14.00
Tänään taas kerran hautausmaakeikka Malmilla. Edessämme ennennäkemätön näky: Kusti polki ja posti kulki. Tuli vastaan hautuumaan portilla. Hän meni ulos, me sisään. Katselimme uteliaana ympärillemme nähdäksemme, millä haudoilla mahtaa olla kukkien asemesta postilaatikko…
No, sitten kun olimme siunannut vainajan, niin oli aikaa heittää läppää hautuumaahenkilökunnan kanssa. Sellaista mustaa huumoria, tiedättehän, me kun olimme kaikki mustiin pukeutuneita. Lopetimme kuoliaaksinaurattamisen siinä vaihteessa, kun yksi kuoleman virkamies meinasi tukehtua nauruun. Saattoi se kyllä olla pullakin, joka meni väärään kurkkuun. Tai sellainen donitsi.
Toisaalta:Ihan niin pikimustaa huumoria emme kyllä tahallamme tarkoittanut, että sakastissa olisimme kirjoittanut Kuolleitten vieraskirjaan nimemme vainajan kohdalle. Mutta minkä kirjoitimme, sen kirjoitimme.
Kolmannessa tuokiokuvassa olemme jo Hakaniemessä ja yritämme maksaa ostoksemme pankkikortilla. ”Kone ilmoittaa, että tämä kortti on vanhentunut!” kailottaa kassaneiti ystävällisesti kaikille muillekin putiikissa oleville tiedoksi.
Elämämme ottaa ja vilahtaa äkkipikakiireesti filminauhana räpyttelevien silmiemme editse: Postinkantaja hautuumaalla, oma nimemme vainajien joukossa, pankkikortti, jolla ei voi maksaa. Miten nopeasti ihminen voidaan kuolettaa?
Nipistämme itseämme. Emme tunne mitään. Olikohan tämä nyt jo tässä? Olimmeko me muuttunut näkymättömäksi vai kenties vajonnut häpeästä maan rakoon? Vaikea sanoa. Epätietoisuuden vallassa käännymme nipistämään jonossa takanamme seisonutta tyylikästä naishenkilöä. Se, mitä sitten tapahtui, ei enää – ikävä kyllä – koske teitä, rakkaat lukijamme, millään lailla. Se koski vain ja ainoastaan meitä. Kovasti koskikin. Keilapalloko sillä daamilla oli ostoskassissaan…?
Kuvateksti: Tämä nigerialainen ruumisarkku muistuttaa meitä suomalaisia menneistä hyvistä ajoista, jotka nyt ovat pelkkää historiaa. Ehdotus arkun nimeksi: Nostalgia.
Toisiinsa kittautuneet toinen, kolmas ja neljäs selkänikama eivät salli minun hetkeäkään olla muistamatta, että elossa ollaan ja lujasti. Joskus näen unta, että juoksen, toivon, että siitä tunteesta ei herää.
No ristinsä jokaisella, niinkuin Hannulla hänen hervoton huumorintajunsa, joka usein pelastaa päiväni.
Rakkauskirjeet sopisivat hautapostilaatikoihin paremmin kuin laskut, sillä lasku on maallinen ilmiö, rakkaus taas ei katoa kuolemassakaan.
Mieleen tuli kohtaus jostain vanhasta elokuvasta. Siinä Lasse P herää juhlantäyteisen päivän jälkeen tovereiden pilan jodosta ruumisarkusta. Kansi oli auki, että siinä oli ilmeisesti ihan hyvä nukkua. Aamulla hän herää ja miettii istuallaan siinä olenko nyt elossa vai kuollut. Hän keksi keinon testata asiaa. Hänellä oli kova jano ja sehän ratkaisee asian. Jos vesi juodessa menee vatsaan, niin olen elossa.