On aikoja jolloin Jumala erityisesti kutsuu meitä ja me se havaitaan. Tavalla tai toisella. Jos etsikonajan antaa mennä ohi, niin sen jälkeen emme Jumalan kutsuja noteeraa. Sama toisinpäin. kirkon etsikonaika on riparin alussa. Siinä vaiheessa nuori on kiinnostunut monista kirkkoa sivuavista asioista. Leirin jälkeen, kiinnostus säilyy kaksi viikkoa. Sitten muut asiat täyttävät nuoren mielen ja kirkon etsikonaika on auttamattomasti ohi. Kirkossa usein puhutaan etsikonajan suuresta merkityksestä, mutta kun kyse on siitä että se itse käyttäisi etsikonaikansa oikein, niin tehdään vain työtä.
Jospa joskus vielä kirkossa tapahtuisi herätys ja nuoret nostettaisiin toiminnan keskiöön.
Riparilaiset ryhmäytettäisiin yhdeksi joukoksi ja riparista tehtäisiin unohtumaton spektaakkeli.
Luotaisiin näin hyvä yhteinen leirifiilis. Riparin jälkeen tuota fiilistä pidettäisiin yllä. Kutsumalla nuoria heti toimintaan mukaan. Ei anneta fiiliksen kadota.
Nuoret sitoutuisivat toimintaan ja pääsisivät oikeasti sisälle seurakunnan toimintaan. Muutoinkin kuin seuraavien riparin avustajana. Näissä isostehtävissä nuoret kasvavat vastuuseen. Parin vuoden jälkeen ne tehtävät ei enää kiinnosta. Silloin olisi aika vastuullisemmalle tehtävälle. Jne. Näin toimien kirkko saisi nuorista kasvamaan hienon reservin moniin tapahtumiin ja tehtäviin.
Tietysti suurin osa lähtee opiskelemaan muualle, mutta monet palaavat viikonloppuisin kotipaikkakunnalle ja nuorteniltaan, koska niissä on niin hyvä fiilis. Osa ei lähde mihinkään ja heihin tulee erityisesti panostaa. Kirkossa riittää tekemistä kaikille, kun sen työntekijöiden luovat voimavarat otetaan käyttöön.
Juuri näin. Itse asiassa leirin jälkeinen noste kestää vain muutaman päivän – tutkitusti noin 72 tuntia. Sinä aikana pitäisi ottaa seuraava sitoutumisen askel. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska työntekijät ovat leirivapailla ja sitten kesälomilla ja aktivoituvat vasta loppukesästä / alkusyksystä kutsumaan isoskoulutukseen tms. Asiaan pitäisi puuttua ja johtajien varmistaa, että homma viedään loppuun asti ennen lomia. Yhtenä mallina on esitetty (ja kokeiltukin) systeemin kääntämistä toisinpäin eli ensin on leiri ja sitten vasta seurakuntaan tutustumisjakso. Näin nuoret saataisiin paremmin tulemaan toimintaan.
Hyvä uutinen on kuitenkin, että vika ei ole leirissä. Se on tutkitusti valtaosalle oikea elämys.
Hommeli onnistuu kyllä, kun isosten, isosista on kasvanut nuoria-aikuisia, jotka ottavat kopin riparilaisista, heti 72:n tunnin aikana. Olen tuon päässyt omin silmin näkemään, joten en puhu pehmoisia.
Itse riparihan on huippujuttu sinänsä, mutta se ei sitouta seurakuntaan, jollei ripari ole hyvä alku jollekin yhtä hyvälle.
Olipa kiva kun Timo tulit juttusille.
Jos omasta seurakunnasta ei löydy sopivia nuoria-aikuisia , ni niitä voi lainata, sieltä missä on.
Pekka: ”Mistä nuorten sitoutuminen kiikastaa ?”
EVVK.
Kiitos Kimmo hyvästä kommentista. Kiinnostusta ei tietenkään ole, jollei sitä ensin luoda. Mikä tahansa asia voi tulla kiinnostavaksi, kun kiinnostus siihen herää. Kristillisen kulttuurimme yksi erityispiirre on juuri se, ettei kiinnostusta uskonasioihin herätellä. Parhaat jutut pidetään pienen piirin omana, eikä niitä ole totuttu jakamaan muille. Asian mitätöinti aloitetaan heti ala-asteella kaikille. Sitä ennen monille jo päiväkerhossa tai kotona. Miten Kimmo tuo kiinnostus voisi olla toisenlainen, kun uskoa mitätöidään lapsuudesta asti? Monet vanhemmat pitävät lapsensa visusti erossa kaikesta uskoon liittyvästä. Sehän viestittää lapsille, että niihin ei aikuisenakaan pidä olla missään kontaktissa.
Sen sijaan uskovien perheiden lapsille asiat ovat luonnollisia ja itsestään selviä. He kykenevät aikuisena valitsemaan uskon ja epäuskon väliltä. Koska käytännön tasolla tietävät mistä uskossa on kyse. He ovat päässeet näkemään ja kokemaan miten hienosta asiasta uskossa on kyse.
Pekka: ”Monet vanhemmat pitävät lapsensa visusti erossa kaikesta uskoon liittyvästä.”
Sulla on tullut pieni kirjoitusvirhe. Tarkoitit kai, että: ” Monet vanhemmat pitävät lapsensa viisaasti erossa kaikesta uskoon liittyvästä”.
Vanhana fossilina muistelen 60-lukua. Olisiko sieltä kuitenkin löydettävissä joku vinkki? Monet nuoret saivat tuolloin rippikoulusta, varsinkin sen lähetystyötä käsittelevistä tunneilta, kipinän maailmanlaajuiseen vastuuseen lähimmäisistä. Se sai kaikupohjaa sen ajan ajankohtaisista aiheista: köyhyydestä, nälästä, rotusorrosta, sodista ja toisaalta kasvavasta kehitysyhteistyöstä. Kirkko ei kuitenkaan ymmärtänyt nuorten innostusta vaan piti sitä radikaalina kuohuntana. Niinpä useista 60-luvun seurakuntanuorista tuli 70-luvun vasemmistolaisia.
Mikä on tämän ajan nuorison aito innostus, joka näyttäytyy aikuisten seurakuntalasten mielessä vain häiriköintinä?
Martti: ”Mikä on tämän ajan nuorison aito innostus, joka näyttäytyy aikuisten seurakuntalasten mielessä vain häiriköintinä?”
Vapaa seksi ja seksuaalisuus, joka – yllätys yllätys – on niin ikään jo 60-luvun hedelmiä, sekä sen lisäksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten hyväksyminen tasavetaisina ja samanarvoisina kansalaisina kaikkien muiden imisten kanssa, joka taas on lähinnä 2000-luvun valistuksen ja sivistyksen aikaansaannoksia nykynuorison keskuudessa.
Kiitos Martti. Hieno oivallus.