Kuopion hiippakunnassa vaihtuu runsaan vuoden sisänn viidennes kirkkoherroista.
Huomiota on herättänyt, että hakijoita on hyvin vähän. Joitakin virkoja on pantu uuteen hakuun, jonnekin valittu ainoa hakija siinä pelossa, että hänkin peruu, jos ei heti valita.
Miksi kirkkoherraksi ei haluta, vaikka muodollisestyi päteviä olisi paljonkin? Kappalaiseksi pyrkii toistakymmentä, kirkkoherraksi hyvä jos se yksi.
Onko palkkaus kohdallaan suhteessa odotuksiin, työaikaan, työmäärään ja vastuisiin?
Onko maaseudulle halukkuutta, jos ei ole hyvämaineista lukiota lapsille ja töitä myös puolisolle?
Ollaanko mieluummin työttömänä kasvukeskuksessa kuin vakinaisessa virassa vähän syrjemmällä?
Kysymyksiä osaan esittää. Vastaaminen on vaikeampaa.
Arveluttaako seurakuntien yhdistämisen villitys? Kirkkoherran mahdollinen muuttuminen parin vuoden päästä aluekappalaiseksi ei taida houkutella.
Voi olla sekin syynä. Toisaalta kapituli kysyy seurakunnalta ennen viran haettavaksi julistamista, onko vireillä tai suunnitteilla seurakuntaliitos tai muu syy, jonka takia viran täyttö ei olisi perusteltua.
Kyllä kai se virka on muuttunut vaativaksi hoitaa. Pitää olla tulosta tekevä toimitusjohtaja, pitää olla henkilöstöjohtaja, ihmissuhdeterapeutti, suhdetoimintahenkilö ja vielä pitää huolehtia työvuoroista ja Jumalan sannkin pitäisi tutkia ja julistaa ihmisille, jotka tulevat kuulolle. Palkka tuskin yksin houkuttelee, jos riittävää kutsumusta sisimmässä ei ole.
Yksi tekijä pienten seurakuntien osalta on varmasti viime vuosina yhä tiukemmin sädellyksi ja raskaammaksi tullut hallinto, jota kirkkoherra ei voi delegoida muille: on kolmivuotissuunnitelmaa, turvallisuusasiakirjoja, taloussuunnitelmia, ohjeistuksia, salassapitosäädöksiä…
Itse luin jokin aika sitten tilaston, että kirkossa olisi noin 2000 pappia joista noin 400 on kirkkoherroja. Olin melko hämmästynyt, jos pitää paikkansa että joka viides pappi on kirkkoherra. Ja kun ottaa huomioon, että isoissa seurakunnissa on varmasti yli kymmenen pappia, tarkoittaa se sitä, että löytyy paljon seurakuntia joissa kirkkoherran lisäksi on vain 1 tai 2 pappia.
Toki kirkkoherralla on johdettavanaan muitakin työntekijöitä, mutta jäin silti pohtimaan, mahtaako tuo olla silti aika raskas organisaatio jos siellä on noin paljon johtajia suhteessa työntekijöihin.
On paljon yksipappisia seurakuntia, joissa kirkkoherra on siis ainoa pappi. Isommissa seurakunnissa on minusta pikemminkin niin, että väliportaan esimiehet puuttuvat tai heidän mandaattinsa on epävarma ja kirkkoherra yrittää suoraan johtaa liian montaa.
Ei johtajia liikaa liene. Vuonna 2016 seurakuntien työntekijöiden kokonaismäärä oli noin 12.500. Neljäsataa kirkkoherraa on vain kolme prosenttia siitä.
Mielestäni olisi syytä selvittää ovatko ongelmat riippuvaisia organisaatiosta, tavoitteista, menettelyohjeista, käyttöohjeista tai delegoidusta päätösvallasta vai liittyvätkö ne organisaation jäsenten henkilökohtaiseen persoonaan, että kritiikkiä ei virheellisesti kohdistettaisi vain tiettyihin henkilöihin ja uskottaisi, että ongelmat ratkeavat kun näistä/tästä ihmisestä päästään eroon.
Mua ei kirkkoherran pesti kiinnosta koska a) se on koiran virka, jossa on liikaa paperinpyöritystä ja koska b) se on liian säänneltyä – ei voi oikeasti johtaa ja luoda uutta. Kirkkoherran homma sopii hallinnosta kiinnostuneelle järjestelijälle mutta innostuneelle näkyjohtajalle se voi olla turhauttava pesti. Tai jälkimmäistäkin siinä voi tehdä mutta ikään kuin varsinaisen työn lisäksi iltapuhteina.
En ole kyllä kirkkoherrana ollut, joten voin olla käsittänyt väärin mutta tällainen mielikuva minulla on. Ja voi olla, että monella muullakin on.
Eikö kuitenkin vanhenevan pappishenkilön olisi hyvä olle esimerkkinä nuoremmille: Uskossa, rakkaudessa ja vastuunotossa?
Tärkeä kirjoitus Marja-Siskolta. Jos jo tähän mennessä on ollut vaikea saada hakijoita kirkkoherran virkoihin, kuinka sitten tulevan vuoden sisällä, kun viidennes viroista tulee auki? Toisaalta puhutaan kirkollisesta johtajuudesta arvostaen ja pidetään naisten matalaa osuutta kirkkoherroista tasa-arvo-ongelmana.
Seurakunnissa tilanne näyttäytyy toisella tavalla ongelmallisena. Erot vaikkapa Itä- ja Etelä-Suomen välillä kasvavat. Nuoret muuttavat etelään, koulutuksen ja työn perässä. Seurakuntien voimavarat vähenevät. Yhdistymiset ja leikkaukset ovat edessä. Juuri silloin tarvitaan hallinnollisesti pystyviä, tarmokkaita ja hengellisesti rohkaisevia kirkkoherroja.
Seurakunnat voivat yrittää mainostaa näkyvästi avoinna olevia virkojaan, niin että tieto niistä kulkee myös etelään, missä on työttömiä pappeja, tai heitä, jotka odottavat etelän pärjäävien seurakuntien virkojen avautumista.
Olisi hyvä nähdä, että elämää on myös Kehä III ulkopuolella. Luonto ja ihmiset ovat mahtavia, hengellisyys on syvää. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta repäistä juurensa irti etelästä, missä ovat koti, sukulaiset ja ystävät, harrastukset ja mahdollisesti puolison työn. Entiset pappispolvet reissasivat eri puolille Suomea aina uusiin virkapaikkoihin. Nyt se tuntuu vaikeammalta, vaikka liikenneyhteydet ovat parantuneet.
Johtajatko, vaiko sittenkin armonjakajat?
Kyllä väistämättä on kasvanut mielessä myös kysymys, onko epäusko vallannut mielet ja vienyt mukanaan hakuinnon. Tuon on varsin mahdollista ajassa, jossa itse kirkkolaiva hörppää tämän tästä. Uskallus tarttua ruoriin hiipuu – yksilöiden oikeudet työyhteisössä menevät yhteisen edun edelle – opettaminen käy mahdottomaksi – ei ole enää ’yhtä’ opetusta, johon kaikkia voitaisiin sitouttaa. Armottomuus lisääntyy ja tilanteesta ulospääsyä ei näy edessäpäinkään.
Työn sitovuus, vastuu, määrä ja rajattomuus saattavat vähentää kiinnostusta johtaviin tehtäviin. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei ole myöskään ole niitä kaikkein helpoimpia asioita kirkkoherrana toimimisessa.
Kirkkoherran tehtävien määräaikaisuus voisi osaltaan helpottaa tehtäviin hakeutumista, mutta virkakierto itsenäisten seurakuntien kesken ei ole kovin helppoa järjestää, eikä pienemmissä seurakunnissa ole mahdollisuuksia sisäiseen kiertoon.