Olen esittänyt runoja sekä kirkossa että ravintolassa.
Kummatkin kokemukset olivat ainutlaatuisia.
Muutama päivä sitten olin Lahden Runomaraton-yhdistyksen vieraana toukokuun Runokahvilassa. Aiheena oli esikoisrunokirjani : KAIKKI TÄMÄ RAKKAUS.
Oli todella haastava ja jännittävä kokemus kertoa runojeni taustoista eli omista kokemuksistani : mistä runoni oikein kumpuavat.
Siis avata tavallaan sielunsa ovet ammolleen ja paljastaa hyvinkin herkkiä asioita.
Mutta kun itse on avoin ja rehellinen, niin yleisö kyllä vastaa siihen samalla tavalla.
Syntyy mielenkiintoista keskustelua. Tunteita ja kokemuksia kerrataan ja vaihdetaan. Kaikki saavat jotakin, kuulijan ei tarvitse tyhjänä lähteä pois.
Runot ovat tunteiden tulkkeja. Siksi ne koskettavat. Runoissa liikutaan sisimpämme herkimmillä alueilla.
Runoja on hyvin erilaisia ja eri tyylisiä.
Siinähän se rikkaus juuri piileekin runoudessa : kaikkien kukkien tulee saada kukkia ja tuoksua omalla persoonallisella tavallaan.
Itse nautin eniten kristallinkirkkaista, yksinkertaisista, valoisista ja toivoa antavista runoista. Aidon runon luettuaan tulee jollakin tavalla puhdistunut ja hyvä olo.
Mutta miksi runoja kuulee niin harvoin nykyään?
En edes muista milloin olen kuullut televisiossa tai radiossa runoja lausuttavan!
Kunpa runoista tulisi joskus yhtä suosittuja kuin laulukilpailuistakin!
Tai ei kilpailuja vaan ihan omia runotuokioita! Eikä todellakaan tarvita ammattilausujia niitä esittämään. Vaan sallittakoon runoilijoiden itsensä tulkitsevan niitä omalla tavallaan ja tyylillään.
Runon sanomaa pitäisi enemmän kirkoissakin kuulla. Usein runo voi puhutella ihmistä enemmän kuin saarna.
Runoja voisi esittää enemmän toreilla, kaupoissa, erilaisissa tapahtumissa jne.
Runot voimaannuttavat, elvyttävät, hauskuuttavatkin.
Hyvät runot antava henkiselle puolellemme ravintoa ja virkistystä.
On todella hienoa, että presidenttimme puoliso rouva Jenni Haukio on runon puolesta puhuja ollut jo pitkään.
Nyt tämä Jenni Haukion kokoama juhlavuotisrunokirja on saanut kovasti positiivista palautetta ja tällä tavalla hänkin on elvyttämässä ja nostamassa runouden arvostusta ja näkyvyyttä.
Yksi runoistani kosketti erityisesti yleisöä tuossa Runokahvilan tilaisuudessa.
Eräskin äiti nousi runon jälkeen seisomaan ja halusi kertoa meille, miten hänkin on kokenut vastaavaa.
Runoni : Puolustuksen puheenvuoron olen tainnut julkaista jossakin aikaisemmassa blogissani.
Ajattelin, että jos äitienpäivän kunniaksi laittaisin tähän loppuun runoni : Pihapolun askelissa.
Se kertoo kun nuorena perheen äitinä valvon kesäyötä saunamökin portailla…
Mutta sitä ennen vinkkinä lahtelaisille lukijoille ( saa tulla kauempaakin!) :
aloitan syyskuussa Seurakuntayhtymän Marian Kammarin Kahvilassa joka toinen perjantai Runokahvilan.
Tarkoituksena, että tuomme mielirunojamme luettaviksi toistemme iloksi ja niistä sitten keskustelemme.
Jos innostusta riittää voisimme itsekin niitä kokeilla kirjoittaa ja kaikilla pöytälaatikkorunoilijoilla on myös mahdollisuus tuoda omia tuotoksiaan toisten kuultavaksi.
Ei muuta kuin kaikki nyt sorvaamaan Äidille runoa!
PIHAPOLUN ASKELISSA
yön uurteiset kasvot
salaisuuksia täynnä
valon lamput himmennetty
heinänkorretkin nukahtaneet
aistit valppaina kuuntelen
kesäyön vaimeita ääniä
lasteni keskenjääneet leikit
odottamassa uutta aamua
heidän riemunsa kaiku
pihapolun askelissa
heidän taivaslaulunsa
kukkien nupuissa
valvovan äidin täyttää kiitollisuus
( Kaikki tämä rakkaus)
ENKELEITÄ
pienten jalkojen kopina
huoneesta huoneeseen
leikistä toiseen
lapsen uskoa ja iloa
tuvan täydeltä
pikku enkelit
matkalla taivaaseen
( Kaikki tämä rakkaus)
Pienokaiset kasvavat. Kaikki pesästä lähteneet poikaset eivät suoriudukaan lentomatkallaan omaan elämään odotetusti.
Vaan tulee haavereita.
Äidin sydän on kuitenkin kaikkien lasten puolella, rakkauden puolella.
Äitinä haluamme auttaa ja tukea. Tärkeintä on elämän vaikeissa hetkissä ylläpitää toivon näkökulmaa… Synkimmänkin kaivon pohjalla näkyy taivas.
VOIKUKKA
voikukan aurinkohymy
vankilan muurin juurella
muistuttamassa meille ohikulkijoille
-Aina on toivoa!
( Kaikki tämä rakkaus )
”Rukousviikolla huomio tulee olemaan naisissa, jotka omalla esimerkillään tekivät Mooseksesta rohkean ja muutosvoimaisen johtajan.”
Siinä tapauksessa toivon, että Suomessa kiinnitetään huomio vihdoinkin niihin naisiin. jotka sodan aikana ”menivät sinne minne heidän kaverinsakin menivät” asetta kantamatta, ja jotka sodan jälkeen pakotettiin häpeämään sitä mitä he olivat tehneet jopa niin, että he kätkivät lottapukunsa ja ansiomerkkinsä piiloon heitä halveksineiden näkyvistä:
”Sinä olet tuntematon suomalainen nainen. Sinä olet se, joka seisoit tuntemattoman suomalaisen sotilaan rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä sen viimeiseen hetkeen asti.
Sinä olet se vaimo, joka suutelit miestäsi jäähyväisiksi sinä lokakuisena sunnuntaina, jolloin kutsu tuli kesken aterian, ja hän nousi pöydästä sanoen: ”Pidä huolta lapsista” ja lähti.
Sinä olet se, joka tähtikirkkaana pakkasyönä jätit kotisi idän palojen kajastukseen ja lapsi käsivarrellasi toisia kelkassa vetäen lähdit taivaltamaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Sinä olet se, joka illalla päivätyösi päätyttyä hiostavien kenttäkeittiöiden ääressä, särkevin jaloin vaelsit yksinäistä maantietä majapaikkaasi.
Sinä olet se, joka kyyrötit avoimessa moottoriveneessä talvihyrskyjen vaahdotessa sen laitoihin sinä päivänä, jolloin myrskyjen ulvontaan yhtyi konekiväärien laulu turvattoman aluksesi ympärillä. Vain hieman vapisevin käsin sinä tuona iltana ojensit kuumaa maitoa ulkosaaristopatterin viluiselle vartiosotilaalle.
Sinä olet se, joka lähdit erämetsien mittaamattomille taipaleille jakamaan kodin lämmittäviä ruoka-antimia sinne, missä poikasi kestivät ankaraa koetustaan.
Sinä olet se, joka pitkien kuukausien aikana päivästä päivään nousit naamioituun vartiotorniin tähyillen kiikarillasi niitä hirviölintuja, joista jokainen kylvi surmaa ja kuolemaa sinun kotisi, lastesi ja vanhustesi ylle. Värähtämättömin äänin sinä annoit puolustajillemme raporttisi, hiljaisen tiedonannon sinäkin aamuna, jolloin seinää vasten painautuneena näit konekiväärisuihkun suunnatun itseäsi vasten.
Sinä olet se, joka sairaalan hiljaisten seinien sisällä katsoit silmästä silmään sitä miestä, joka Suomen tulevaisuuteen luottaen – sanoitta – teoillaan oli maksanut siitä hintansa. Nojaten sinun käsivarteesi, jonka voimana oli kärsivän sydämesi hyvyys, hän silvotuin jäsenin aloitti uuden elämän ja vaelluksen.
Sinä olet se, joka ensimmäisenä kohtasit sankarivainajiemme veriset ruumiit, pesit ne ja puit ne valkoisiin vaatteisiin ennen sitä hetkeä, jolloin ne näytettiin poismenneen lähimmille. Sinä taitoit kukista seppeleen niille arkuille, joiden kantta ei koristanut ainoakaan vihreä oksa.
Sinä olit vihdoin se, jonka oma, valkea arkku on laskettu veljiesi viereen sankarihautojen pitkään riviin. Sinä seisoit elämässä tuntemattoman sotilasveljesi rinnalla, sinä seurasit häntä kuoleman porttien taaksekin.”
(Katkelma Tuomi Elmgren-Heinosen kolumnista Tuntematon suomalainen nainen; Aseveljien Kalenteri 1941)
Lavarunoushan on suorastaan muoti-ilmö.
”En edes muista milloin olen kuullut televisiossa tai radiossa runoja lausuttavan!”
Tampereella on suorastaan lavarunouden buumi. Minäkin osallistuin lausujana tänään kahteenkin tilaisuuteen, toisen kuulijat tilaisivat minulta sitten kokonaisen lausunta-illan. Kyseessä Suomen runon kauneimmat, ironisimmat ja hauskimmat: Leinoa, Sarkiaa. Viitaa, Jylhää, Kiveä, Carpelania, Tabermania, Kailasta, Manneria, Tynniä, Kivikk’ahoa, Harmajaa, Töyrylää, Hellaakoskea jne .
Totta että Helsingissäkin ilmoituksia runoilloista ja vastaavista näkyy melko usein, kirjastojen sivuilla, kirkkojen tapahtumaluetteloissa, itsellänikin on ollut tapana järjestää kirkollinen kirjallisuustapahtuma noin kerran vuodessa kotikirkossa, lisäksi kotona, omia runoja, ystävien runoja… Mutta olisiko niin, ettei tiedotus saavuta aina kohteitaan.
Mistähän ja kenen runosta on tämä:
Nykyaika kuule mitä lausuu eräs, joka maan loi meret kämmeniinsä keräs. On romuna kerran viimeinen sähköjuna, vaan Jeesus kristus ristiin naulittuna on Jumalan viisaus ja voima jokaiselle, jota peljättää tuon tulevan ajan helle.
Olen vuosia haeskellut eri lähteistä kirjoittajaa ja koko runoa. Olisipa hienoa löytää se.
’helle’ eli eufistinen metafora helvetistä. Ei kiinnosta, enämbi näin keväällä lausuisin vaikapa teosofi Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta :
”Ja ootteko koskaan lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa
ja oliko veli joka ihminen
ilo loistiko silmistä jokaisen
ja oliko kaikilla kasvoillaan
niin kaunis kaunis on maa?”