Tarinoissa ja kaskuissahan ollaan usein menossa taivaan portilla Pyhän Pietarin tutkittavaksi ja joudutaan sitten erilaisiin kommelluksiin. Tässä tarinassa ollaan kuitenkin jo pidemmällä: taivaan portit ovat auenneet ja enkeli esittelee vastatulleille taivaan ihanuuksia: vilvoittavia vesiä, virvoittavia lähteitä, korvia hivelevää musiikkia, avaruutta ja autuutta pilvien päällä. Kunnes tullaan eräälle pilvelle, jonka päällä on tiukasti suljettu ovi. Enkeli pyytää kulkemaan hyvin hiljaa siitä ohi. Tulokkaiden tätä ihmetellessä enkeli selittää: ”Sen oven takana ovat lestadiolaiset. He vieläkin luulevat olevansa ainoita, jotka ovat päässeet taivaaseen”.
Kasku on osoitteleva eikä edes kovin hauska, mutta jostainhan se kumpuaa. Ovatkohan nämä viimeaikaiset uutiset omien sakramenttien toimittamisista ilmiön syy vai seuraus? Toinen kysymys on se, mitä merkitystä tai väliä sillä on, jos jotkut viettävät erillisiä ehtoollisia? Keneltä se on pois? Varmasti tälläkin hetkellä ympäri maailmaa ollaan Kristuksen ruumiin ja veren äärellä ilman, että sitä edeltäviä asetussanoja lukee teologisen loppututkinnon suorittanut, soveltavista opinnoista kunnialla selvinnyt ja ordinaatiokoulutuksen suorittanut viranhaltija.
Lienee myös itsestään selvää, että kukaan ihminen ei voi mennä Kristukseksi Kristuksen paikalle kertomaan tai ohjaamaan sitä, missä tilanteessa Jumalan ja ihmisen on soveliasta kohdata. Onko ehtoolliskäytänteiden, tai syvemmin seurakunnan olemuksen, miettiminen siis kuitenkaan pohjimmiltaan hengellinen kysymys? Vanhaa vertausta käyttääkseni: jos heittää mutaa aurinkoon, likaako aurinkoon heitetty muta auringon vai heittäjänsä?
Mistä siis puhumme, kun puhumme seurakunnasta ja/tai ehtoollisesta? Puhummeko inhimillisestä yhteenliittymästä; samanlaisesta kuin vaikkapa Marttaliitto tai Lehmon Pallo vai puhummeko Jumalan ulottuvuudesta maailmassa, transsendenssin manifestaatiosta immanenssissa? Näistä yhdessä vai jostain ihan muusta?
Olen ymmärtänyt luterilaisen itseymmärryksen sisältävän hyvin syvän ajatuksen siitä, että luterilaisuus ei ole ainoa pelastava uskon harjoittamisen muoto eikä luterilaisilla ole siten tarvetta saada hankittua jäseniä vaihtamaan omaan seurakuntaansa vaikkapa ortodokseista tai roomalaiskatolisesta kirkosta. Toki olen myös tietoinen siitä, että tämä ei ole ollut aina luterilaisen itseymmärryksen ytimessä. Monta luterilaista seurakuntaa on tänne Pohjois-Karjalaankin aikoinaan perustettu vain siksi, etteivät ortodoksit saisi valtaa luterilaisen Ruotsin itärajalla.
Tähän luterilaiseen itseymmärrykseen liitän myös ajatuksen seurakunnasta ensisijaisesti maallisena tapahtumaympäristönä, jossa tosin transsendentti kohtaa ihmisen sanassa (Sanassa?) ja sakramenteissa. On siis toisaalta ymmärrettävää, että ajatus erillisestä ehtoollisenvietosta on tunteita herättävä ja monille suorastaan apokalyptisia ajatuksia herättävä prosessi.
Koska meillä kuitenkaan ei ole asiaa sinne ihmisen ja Kristuksen väliin, entä jos annettaisiin olla? Antaa esikoislestadiolaisten järjestää omia ehtoollismessujaan ja Lähetyshiippakunnan omia messujaan, kunhan Suomen luterilainen kirkko, vai oliko se ’Luterilainen kirkko Suomessa’, pitää omista periaatteistaan kiinni? Niihin periaatteisiin kuuluu nykyisin se, että papin – tai edes piispan – sukupuolella ei ole väliä ja saavatpa jotkut kannattaa avioliittoa samaa sukupuolta olevienkin kesken. Raamattu ei ole taivaasta tipahtanut elämänohjeautomaatti eikä usko tee ihmisestä parempaa tai moraalisesti korkeampaa yksilöä. Luther taisi sanoa sen karheankauniisti niin, että ”näillä paskaisilla käsillä voidaan jakaa puhtainta”. Siihen kirkkoon minä haluan kuulua – en itseään tosiuskovaisina pitävien sisäpiiriin, jossa nurkkamessuillaan samoja asioita paheksuvien kanssa.
Listalla olevien ihmisten tavoitteita kuvaavien tunnusten käyttäminen ja näyttäminen on hyvä asia. Toisaalta on kampanjoinnissa on hyvä muistaa, että kirkko ja seurakunnat ovat oman itseymmärryksensä mukaisesti on pyhien yhteisöjä, mitä kunnat puolestaan eivät ole, eikä pidäkkään olla.
Äänestäjän kannalta ongelmallista kuitenkin on jos samalla listalla on seurakunnan keskeisimmistä päätöksenteossa olevista asioista vastakaista kantaa olevia ehdokkaita. Näin vaalitavasta johtuen ääni vaikkapa oman kulmakunnan kappelimessujen tai seurakunnan omien jumalanpalvelusyhteisöjen toiminnan kehittämisen puolesta voi kääntyä niitä vastaan.
Viime aikoina puoluepoliitisilta listoilta valittujen luottamushenkiloiden kannat ovat samojen listojen sisällä vaihdelleet jyrkästi mm. suhtautumisessa kirkon ja sen herätysliikeiden missionääriseen toimintaan kotimaassa ja lähetystyöhön ulkomailla kirkon lähetystrategian mukaisten lähetysjärjestöjen kautta. Voimakkammin kannat ovat mennet ristiin kokoomuksen tunnusten alla valittujen kesken ja selvää eroa on ilmennyt myös esimerkiksi sosialidemokraattien keskuudessa. Kuvaavaa siis on, että kuntapuolella nämä samat ihmiset äänestävät samojen asioiden puolesta, mutta seurakuntaneuvostoissa ryhmät hajoavat.
Olisiko siis äänestäjien kannalta reilumpaa, että listat muodostuisivat seurakunnan päätöksenteossa esiin nousevien keskeisten teemojen mukaisesti? Ehkä olisi, mutta ratkaisu ei olisi helppo niille ehdokkaille, joiden ensisijainen toimintafoorumi on kuntapolitiikka, ei seurakuntavaalit.
”ratkaisu ei olisi helppo niille ehdokkaille, joiden ensisijainen toimintafoorumi on kuntapolitiikka, ei seurakuntavaalit.” juuri näin.
Olisi suotavaa, että ehdokkaiksi tulisivat he, joiden intressit kohdistuvat kirkon ja kristillisen uskon piiriin, eikä niin, että omaa poliittista agendaa yritetään viedä sisälle kirkkoon asettumalla ehdokkaaksi ja mahdollisesti valituksi tulemalla. Kirkollisvaalit eivät ole sama asia kuin kunnallisvaalit. Mielestäni on oireellista, että ”kalastellaan” ehdokkaita puolueiden riveistä. ”Seurakuntavaalien kampanja kiertää kesän aikana puoluekokouksissa muistuttamassa vaaleista ja rekrytoimassa ehdokkaita.” kertoo uutinen
Jos vaaditaan, ettei uskontoa saa sekoittaa politiikkaan, olisiko loogista edellyttää myös, ettei politiikkaa saa sekoittaa uskontoon? 😉
Lausumasi olisi erittäin loogista.
Taitaa käydä niin, että ev lut kirkosta tulee toinen tosin ehkä humaani kuntaorganisaatio. Herraansa avuksi huutavien on etsittävä elämän leipää muualta.
Seurakuntavaalien keskiössä ovat äänestäjät, kirkon jäsenet, kaikki jäsenet. Heidän kannaltaan on tärkeätä, että valitsijayhdistykset kertovat nimeään myöten jotain oleellista itsestään ja ohjelmastaan, sellaista, jonka takana myös listan ehdokkaat ovat.
Eteenpäin on menty, sillä ei ole kauaa siitä, kun ehdokaslistalle ei saanut antaa muuta nimeä kuin arvottu numero.
Ei poliittisista puolueista ole seurakunnalle haittaa, päinvastoin ne yleensä laajentavat vaaleihin osallistuvien määrää ja piiriä laajemmalle jäsenistössä. Toki puoluelistojenkin pitää kertoa kirkolliset tavoitteensa. Omat kokemukseni ovat myönteisiä. Seurakunnan asioita on hoidettu seurakunnan, ei kunnan, asioina. Lienee valitettavasti myös huonoja esimerkkejä.
Oltaisiinko vähitellen menossa kohden mielipdekirjoa ryhmittäviä kirkkopuolueita, kuten Jukka Kivimäki edellä ehdottelee?
Hyvää pohdintaa Markku Jalava.
Olisiko ne aikamme kirkkopulueet vaikkapa seuraavat:
1. Raamattun kirjaimellinen tulkinta on kirkon kaiken opin ja etiikan lähde.
2. .Raamattun kaanon on kirkon kaiken opin ja etiikan lähde.
3. Raamattun kaanon on kirkon kaiken opin lähde. Eettisissä kysymyksissä kirkko huomioi myös asioiden aika ja kulttuurisidonaisuuden.
4. Raamattu on kirkon liturgian ja rukousperinteen lähde. Opillisissa ja eettisissä kysymyksissä kirkko suhtautuu Raamattuun historiaaliskriittisesti.
Miksi puoluepolitiikka sotketaan tähän? Ensinnäkään en pidä koko kirkon tönkköjärjestelmästä kaikkine laitoksineen, kokouksineen, lautakuntineen jne. Eipä näytä toimivan, kun kansa kirkosta katoaa tasaista tahtia. Olisiko millään mahdollista romuttaa nykysysteemi ja yrittää rakentaa elävä kirkko, jonka palkatut työntekijät ynnä vapaaehtoiset kokouksien sijaan lähtisivät seinien sisältä maailmaan Sanaa julistamaan? Koko systeemi nykyisellään on todella masentava.
Puoluepolitiikan seurakuntiin tuovat saattavat syyttää itseään siitä, että monessa seurakunnassa kirkkovaltuusto on kunnanvaltuuston vilttiketju. Mitä annettavaa puolueohjelmilla on seurakuntaelämään?!
Nykyinen seurakunnan hallintomalli on kopio kunnallisesta mallista. Miksi ei ole omaa, paremmin seurakunnan omista lähtökohdista ja tarpeista kehitettyä hallintomallia?
”Mitä annettavaa puolueohjelmilla on seurakuntaelämään?!” Hyvä ja erittäin tärkeä kysymys!
http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/stigin_kynasta/921/seurakuntavaalit_jo_nurkan_takana
Tuossa linkissä on huomionarvoista pohdiskelua tulevia vaaleja ajatellen.
Vanhoina hyvinä aikoina kaikki puolueet eivät olleet aktiivisia seurakuntavaaleissa. Esimerkiksi ensimmäisissä vaaleissa, joissa minä sain äänestää, olivar ehdokkaita asettaneet vain Kokoomus ja SDP, minkä lisäksi oli seurakuntalaisten lista (joka olikin suurin puolue). 1930-luvulla Pajalan seurakuntavaaleissa paikkoja saivat seurakuntaväen lisäksi vain kommunistit ja kansallissosialistit.
”Raamattu ei ole taivaasta tipahtanut elämänohjeautomaatti eikä usko tee ihmisestä parempaa tai moraalisesti korkeampaa yksilöä. Luther taisi sanoa sen karheankauniisti niin, että ”näillä paskaisilla käsillä voidaan jakaa puhtainta”. Siihen kirkkoon minä haluan kuulua – en itseään tosiuskovaisina pitävien sisäpiiriin, jossa nurkkamessuillaan samoja asioita paheksuvien kanssa.”
En pitkään aikaan ole mistään ollut niin samaa mieltä kuin ylläolevan sitaatin kanssa. Erittäin hyvä puheenvuoro. Suuri kiitos.
Var så god!