin ehdoin. Jeesus liittyi kyllä hänen mukaansa Shammain avioerokriittiseen tulkintaan, mutta kristillinen kirkko ei ole tunnistanut kannanoton juutalaista kontekstia, jolloin roomalaiskatolinen tulkinta avioliiton purkamattomuudesta perustuisi varhaiselle tulkintavirheelle. Tällöin avautuu Jeesuksen sanoista myös tulkinta, että on olemassa myös aviorikokseen rinnastuvia avioeron syitä.
Luterilaiset tunnustuskirjat toteavat, että avioeroja ei oikeastaan pitäisi kristittyjen keskuudessa ollakaan, koska UT kieltää avioeron. Samalla sallitaan avioero ja uudelleen avioituminen avioeroon syyttömälle osapuolelle. Itse pidänkin kirkkomme isoimpana ongelmana kaikkien halukkaiden automaattista vihkimistä uuteen avioliittoon sekä avosuhteiden hyväksymistä. Toinen ja ainakin yhtä iso ongelma on joissakin konservatiivipiireissä vallitseva asenne, jossa hoetaan avioeron synnillisyyttä mutta ei osata tai haluta nähdä niiden taustoja eli perheissä vallitsevaa kärsimystä. Ehdoton avioeron ja uudelleen avioitumisen kielto ei käsittääkseni kuulu luterilaisuuteen, mutta kylläkin avioliiton arvostus.
Jos Uutta Testamenttia haluaa yhtään lukea sen kirjoittajien omilla ehdolla, se on patriarkaalinen. Pari tuhatta vuotta meni hyvin eikä se häirinnyt. Viimeistään 1800-luvun lopulla etenkin Uuden Testamentin läpitukeva patriarkaalisuus asetettiin kyseenalaiseksi. Eivät Minna Canth ja Gustaf Johansson suotta kulkeneet Kuopion kahdella kadulla tervehtimättä toisiaan. Vähitellen jopa konservatiivisissa piireissä on alettu patriarkaalisuudesta, naisen alisteisesta asemasta miehelle, luopua. ”Herran käsky” (1 Kor 14: 34-35) esimerkiksi korostaa naisen (ja vaimon ) alamaisuutta miehelleen. Ei siinä alun perin mistään virasta ole ollut kysymys, mutta virkaan se on ollut pakko liittää, kun isäntävalta 1900-luvun kontekstissa on yhä enemmän tullut käymättömäksi.
Kuka voi todella enää ottaa ”todesta”, että mies on Jumalan kuva ja heijastaa Jumalan kunniaa samalla kun nainen heijastaa miehen kunniaa?
No, ehkä LHPK. Lähetyshiippakunnassa pastori on siellä ja pastori on täällä. Sellaista kysymystä ei olekaan, etteikö pastori sen ratkaise. Olenpa kuullut sen piiristä sellaisenkin perustelun miespappeudella, että naispappi alttarilla saattaa herättää synnillisiä ajatuksia.
Kari-Matti, patriarkaalisuus ei lähtökohtaisesti ollut huono asia. Miksi olisi?
Kirjoitat;
Herran käsky” (1 Kor 14: 34-35) esimerkiksi korostaa naisen (ja vaimon ) alamaisuutta miehelleen.”
Näinhän se ei mene ut:n kirjoituksissa, joka on tasa-arvoinen. Yleensä protanttiset teologit perustelevat liturgisilla teksteillä pappeuden. Ortodoksit ja katoliset apostolisella jatkumolla. On myös hyvä huomioida että, Herran käsky on paljon laajempi konteksti kuin vain luku 14.
Kyllä Suomen Ev. Lut. kirkon historiassa on myös väärällä tavalla korostettu pappeutta. Tähän ei ole paluuta.
Patriarkaalisuutta ja sen tulkintaa on monenlaista. Kannattaa muistaa myös se, että Uusi testamentti – siis Jumalan oma ilmoitus – opettaa patriarkalismia, mutta määrittelee sen molempia aviopuolisoita velvoittavaksi palvelemiseksi eikä miksikään ”sukupuolittuneeksi sorroksi”. Sitä paitsi tulkinnassa pitää ottaa huomioon myös luomiskertomus.
Markolla, olikin tuossa jo hyviä näkökulmia.
1. Jeesus, ei puhu homoliitoista, ei hän myöskään puhu orjuudesta, joka oli yhtä yleistä kuin homosuhteet. Mitä johtopäätöksiä tästä voisi tehdä?
2. Ef, Kol, 1 Piet koskee vastavuoroisuutta aviopuolisoiden välillä. Teologina tunnet myös kefale idean.
3. Avioero on tiukkaa tekstiä. Ortodoksi ja katollinen ajattelu on tässä samaan aikaan samanlaista ja erilaista, johtuen siitä, että katollinen seksuaalietiikka lähti erkanemaan yhteisistä juurista. Avioliiton sakramentti, on purkamaton, edes kuolema ei pura sitä. Joillekin Rm 7, voi aiheuttaa tässä suhteessa kysymyksiä. Ortodoksit ottavat ekonomian käyttöön uudelleen vihkimisessä, jossa vihkikaava on erilainen eikä se ole sakramentaalinen, kuten ensimmäinen. Ekumeeniset kanonit käsittelevät myös seksuaali eetisiä kysymyksiä, joista näemme varhaiskirkon linjauksia.
Kun nyt Sami orjuuden otit esiin, hlö koht suosikki on (1 Kor 7:21)! Evankelikaalisessa Yhdysvalloissa oltiin pitkään tosiuskollisia Raamatulle, aina 1960-luvulle saakka. Isossa Kirjassa lukee SELVÄLLÄ suomella, että älä kuule välitä vaikka olisit orja ja vaikka voisit päästä vapaaksikin, pysy orjana.
Kari-Matti, orjuus oli antiikissa eräänlainen kela, kansaeläkelaitos, joka toi turvan. Yhdysvalloissa se orjuus oli lähtökohtaisesti toisenlaista. Orjuus on monikasvoista nykyäänkin. Ei orjuus ole poistunut muuttanut vain muotoja. 1 kor 7:21 on nähtävä prosessin omaisena orjuuden poistumisen muotona.
Jeesuksen puhe on yhtàkuin Raamattu.
Kun lukee Raamttua, Jeesusta, niin siellä on kaikki mitä elämään ja Jumalisuuteen tarvitaan.
Kirkkoja, tarkoitan lähinnä katolisia ja luterilaisia, pitää pystyssä se minkä päälle ne ovat rakennettu. Eli ei apostolien ja profeettain perustus, mitkä ovat sama asia.
Piirustukset ja ohjeet ovat niin yksikertaiset, että ne kumoavat ortodoksisen, ennen Jeesusta-perustuksen ja Roomalaiskatolisen neljännen vuosisadan sekalainen seurakunta-opin. Kun luterilaisuus oli onnistumaisillaan Raamatun linjalle siirtymisestä, niin Lutherin oli muutettava kaste-oppi, jota Luther nimittää paavilta saaduksi. Kuitenkin lutrilaisuudessa on se etu, että se suvaitsee raamatullisuudenkin, kunhan ei vastusta oivallusta, että on eriaikainen uudestisyntymä ja uskoontulo, silloin kun uskoon tullaan.
Kun Armotalousaikakausi alkoi heti Paratiisin jälkeen, niin se kaikessa yksinkertaisuudessaan on vielä tänäänkin sama, sillä ”erotuksella” että se on TARJOLLA kaikille, Jeesuksen tähden.
Reijo Mänttärin kastaja liikkeen historian kirjoitus on verrattavissa Pohjois-korean historian kirjoitukseen. Reijon vahvuutena ei ole historia, vaan vale historia, jota hän jakaa toistuvasti.
Sami,
Julkeutesi on hengen hedelmää.
Tiedän asioita niinkuin sinäkin. Sinun tietämisesi on kirkonkirjoihinkin perustuvaa, mutta emme leivo samasta Sanan taikinasta. Jokainen halveksuntasi, minulle tiedottamisen yhteydessä perustuu sellaiseen mitä ei ole kirjoitettu. Jeesuksen kovimman taistelun tunnuslause oli ”kirjoitettu on”, vt Matt. 4:4-10.
Olisi kohtuullista, että kun viimein ortodoksikirkon jäseneksi paljastuit (et ole vielä myöntänyt), niin toisit kirkkosi opin perusteita luettavaksi, sensijaan, että halvennat esimerkiksi minun kommenttejani.
Reijo Mänttäri, sinä kehität omasta päästäsi mitä ihmeellisempiä satuja. Kastajaliikeellä ei ole mitään historiaa, eikä dokumentaatiota. Kaikki valheesi paljastetaan, olisi typerää ettei niihin kukaan puuttuisi.
Se joka puuttuu sekaviin kirjoituksiisi tekee palveluksen sinulle, ehkä heräät vielä unestasi.
Näissä asioissa mielestäni aina unohdetaan yksi hyvinkin inhimillinen asia, jonka Jeesuskin varmasti kyllä tiesi. Jostain kumman syystä oletetaan, että ihminen pystyisi aina, lapsesta vanhukseksi, itse päättämään ja tietoisesti valitsemaan kaikki elämäänsä koskevat asiat. Omasta vuosikymmenien kokemuksestani voin sanoa, että ei pysty! Asiat vain enemmän tai vähemmän tapahtuvat omasta tahdosta tai valinnoista riippumatta jollakin tavalla. Vain erityisen vahvat ja voimakastahtoiset (ja terveet ja rikkaat) ihmiset EHKÄ pystyvät todella päättämään ja valitsemaan elämänsä kulun kaikissa asioissa. Sitäkin tosin epäilen… Juuri heillekö näitä sääntöjä Raamatussakin luetellaan? Sääntöjä on helppo luetella, mutta jokainen meistä varmasti tietää, miten mahdotonta sääntöjen mukaan on elää. Siksi on ARMO.
Valitettavasti yhä enemmän yhteiskunnallinen ilmapiiri on julma ja sellainen, että jokainen olkoon oman onnensa seppä.
Piispa Mari Leppänen kirjoittaa kolumnissaan (TS 7.6.2024): ”Huomioni kiinnittyi barometrissä siihen, miten nuoret suhtautuvat menestykseen. Liki 80 prosenttia nuorista on sitä mieltä, että menestys elämässä on itsestä kiinni. On arvokasta, että nuoret uskovat omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Samaan aikaan sellainen maailma, jossa elämässä menestymisen katsotaan olevan vain omassa varassa, on kovin armoton.”
Evankeliumin kirjoittajat eivät käytä sanaa homo, puhuessaan avioon kelpaamattomista, heitä oli Jeesuksen puheessa kolmenlaisia. Yhdet oli jo äidinkohdusta asti avioon kalpaamattomia, toinen ryhmä olivat he, jotka ihmiset olivat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ( jossain vaiheessa orjat ja sotilaat ja köyhät, ainakin. Kreikka Rooma), ja kolmanneksi he, jotka Jumalan valtakunnan tähden olivat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi.
Ulkomuistista näin.
Avioliittosäädösten alkukoti on Platonin kirjassa Valtio. Virkamiehet valitsivat avioon kalpaavat parit ja vihkivät heidät, vain jalosukuiset ja muuten ylhäiset saivat lupia, koska avion tarkoitus oli vain lasten synnyttäminen valtiolle, ja niin sanotusti parempien ihmisten uskottiin tuottavan vielä parempa jälkeläisiä.
Jumalan valtakunnan tähden. Jumalalle todella omistautunut sielu, ei voinut ikäänkuin pettää sitoutumista Jumalaan, sitoutumalla naiseen ja lapsiin. Jeesus ja apostolit ovat hyvä esimerkki siitä. Osalla saattoi olla perhe, mutta se ei ollut esteenä kulkemiselle.
Keitä sitten ovat he, jotka jo kohdusta saakka ovat kelpaamattomia avioon, Ehkä siihen kuuluvat myös haluttomat, ja erilaisen holhouksen alaiset.
Jumalan valtakunnan tähden, voi tarkoittaa myös Liittoa, jota sanottiin Nasiirilupaukseksi: Nasiiri oli Jumallle vihitty tai vihkiyynyt sielu, jonka tuli pidättäyttyä kaikesta saastuttavasta, sekä elää askeesissa. Lupaus oli ikuinen, tai määräaikainen, ja Wikipedian tietojen mukaan tämän lupauksen olivat tehneet ainakin Simson, Johannes Kastaja, ja Paavali. Sana nasarilainen tulee luultavsti Nasiirista.
Kommentteja jälleen ”kadonnut” äkkipäätään laskien noin kahdeksan kappaletta. Lienee turha mainita, etten minä niitä ole poistanut.
Ainakin minunkommentti katosi, jonka laitoin noi klo 12.
Onko sinulla, Kari-Matti, käsitystä mihin kommenttini ja kommentointu kohde poistuivat?
Onko se punainen pallo ja numero siinä ulkopuolisen tekoa?
En ole minkään vielä päässyt jyvälle, mitä tälla uudella alustalla voi aikaansaada.
Reijo. Tällä hetkellä näyttäisi kaksi kommenttia olevan ylläpidon tarkistettavana. Niitä kuitenkin katosi useampi ja ainakaan mulla ei ole aavistusta, minne ne ovat hävinneet.
Poistan itse kommentteja vain, mikäli niissä on jotain (mielestäni) asiatonta tai jos olen noussut sängystä väärällä jalalla ja tukka pystyssä. Joka tapauksessa AINA ilmoitan siitä.
En pysty palauttamaan kadonneita kommentteja, mutta kaikki omiin blogeihini tulevat kommentit tulevat mulle myös s-postiin ja voisin toki kopioida kommenttisi tänne, mutta ne liittyvät nähtävästi laajempaan keskusteluun Sami Paajasen kanssa enkä jaksa kautta ehdi alkaa koko ketjua kopioimaan kommentti kerrallaan tänne, ainakaan nyt.
Olen pahoillani, mutta kerrankin syy ei ole allekirjoittaneen.
Kari-Matti,
Tyydytään tilanteeseen. Silti koska täällä ollaan omilla nimillä, niin linjaan sopisi poistajan nimikin.
P.S. edelliseen: Eppäilen Samia ja/tai ortodoksikirkkoa!
Reijo. En kyllä lähtisi ketään syyttämään. Sen verran paranoidi olen, että epäilen – totta kai – että nämä ilmiannot kohdistuvat minuun, koska vaikuttaisi, että runsaimmin niitä esiintyy minun plokeissani.
Ihan sama. Toivotaan, ettei K24:n blogialusta kokonaan lopahda.
Kari-Matti,
PS, epäilen- kommenttini on vähän huumorilla maustettu. Uskon, tosissaan puhuen, että ”klassinen kristillisyys” ei kaikkea leikillisyyttä sulata. En usko, että Sami olisi vastauksestani valittanut.
Kiinnostavien kysymysten runsaudenpulassa koen Kotimaan blogisivuilla pudonneeni kelkasta. Ensin en pitkään aikaan päässyt edes sisälle uudistetuille sivuille. Nyt se lopulta onnistuu ja olen pari mielipide-kirjoitustakin kirjoittanut. Kai tylsiä tai ei-kiinnostavia, kun minkäänlaista palautetta / keskustelua ei ole syntynyt. No, kun elämä kaikkinensa on pikemmin täysinäistä kuin puutteellista, ei kai tätä kannata käydä suremaan.
Toisten kirjoituksia nyt luettuani jonkun määrän, yhtä ihmettelen: Mielestäni kirkollisissa debateissa sukupuoli ja seksuaalisuus yhä vain korostuvat, aika kummallisesti ja vanhanaikaisesti. Surulliselta tuntuu, että moni jaksaa yhä vielä kiivailla miehen valta-aseman puolesta. Jos te sidotte kirkon tulevaisuutta tähän, on se yksinkertaisesti tuhon tie.
Heikki Palmu. Sinun pitää hyväksyä kommentointi blogissani, muuten sitä ei voi kommentoida.
Jos kommentointimahdollisuutta ei ole, ei tule kommenttejakaan.
Heikki P. Siitä syystä tätä mielipiteiden vaihtoa käydään, että kirkkoon halutaan väen väkisin ja arvovaltaistenkin henkilöiden toimesta tuoda sellaista, mikä ei ole yhteensopivaa klassisen kristillisen uskon kanssa. Kukaan ei ole vaatimassa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä ”miehen valta-aseman palauttamista”. Sen sijaan ainakin itse yritän muistuttaa, että paljon siitä, mitä kirkossamme on purettu ja yhä halutaan purkaa, perustuu Jumalan omaan ilmoitukseen. Jokainen tajuaa, että halu vaeltaa sen mukaisesti omassa elämässä ja seurakunnassa nousee kristityn omasta halusta. Nykyään yhä useammin vastavirrassa kirkon ja yhteiskunnan näkemysten kanssa.
”Ei ole yhteensopivaa klassisen kristillisen uskon kanssa.” Miksi pitäisi olla? Uskoakseni kristittyjen toimien tulisi olla yhteensopivaa vain Jumalan hyvän tahdon kanssa. Siinä onkin kilvoittelemista koko iäksi. ’Klassillinen kristillisyys’ taitaa olla Jumalan tahdon ja kristityn väliin asetettu tarpeeton hämmentävä verho.
Heikki. Pitää sallia kommentointi eli: paina ”pikamuokkaus” ja siitä oikealla ylhäällä raksi ruutuun kohtaan ”salli kommentointi.”
Olen samaa mieltä. Kristus on ehtinyt palata jo vähintään kertaalleen maan päälle, kun täällä – Jeesuksen paluuta huomaamatta – väännetään verkkopaita hiessä edelleen seksistä ja sukupuolesta.
”Klassinen kristinusko” on siitä hupaisa termi, että oikein kukaan ei ole määritellyt, mitä se on ja ei ole. Milloin siitä on luovuttu?
Sanoohan Pyhä Kirjakin, että palvelijoiden (nykyajan työläisten) tulee kunnioittaa isäntiään (työnantajiaan), vieläpä ei ainoastaan hyviä ja lempeitä vaan myös epäoikeudenmukaisia( 1 Piet 2:18). Luovuttiinko ”klassisesta kristinuskosta” kukaties silloin, kun kirkon piirissä vastentahtoisesti ja asevelipappien toimesta alettiin hyväksyä ay-liike joskus 1950-luvulla?
Martti P. Ei mikään väliverho vaan synonyymi Jumalan mielen mukaiselle uskolle ja toiminnalle. Näin minä sen yksinkertaisesti ymmärrän.
”Näin minä sen yksinkertaisesti ymmärrän.” Minulle yksinkertainen ymmärrys on muuta kuin komealta kuulostavien, mutta sisällöltään hämärien termien käyttöä silloin, kun on helppo lausua asia suomeksi.
Kuten on helppo lausua ja ymmärtää suomeksi ja ruotsiksi, ja ”Jumala siunasi heidät…., jotka hän on yhdistänyt.”
Martti P. Tämän kirkon sisäinen hajaannus on edennyr näköjään jo siihen pisteeseen, että .me keskustelijat puhumme täysin toistemme ohi.
Blogistimme nosti esille Jeesuksen opetuksen avioerosta sekä miehen ja naisen välisen avioliiton sisällä vallitsevan hierarkian.
”Tämän kirkon sisäinen hajaannus on edennyt näköjään jo siihen pisteeseen, että .me keskustelijat puhumme täysin toistemme ohi.” Siihen ilmiöön juuri halusin kiinnittää huomioni. ’Klassinen kristinusko’ on nähdäkseni sanonta, jonka tarkoitus on hämmentää keskustelun vastapuolta ja lisätä samaa mieltä olevien arvostusta. Sen tapaiset iskusanat ovat omiaan vain lisäämään vastakkainasettelua.
Martti hyvä (ja muutkin),
Väite, että ”klassinen kristinusko” on (vain) iskusana, jolla pyritään hämmentämään, on iskulause, joka hämmentää. Sen tkäytön arkoituksellisuudesta en spekuloi.
Eikä kyse ole siitä, onko ”klassinen kristinusko” se ainut autuaaksi tekevä versio kristinuskosta. Tai siitä, onko jo muinoin ollut ”tuhat ja yksi tulkintaa” kristinuskosta. Eri ihmiset voivat eri tarkoituksessa käyttää samaa sanaa, joten en toki voi kaikkien ihmisten ”klassinen kristinusko” -termin käytön motiivista mitään varmaa väittää.
Pikemminkin kirkollis-uskonnollista hänneystä aiheutetaan (tahattomasti tai/ja tarkoituksellisesti) puhumalla ”kristinuskosta” lähtien useasta aivan erilaisista lähkökohta- ja/tai taustaoletuksista.
Koska kristinuskosta on tullut käsite, jolla kukin nykyään tarkoittaa erilaista uskontoa, on suorastaan välttämätöntä tarkemmin määritellä, mitä ”kristinuskon versiota” kukin tarkoittaa: onko kyse klassisesta kristinuskosta (uskontunnustukset pohjana) vai kenties jälkimodernista ”kristillisestä ideologiasta”, jonka sisältö on lähinnä yhteiskuntapoliittinen tavoitteenasettelu tai/ja terapia. Muitakin vaihtoehtoja on olemassa, tietenkin.
Voimme tietysti (jälkimiderniin tapaan) olettaa, että kyse (kristinuskossakin) on vain erilaisten diskurssien välisestä valtapoliittisesta ”tasitelusta”; näin ei kuitenkaan ajatella klassisessa kristinuskossa, joka käsittääkseni on opillisena pohjana esim. Suomen Evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin pohjautuvassa tunnustuksessa (näin kai kirkkolaissa toistaiseksi on määritelty – tosin ei tällä sanamuodolla). Toki klassinen kristinusko on moninaisempi käsite kuin Suomen Evlut kirkko ja sen (virallinen) oppipohja.
Kukin saa tietenkin ajatella vapaassa maassa kuten haluaa.
Jos klassisesta kristinuskosta opin pohjana luovutaan, on kyse jos tulkinnasta, joka alkaa muistuttaa toista (tai toisia) uskontoja – tai aatteita kuin ”klassinen kristinsuko”.
Puhe klassisesta kristinuskosta määrittelee jonkinlaisella tarkkuudella, mitä viestijä tarkoittaa käyttäessään termiä/käsitettä ”krisninusko”.
Vastakkainasettelu ei tule termien määrittelystä vaan termien määrittelyn tarve viestii siitä, että yksimielisyys ei vallitse: on useita mielipiteitä tai käsityksiä (tai tavoitteita). Klassisen kritinuskon ”sisällä” voi toki sielläkin olla ”pikkuasioista” erimielisyyksiä ja erilaisia käsityksiä.
Käsite ”kristinsuko” on muuttunut merkitykseltään niin laveaksi tai moniselitteiseksi, että se ei enää merkitse mitään selkeää oppia uskosta (tai uskonnosta), joten kristinsuko(nto) -käsitteen hämärtyminen se juuri hämmennystä aiheuttaa. Onko se tarkoittuksellista vai tarkoituksetonta, on oma kysymyksensä, johon en nyt ota kantaa.
Minulle on yliopistossa opetettu, että käsitteiden määrittely – tai ainakin siihen pyrkiminen – on mielekkään dialogin perustava lähtökohta ainakin tieteiden piirissä. Politiikka lienee vähän erilainen maailmansa.
”Puhe klassisesta kristinuskosta määrittelee jonkinlaisella tarkkuudella, mitä viestijä tarkoittaa käyttäessään termiä ’kristinusko’.” Mikä tuo ’jonkinlainen tarkkuus’ sitten on? Näyttää siltä, että sen voi halutessaan ymmärtää tarkoittavan monenlaista perinteistä uskonkäsitystä. Itse kukin voi pitää itseään sen edustajana, jos torjuu ajassamme vaikuttavia uudistuspyrkimyksiä. – – – Klassisuus on jotain luokittelun perustana käytettävää. En pidä oikeana sitä, että uskoa luokitellaan enemmän tai vähemmän ’tosiuskovaiseksi’ tai ’ainoaksi oikeaksi’. ”Niin kuin te mittaatte, niin teillekin mitataan.”
Niin…emme me täysin kääntäen yksikäsitteisesti kykene mitään määrittelemään.
”Tosiuskovaisuus” voi olla todella ”uskomista” Raamatun ilmoituksen ja klassisien uskontunnustusten mukaiseen kolmiyhteiseen Jumalaan tai sitten ”tosiuskovaisuus” voi olla jotain muuta – kuten jälkimodernia uskoa siihen, että perimmäinen totuus on pohjimmiltaan (vain) jonkinlainen sosiaalinen ihmisten keksimä konstruktio. Tai jotain siltä väliltä. Tai sitten ”tosiuskovaisuus” voi olla uskoa siihenkin, etttä ”kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan oikea tie erilaisuudessaan” – siis se, että ”kaikki (uskonnot) veisivät perille” iankaikkiseen elämään – tai tyhjiin raukeamiseen.
Kaikkia näitä vivahteita on nykyisin alettu nimittaa ”kristinuskoksi”. Jonkinlainen uskonnollinen kakofonia alkaa vallita (ja ehkä hallitakin?).
EIköhän kristinuskolla ole tai pidä olla jotkut rajat, muutenhan koko puhe ”kristinuskosta (tai ”kristinuskoista”?) on silkkaa ja epämääräistä höpinää. Kokonaan toinen asia on se, jos luokittelemme ihmiset ”oikein uskoviksi” (merkityksessä hyvä/paha) kovin tarkoin kriteerein – kaikkihan me olemme siinä suhteessa vajavaisia ja (myös) pahoja. Ja toisaalta, joidenkin mielestä klassiseen Raamatunmukaiseen uskoon pitäytyvät ovat ”vääräuskoisia”, koska eivät mukaudu aikamme (poliittisiin) virtauksiin. ”oikeiun” uskominen ei välttämättä ole sama asia kuin ”hyvänä (tai hyviksenä) oleminen. Olen ymmärtänyt, että kirko(i)lla on opilleen jokin perustus tai/ja kriteeri, jonka suhteen voidaan puhua oikeassa tai väärässä olemisesta: ollaankio samaa mieltä vai eri mieltä. Eikän vasemmistoliittokaan ottane perussuomalaisa sisäpiiriinsä? (Eikä kai toisinpäinkään.) On opillisia eroja ja on mielipiteitä. Hyvyys ja pahuus taas on (periaatteessa) eri asia – retoriikka oma lukunsa.
Onhan marxilaisissakin ollut ”eurokommunisteja” ja on ollut muihin, itäänpäin enemmän kallellaan olevia.Sosialismiin suuntautuneita on ollut kommunisteja ja on ollut demareita, ja oli aikoinaan TPSL:läisiäkin. Ei kai kategoriointi vain ja ainoastaan pahasta ole, Ihmisten käyttäytyminen toki voi olla pahasta – oltiinpa ”kategorisoivia” tai ”kaikkeucden syleilijöitä”. Sosialismi ei liene kuitenkaan kapitalismia (Kiinan sosialismi lienee oma kysymyksensä, valtapolitiikkaa).
On hyvä muistaa, että käsitteiden moniselitteisyys on ollut myös totalitarismien käyttövoimana, siinä missä kategoriointi ja ”toiseuttaminen”. Toiseuttaminen ei edellytä eksplisiittistä kategorisointia. Kategorisointi tavalla tai toisella seuraa toiseuttamista. Klassisen kristinuskon puoltajat voivat toiseuttaa siinä, missä jälkimodernin ajan kaiken sisäänsä (??) sulkevat ”inklusivistit”. Mikä/kuka ”ei kuulu joukkoomme” -ajattelu ilmenee niin monella tavalla. Ja onhan ihmiskunta koostuva monenkirjavista joukoista. Ovatko kaikki oikeassa ja oikeaoppisia, sitä voi pohdiskella. Rajattomuus tässä(kin) merkityksessä on moninainen asia.
Klassisesta kristinuskosta puhuminen selkeyttää viestintää, joskaan ei siitä ongelmatonta tee.
”EIköhän kristinuskolla ole tai pidä olla jotkut rajat, muutenhan koko puhe ’kristinuskosta’ (tai ’kristinuskoista’?) on silkkaa ja epämääräistä höpinää.” Näen, että rajojen sijaan olennaista on ydin, uskon kohde. Kristinuskossa se on Kristus.
Martti hyvä,
olet tietenkin siinä oikeassa, että kristinuskon kohde on (Jeesus) Kristus.
Mutta on hyvä muistaa, että on myös oleellista, mitä ”kohteena oleminen” tarkoittaa. Siinä ja siitä on eri käsityksiä. Samoin tuintuu olevan eri käsityksiä, mitä tarkoittaa käsite ”Kristus”.
Niin… ”sant eivät riitä kertomaan”… mutta varmasti niitä tarvitaan- ainakin jos halutaan puhua jostain kohtuullisen konkreettisesta (maallisesta tai hengellistä) asiasta. Emme tietenkään kykene Kristusta (Jumalaa) määrittelemään; mutta kirkon ja kirkkojen piirissä ”Kristuksella” voidaan tarkoittaa hyvinkin erilaisia tapoja ymmärtää Kristus ja kristillinen usko.
Määritelmillä, selityksillä tai rajauksilla emme voi muuttaa Kristuksen olemusta. Mutta rajauksilla voimme muuttaa sitä, miten Kristuksesta puhutaan, kerrotaan tai miten Kristukseen suhtaudutaan. Rajauksilla määritellään sitä, mitä kristillisellä uskolla tosiasiallisesti trkoitetaan.
Sanomalla, että ”Kristus on kohde” voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa: mikä on Kristuksen merkitys ja tehtävä(n a anto)? Sanomalla että uskon kohde on Kristus puhutaan vain ympäripyöreitä.
Älä sorru viisasteluun, Jukka Mikkola. Kristus on Jumalan elävä Poika, Jeesus Kristus, Vapahtajamme.
En ole ottanut kantaa siihen, mikä on sinun tai jonkun muus henkilön uskos, Martti hyvä. En myöskään arvioi tässä pelastuskysymystä. Mutta esim. lukiessani Kirkko ja kaupunki -lehden artikkeleita, tai monien pappien näkemyksiä, ei voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että niissä esiintyvä käsitys kristinuskosta – tai ”Kristuksesta” ei useinkaan edusta ns. klassisen kristinuskon mukaista käsitystä – siitä huolimatta, että niissä on saatettu viestiä että ”Kristus on kristinuskossa uskon kohde” (noin vapaasti ilmastuna).
En voi olla hämmätelemättä sitä, että ns. klassisesta kristinuskosta puhuminen on pyritty ”tuomitsemaan” jonkinlaisena ”temppuna tai kikkana”, siitä huolimatta, että aivan tarkasta määritelmästä voi olla hiukan eri käsityksiä. Mutta ehkä asiasta ei kannata enempää jauhaa – emmehän me ihmiset monesta muustakaan asiasta ole yhtä mielä.
”Ehkä asiasta ei kannata enempää jauhaa – emmehän me ihmiset monesta muustakaan asiasta ole yhtä mieltä.” Älkäämme siis jauhako ’klassillisesta kristinuskosta’ vaan Kristuksesta. Hän ei todellakaan ole käsite.
” Uuden Testamentin proffan luennot toki olivat vauhdikkaita kuin viidesläinen herätyskokous 1960-luvun Heinolassa. Ehkä vaikutteet olikin sieltä?”
Heinolan poikana olisi kiinnostavaa tietää mitä täällä tapahtui 60 luvulla.
Heinola oli yksi keskeisimpiä paikkoja 1960-1970-lukujen viidesläisissä herätyksissä.
Heinolan helluntaiseurakunnan saarnaajana oli Matti Vuorinen, Inkeroisista, Elimistä, niinkuin minàkin. Hän järjesteli nuorisokokouksia Heinolassa ja lähiseudulla ja paljon tuli uskoon ja sai Pyhän Hengen kasteen.
Matin veli Markku on tunnistettavassa kuvassa, jossa on mm. Anne Pohtamo ja ehkä toinenkin missi, Tuula Polvi, joka toimi sairaalapappinakin.
Väite , että kyse on ”iskusana” tarkoittaa sitä, että termin käytöllä pyritään luomaan eroa oikean ja väärän kristillisen sanoman välille. Tämä on totta, sillä oikea ja väärä on oikeasti olemassa.
Kysymys onkin siitä, erottaako tuo käsite todellakin oikean uskon väärästä. Kannattaa varmaan tutkia, kenen uskoa Jeesus itse ylistää (Matt. 8:10).
Kello on paljon, vasta nyt tulin Kotimaan sivuille. Taitaa jäädä huomiseen perehtyminen kunnolla saamiini ystävällisiin neuvoihin. En todella tiennyt, jos on niin, että tässä uudessa KM-systeemissä kommentointi pitää jotenkin hyväksyä. Miksi? Emmekö kirjoita ajatuksiamme kuullaksemme, mitä toiset niistä ajattelevat? Mutta jos niin on, toki, tietysti perehdyn huomenna, tiistaina asiaan ja koetan opetella toimimaan uusien sääntöjen mukaan.
Mitä ”klassiseen kristinuskoon” tulee, Herramme Kristus ei asunut Kreikassa, vaan Palestiinassa. Jeesus joutui jatkuviin ristiriitoihin fariseusten ja ylipappien, opin edustajien kanssa. Paavali edusti antiikkia, Kreikan filosofiaa, ei Jeesus. Tätä olen pohdiskellut kirjassani ”Jeesus vai Paavali?” Ja nyt käyn nukkumaan.
Ei ”klassinen kristinusko” ole kreikkalaisata tai muutakaan filosofiaa. Jos ”kristinuskosta” tehdään tai se nähdään vain filosofioiden valtapoliittisena ”taistelukenttänä” tai jonkinlaisena ihmiryhmien kulttuurievoluution tuoteena, ei kyseessä ole ainakaan minun käsittääkseni klassinen kristinsukso. Klassisen kristinsukon pohjimmainen olemus ei ole poliittinen vaikka se politiikkaan voikin vaikuttaa ja on vaikuttanut. Nykyajassa ”krisitinuskon” pohjaksi on muodostumassa juuri polliittinen intentio – ottamatta tässä kantaa, seuraako siitä yhteiskunnallisesti hyvää tai pahaa. Klassisestakin kritinuskosta voi löytää tai keksiä perusteita tai selityksia (tai verukkeitakin?) monenlaisille poliittisille pyrkimyksille. Historia on aika karua. Toisaalta ns. jälkimioderni jälkikristillisyys ei ongelmatonta valtapoliittisesti liene.
Kristinuskosta tuntuu olevan kaksi erilaiseen lähtökohtaoletukseen perustuvaa ajattelurtakennelmaa – ja näistä tuhat sekatulkintaa. Klassinen kristinusko ja aikamme (vallitseva/hallitseva?) (jälki)kristillispohjainen ”yhteiskunnallinen uskonto” ovat yhteimitattomia. Mielipiteitä on monia, mutta kaikki eivät yhtä ole oikeassa. – ainakaan toistensa mielestä.
En tiedä olemmeko samaa mieltä siitä, mikä on todella klassista kristinuskossa on risti ja ahdistus. Lutherin sanoin: ”Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät.” Hyvin kuvaavaa on, miten ihminen perisynnin alaisena suhtautuu ristiin ovat Pietarin sanat Kristukselle: ”Herra älköön se sinulle tapahtuko.” Jeesus tosin ilmaisi, mistä Pietarin ajatus ja sanat nousivat. Kun synti on totaalinen, niin Jumala on salattu ja ihmisen on vaikea ymmärtää, mikä viisaus ristiin ja ahdistukseen kätkeytyy. Tosin sanat ovat helpot, mutta kun se toteutuu uskon kautta itsekunkin elämässä tavalla tai toisella vaikeuskerrointa on ihan tarpeeksi, eikä Paavali liene eri veneessä tässä suhteessa kuin itse Mestari.