”Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherrana reilun vuoden toiminut Laajasalo on mediassa ja median kautta liikutellut suuria massoja”
Mediahan on tunnettu siitä, että sen tärkein tavoite on ”liikutella suuria massoja” periaatteella ”katso mitä haluat, mutta näe vain se, mitä minä haluan.”
Sitten on ilmeisesti pieni vähemmistö meitä, joiden suurin toive Vapahtajan sanaa välittävälle kirkolle on:
Onneksi olkoon! Oikealle persoonalle meni! Teemua on vaikea ohittaa mediataidoissa.
Iloitsen Teemu Laajasalolle tulleesta huomionosoituksesta. Perhettämme kohdanneen suuren murheen keskeltä muistan kiitollisena Laajasalon tavan ottaa yhteyttä ja olla tukena. Laajasalo on käsitykseni mukaan niitä pappeja, jotka noudattavat kehotusta ”mennä teille ja aitovierille”, sinne missä ihmiset ovat. Laajasalon toimissa tulee mieleen tuttu käden viittaus: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Onnitteluni.
Onnittelut, Teemu!
Harva varmaan kiistää, ettei Teemu Laajasalo olisi ponnahtanut median näkyvyyteen mahtavassa nosteessa. Kerron miten henkilökohtaisesti ymmärrän Teemu Laajasalon toiminnan.
Kristillisten arvojen edustajana Laajasalo on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Suuri osa hänen esiintymisistään sisältää joutavaa höpötystä ja turhanpuhumista. Hän astuu sisällöltään tyhjän viihdemaailman lajityypin sisälle, mutta ei juuri tuo sinne mitään kestävämpää. Teologina Laajasalo edustaa ns. sekaoppisuutta, jossa totuus ja harha elävät rinnakkain. Kyseessä on eräänlainen uskontojen sekoitus, jota perinteinen kristinusko tapasi nimittää Baabelin synniksi. Laajasalon kirkkokäsityksessä kirkko tuotteistetaan erilaisten viiteryhmien mukaiseksi valintamyymäläksi. Siinä kirkko ei ole totuusyhteisö, vaan erilaisia uskonnollisia kuluttajakeskeisiä kriteerejä noudatteleva firma. Se sallii myös perinteisen uskonnonharjoittamisen, koska sillä on oma asiakaskuntansa. Ainoa asia, jota vastaan Laajasalon liikeidea taistelee, on klassinen Raamattu-tunnustuksellinen kirkkokäsitys. Raamattu-tunnustuksellisessa kristinuskossa harha ei saa elää totuuden rinnalla, sillä totuus ja valhe suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi. Aidon kristillisen kirkon olemusta ei rakenneta markkinavetoisen uskontopoliittisen synkretismin keinoin, vaan Jumalan sanan pohjalle. Itse pidän Teemu Laajasalon toimintaa totuudesta harhauttavana.
Voisko Manu Ryösö kertoa minulle tyhmälle mikä on kirkko totuusyhteisönä. Onko se sellainen kirkko kuin sinun kirkkosi on vai onko se sellainen kuin minun kirkkoni on. Miten muuten kirkko voidaan määrittää totuudelliseksi kuin Sanassaan ja siinä Suomen kirkko on kyllä täydellinen totuusyhteisö – myös Teemu Laajasalo edustaa tätä kirkko ja Kristuksen kirkkoa siinä samalla.
Minusta tällaiset heitot miten Manu Ryösö ja moni muukin meistä evankeelisen perinteen ihmisistä suhtautuu tuomitsevasti kirkkoon ja sen Totuuteen on kyllä vastenmielisintä mitä minä tiedän.
Rehellisesti onnittelut Teemu Laajasalolle. Ilman sinua ja kaltaisiasi kirkolla ei olisi mitään sanottavaa tavalliselle ihmiselle, vaan se olisi Manu Ryösön tapaisten julistajien muodostamia suljettuja ”rinkejä”, joihin ei syntisellä olisi mitään asiaa, vaan ydinsanoma on ihmisten tuomitsemisesta omista lähtökohdista käsin.
Kiitos Tuomo kysymyksestäsi.
Jumala varjelkoon seurakuntaansa ”minun ja sinun kirkoilta”. Perinteinen Raamattuun perustuva kirkkokäsitys lähtee siitä, että Jumalan sana synnyttää kirkon. Se on luova sama Sana, jonka kautta myös maailma on luotu. Syvimmältä olemukseltaan kirkko ei ole inhimillisen viisauden konstruktio, joka yrittää tyydyttää ihmisen moninaisia uskonnollisia tarpeita. Kristuksen kirkko toki vastaa syvimpiin tarpeisiimme, mutta kirkkoa ei muovata laatimalla listoja erilaisista uskonnollista tarpeista ja luoda sitten näihin vastaavaa uskonnollista palvelutaloa. Tämä on väärä järjestys. Meidän päällimmäiset tarpeemme ovat näet itsekkäitä. Jos lähdemme liikkeelle omista uskonnollisista tarpeistamme, saamme aikaiseksi kirkon sijasta ihmisen itsekkyyden, kunnian ja menestyksen himoa tyydyttävän porttolan. Kristuksen kirkossa Raamatun sanan pitää saada tutkia meitä, paljastaa lain saarnan kautta itsekäs luonteemme. Vasta tämän prosessin kautta pystymme ymmärtämään syvimmäksi tarpeeksemme armon evankeliumi. Vasta evankeliumi luo kirkon, mutta lain saarnaa tarvitaan, jotta syntyy em. oikea diagnoosi.
Uskonnollisen palvelutalon ajatus ei toimi tällä logiikalla, vaan pyrkii tyydyttämään ihmisen itsekästä luontoa. Se kulkee ohi ristin. Sellaisten palvelutalojen keskuksessa ei ole todellisuudessa alttari, jonka äärelle katuva syntinen polvistuu. Siellä ei ole myöskään todellista vapautta. Vain totuus tekee vapaaksi Jeesuksen Kristuksen sovintoveren kautta.
Tarkoitukseni ei ole loukata Teemu Laajasaloa. Hän on varmasti valloittava persoona. Minun ymmärrykseni mukaan hänen julkisesti markkinoimansa ja maailmaa syleilevä ”kirkko-oppinsa” ei edusta turvallista Raamattu-tunnustuksellisuutta, vaan on pikemminkin vastaus ns. kulutuskeskeiseen uskonnollisuuteen.
Onnittelut Teemu Laajasalolle. Olen seurannut hänen toimintaansa enkä nyt oikein ymmärrä, miten hän olisi toiminut ”markkinavetoisen uskontopoliittisen synkretismin keinoin”. Miten hänen toimintansa olisi totuudesta harhauttava? Merkillinen väite.
Hän on saanut liikettä Kallion seurakuntaan varsin myönteisellä tavalla. Ettei vain olisi kyse kateudesta, kun hänen toimintaansa kritisoidaan.
Olisin mielelläni väärässä Teemu Laajasalon suhteen. Olen kuitenkin seurannut hänen kannanottojaan jo muutamien vuosien ajan. Niissä Laajasalo on tuonut selkeästi ilmi oman kirkkokäsityksensä. Hän kutsuu itseään muistaakseni metaliberaaliksi. Sillä hän tarkoittaa sitä, että kirkkoa ei tule enää ajatella varsinaisena totuusyhteisönä, vaan jopa toisensa pois sulkevat Raamatun vastaiset asiat tulee sisällyttää ns. sovitetun erilaisuuden nimissä kirkon sisälle. Tämä tarkoittaa ymmärtääkseni totuuden ja harhan sijoittamista rinnakkain. Käytännössä se tarkoittaa mm. kolehteja homoseksuaalista elämäntapaa kannattaville tahoille, vaikka Raamattu ilmoittaa, etteivät miesten kanssa makaavat miehet peri Jumalan valtakuntaa. Tämä on uskontopoliittista synkretismiä, jossa pyritään uskonnon nimissä tyydyttämään nekin ihmisen itsekkäät tarpeet, jotka ovat Raamatun sanan vastaisia.
Manu, olen ajatellut Laajasalon monella tavaoin raikkaankin persoonan kohdalla Paavalin tavoin, ”kunhan Kristusta tavalla taitoisella julistetaan”.
Olen joutunut viime aikoina pohtimaan, miten kirkon seinien ulkopuolella julistetaan. Tuolla oli jossain jo kommentissa ”mennä teille ja aitovierille”. Noiden sitaattien kehotus on työstyttänyt itseäni viime aikoina ja olen joutunut toisaalta aika lailla vastatusten noiden ajatusten kanssa.
Silti en tarkoita, että peruslinjauksista tulee luopua, edes kirkossakaan (vaikka lähes toivottomalta näyttää!).
Olen niin vanhakantainen ku ikinäs -jos näin asian ilmaisisi – mutta olen joutunut myös kysymään, ovatko aidatut turvalliset rakenteet (huom, niitäkin sopivassa määrin tarvitaan) niin tärkeitä, että ihmisten voittaminen Kristukselle ulkopuolelta leirin unohdetaan niin tyystin, että mitään yhteyttä tavoittamiselle ei synny.
Kipeitä, kipeitä asioita!
Kyllä tosiaan tässä tietysti näyttää välillä aika toivottomalta, mitä tässä kirkon sisällä kirkon nimissä häärätään. Kyllä joskus ajattelee, että pitäskö tosiaan jättää vielä tämä kirkko, mutta mutta…. helppoja ratkaisuja ei välttämättä ole…….
Taitaa olla niin että Teemu Laajasalon kirkkonäkemys on lähempänä Jeesuksen kirkkonäkemystä kuin Manu Ryösön edustama luterilainen ortodoksia..
Siinä, missä Laajasalo suostuu kirkossaan ruokkimaan kieltäjä-Pietarin, kutsumaan epäilijä-Tuomasta ja pesemään kavaltaja-Juudaksenkin jalat, Ryösö keskittyy kuurnimaan siivilällä hyttysiä (viihdemaailman lajityyppejä).
Kuinka kirkko voi olla aidosti moniääninen, jos se ei voi suvaita muita kuin samalla tavalla ajattelevia keskuudessaan..?
Jouni Turtiainen arvioi, että Teemu Laajasalon kirkkokäsitys on lähempänä Jeesusta kuin minun tapani hahmottaa kristillisen kirkon olemus.
Olen varmaan itse jäävi arvioimaan itseäni, mutta voin kertoa enemmin siitä, mitä Jeesus ymmärtääkseni kristittyjen yhteydestä (seurakuntana ja sosiaalisena viitekehyksenä).
Kansan(Valtio)kirkolliset luterilaiset vetoavat usein siihen Matt.13:24-30 tekstijaksoon, joka puhuu pellosta, jossa hyvä ja huono siemen kasvavat rinnakkain. Ikäänkuin loppuhuipennuksena sanotaan: ”Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani.” Tähän jakeeseen viitataan myös vanhassa katekismuksessa (vuodelta 1948 kohta 104). – Tämä ajatusmalli tuntuu sopivan osittain yksiin Laajasalon kirkkokäsityksen kanssa. Kaikenlaista siementä pitäisi saada kasvatella kirkon suojissa.
Ongelman muodostaa kuitenkin toinen tekstijakso eli Matt.18:15-18. Se edellyttää kirkkokuria. Seurakunnassa totuus ja valhe eivät saa elää rinnakkain.
Huomatkaa, että molemmat kohdat ovat Jeesuksen opetusta.
Liberaalit selviävät tästä ongelmasta helposti. Heidän mielestään Raamattu on sisäisesti ristiriitainen ja nykyihminen tietää eettiset asiat Raamattua (myös Jeesusta ja Paavalia) paremmin.
Pappisvalaansa sitoutunut teologi joutuu vaatimaan itseltään enemmän. Onneksi em. probleemi ei ole kuitenkaan ylipääsemättömän vaikea. Jos ensin mainittu peltovertaus (Matt.13:ssa) luetaan loppuun asti, Jeesus itse selittää tämän ongelman auki. Pelto ei tarkoita kirkkoa eli Jumalan seurakuntaa, vaan yhteiskuntaa (maailmaa). Kristittyjen tehtävä ei ole yrittää voimakeinoin kitkeä pahuutta maailmasta. Maallinen ja hengellinen ovat eri regimenttejä. Riittää, kun kirkko pitää huolen omasta tontistaan, on valona ja suolana maailmassa.
Näin Jeesuksen sanat osoittautuvat toisiinsa nähden sopusointuisiksi. Samalla selviää myös se jännite, jonka toiset näkevät Jeesuksen ja apostoli Paavalin välillä. Paavalihan puhuu myös yhteiskuntaan nähden itsenäisen kirkkokurin tärkeydestä (esim. 1Kor.5-6). Edellä kuvatun mallin äärellä voidaan havaita, ettei Paavalin ja Jeesuksen moraalisen opetuksen välillä ole ristiriitaa.
Laajasalon malli yrittää laillistaa moraalisen ja opillisen ristiriidan osaksi kirkon olemusta. Se ei ole nähdäkseni Jeesuksen oppi.
Näin siis ymmärrän Jeesuksen opettavan. Kuulen mielelläni perusteita siitä, miten tämä näkemykseni poikkeaa Jeesuksen opetuksesta. Sitähän Jouni Turtiainen väittää…?
Niinhän se vain näyttää olevan, että Manu Ryösökään ei malta lukea viittauksissaan Raamatun lukuja loppuun.
Juuri tuossa viitatussa Matt 18. luvussa (21-35) Jeesus opettaa Pietarille, kuinka tulee suhtautua VELJIIN, jotka jatkuvasti tekevät väärin ja loukkaavat käytöksellään ja moraalillaan muita. Tässä ei siis puhuta ”maailmasta” (kuten Matt 13 rikkavilja-vertauksessa), vaan kirkosta.
Pitäisikö VELJILLE antaa anteeksi ”ihan seitsemän kertaa”.. No ei kai..?! Sehän merkitsisi sitä, että kaikenlaiset oikeauskoisia kauhistuttavat epäilijät, kieltäjät ja kavaltajat saisivat kulkea Jeesuksen jengissä.
Sen suhteen pysyn yhä kannassani, että Laajasalon harjoittama ”kirkko-oppi” on lähempänä Jeesuksen käsitystä seurakunnasta kuin Manu Ryösön luterilainen ortodoksia.
Vai kuinka Ryösön seurakunnassa suhtauduttaisiin niihin, jotka jatkuvasti lankeavat varasteluun, ahneuteen, juopotteluun ja riistämiseen.. Synteihin, joilla yhä uudestaan rikotaan toisia seurakuntalaisia (erit. perheenjäseniä) ja koko yhteisön hyvinvointia vastaan?
Pitäisikö heillekin antaa anteeksi rajattomasti, kuten Jeesus opettaa – vai harjoittaa kirkkokuria ja sulkea heidät Jumalan valtakunnan ulkopuolelle?
Paavalin mukaanhan em. syntiset eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1 Kor 6:9-10).
Jos nyt Jeesus ja Paavali eivät olisikaan aivan ilmiriidassa tässä asiassa, niin ainakin jonkinlainen jännite tässä on, vai kuinka?
Kirkossa joudutaan aina valitsemaan jokin raja sille, mitä suvaitaan ja mitä ei. Historian saatossa rajat ovat kulttuurista riippuen vaihdellet kovastikin. Joskus on mennyt kirjaimellisesti hiusten halkomiseksi, kun kirkossa on kinasteltu jopa sopivasta miesten ja naisten hiusten pituudesta tai vaatteiden väristä (punainen T-paita ei näytä sopivan ainakaan kolehdinkantajalle jossain päin Suomea vieläkään).
Kyse ei siis ole siitä, etteikö kirkkokuria tarvittaisi. Kyllä sitä tarvitaan – myös Kallion tai Espoonlahden seurakunnassa. Kyse on vain siitä, mihin rajoja vedetään ja kuka ne saa vetää ja millä perusteella?
Tiukan linjan vetäjät joutuvat helposti tilille kaksinaismoralismistaan, meitä ”löysäilijöitä” on taas helppo syyttää siitä, että kirkossa ”kaikki käy”, kun tarkoituksellisesti etsiydytään niidenkin seuraan, jotka eivät tunnetusti kirkon penkkejä juuri kuluta.
Heidän kohdallaan en puhuisi niinkään kirkkokurista kuin lempeästä ohjaamisesta Jeesuksen tuntemiseen.
Itse kallistun Jeesuksen kirkko-opissa siihen, että syntien anteeksiantamus on seurakunnan toiminnan kivijalka. Siinä ei pidä kitsastella eikä armon julistamista pihistellä. Mieluummin tätä reilusti enemmän kuin sen verran pihtaillen, ettei armon ääni voita syyttelyn ja lain tuomion ääntä.
Antinomisti en halua olla, pelagiolaiseksi en tahdo tulla – olen siis mieluusti avaran armon julistaja ja jään kaikessa Jeesuksen varaan.
Jos Teemu Laajasalo edustaa lähellekään tällaista ajattelua, hän on varmasti saanut enemmän kiinostusta kristinuskoa ja Jumalaa kohtaan kuin Manu Ryösön edustama luterilainen ortodoksia tiukalla kirkkokurillaan konsanaan.
Sitä paitsi: nuo Paavalin mainitsemat synnit, jotka estävät Jumalan valtakuntaan pääsyn, ovat enemmän sielunhoidon ja terapeuttisen avun tarpeessa olevien ihmisten oireilua rakkaudettomasta ympäristöstä kuin itse valittuja, sopimattomia toimintaperiaatteita seurakunnassa.
Entä jos ne Paavalin mainitsemat todelliset ahneet ja riistäjät ovatkin sellaisia rakkaudettomia seurakunnan paimenia ja luottamushenkilöitä, jotka silkasta vallanhimostaan ja halustaan määräillä muiden elämää tekevät seurakunnan toiminnasta jo helvetin esikartanon..?
Kuinkas heistä päästään eroon..? Tai kuinka pitkälle anteeksiantamuksen pitäisi heihin ulottua – varsinkin, kun he ovat usein niitä, jotka suovat itselleen eri oikeuksia..?
Ihanko seitsemän kertaa..? Vai pitäisikö tiukkaa kirkkokuria vaativat panna ”työyhteisöhäirikköinä” kirkosta pois..? Vai pitäisikö heidät panna pois vain viralta ja luottamustoimesta..?
Kiitos Jouni kommenteista
Emme keskustele helpoista asioista, mutta emme aivan mahdottoman vaikeistakaan.
Mitä tehdä, joku toistaa jotakin seurakunnassa jotakin syntiä jatkuvasti?
Kaikkiin lukkoihin sopivaa yleisavainta ei ehkä ole, mutta hyviä kriteerejä silti. Niitä voi etsiä ns. lain kolmen käytön kautta.
Luterilainen voi katsoa asiaan sekä yhteiskunnan että Jumalan lain näkökulmasta. Esim. jatkuva varastelu on myös yhteiskunnallinen ongelma. Yhteiskunta tuomitsee myös lapsiin kohdistuvat rikokset ja muun ilmeisen lähimmäistä vahingoittavan toiminnan. Yhteiskunnan lainsäädäntöä vastaan rikkovan tulee kärsiä siitä seuraava rangaistus. Armo ei tarkoita vapautusta tästä.
Kun kristitty alistuu tähän, häntä ei tarvitse erottaa seurakunnasta. Usein riittää kun kohtaa maallisen vastuunsa. Rangaistuvastuun kantaminen ei sulje pois sitä, että tämäkin ihminen voisi kuullaa synninpäästön tunnustettuaan syntinsä. Kuitenkin esim. sairaalloisen varastelijan kohdalla tämä tarkoittaa sitä, ettei hänestä luultavasti ole rahastonhoitajaksi jatkossakaan. Tätä on ns. lain ensimmäinen käyttö.
Lain toinen käyttö on puolestaan sitä, että Kristuksen kirkko menee yhteiskunnan lainsäädäntöä pitemmälle. Se julistaa lain saarnaa niin, että tunnemme piston omassatunnossamme myös itsekkäästä elämäntavasta, ahneudesta, kovuudesta, rakkaudettomuudesta jne. eli asenteista, joista yhteiskunta ei rankaise. Ketään ei kuitenkaan eroteta seurakunnan jäsenyydestä ja virasta, vaikka hänen asenteensa haiskahtaisivat. Luterilainen kirkkokäsitys katsoo, että elävän ja aidon uskon sekaan sekoittuu aina teeskentelyä ja vääristä motiiveista käsin toimimista/elämistä. Tässä asiassa täytyy vain luottaa siihen, että saarnattu sana tekee omaa työtään omalla ajallaan.
Lain kolmas eli uskovia ohjaava käyttö on nähdäkseni se keskustelumme kriittinen piste ( http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/yo/6.html ). Laajasalon kirkkomalli lähtee nähdäkseni siitä, että kirkon tulee olla uskonnollisten tarpeiden palvelulaitos. Kirkko ei saa rajata pois mitään sellaista uskonnollisuutta, mikä ei riko Suomen lakia vastaan, vaan pikemminkin tarjota vaihtoehtoista (jopa harhautunutta) uskonnollisuutta. Kuitenkin kristillisellä kirkolla on perinteisesti ollut myös omat yhteiskunnasta itsenäiset moraalinorminsa. Yhteiskunta ei tiettävästi rankaise esim. aviorikoksesta, mutta kirkossa se on aina ollut vakava synti. Lain kolmas käyttö edellyttää mahdollisuutta nuhdella ja jopa erottaa virasta, jos rikkoo näitä nimenomaan kristillisiä normeja vastaan.
Laajasalolla kysymys ei siis ole varsinaisesti siitä, kuinka monta kertaa pitäisi antaa anteeksi. Kysymys on siitä, ettei näitä Raamatun mukaan moraalittomia ilmiöitä kuten esim. homoseksuaalista elämäntapaa ei edes tarvitse pyytää anteeksi. Niille tulee jopa antaa oma myyntipöytä kirkossa. Tässä mallissa kirkolla ei siis ole mitään omaa Raamatussa ilmoitettua kristillistä moraalia, joka ohjaisi kristittyjä. On vain uskonnollinen moneus, jonka joukosta jokainen poimii haluamansa ”ilosanoman”. Tämä ”ilosanoma” ei ole kuitenkaan enää vastaus (ristin armo) itsekkyyttään katuvan ihmisen hätään, vaan mikä tahansa kulutuskeskeisen uskonnollisuuden kaipaama tuote. Jollekin se voi olla hetki henkisyyttä hiljaisuudessa, toiselle kovaa menoa ylistäen, yhdelle Sarasvuon itseaputeologiaa, kolmannelle tiukkaa moraalista puhetta ekofeminismin hengessä, neljännelle Löytyn Jaskan ikävöivää uskoa, jossakin siivessä voi olla myös Turtiaisen Jounin tai muiden konservatiivien perinnejuttuja… Kaikille kaikkea, muttei kenellekään Raamatun ilmoitukseen ankkuroituaa seurakuntaa, paikkaa missä myös vasta uskoon tullut lapsi erottaa mustan valkoisesta -> ymmärtää syntinsä ja siihen annetun ristin armon ainoaksi aarteekseen.
Kuten siis sanoin. Laajasalon malli ei liiku anteeksiantoproblematiikan ympärillä, vaan rakentuu kulutuskeskeisen uskonnollisuuden lähtökohdasta käsin. Jeesus lähtee siitä, että kristillisessä kirkossa saa tulla armon alttarille uudestaan ja uudestaan. Siihen minä haluan uskoa. Kulutuskeskeiselle kirkko-opin haluan sen sijaan torjua jyrkästi.
Manu Ryösö: ”Lain kolmas käyttö edellyttää mahdollisuutta nuhdella ja jopa erottaa virasta, jos rikkoo näitä nimenomaan kristillisiä normeja vastaan.”
Teologina olet varmaan hyvin selvillä siitä, että tämä ns. lain kolmas käyttö on hyvin kiistanalainen myös meidän luterilaisten keskuudessa (ainakin mitä sen sisältöön tulee). Lutherilta sitä onkin jo suorastaan vaikea löytää (ainakaan systemaattisena käsitteenä).
Mutta siinä on se harmillinen puoli, että juuri tähän ”kirkkokuriin” / ”lain kolmanteen käyttöön” vedotaan juuri ns. hoitokouksissa, joilla on rääkätty sieluja meidänkin kirkossamme (enkä nyt puhu vain vl-liikkeestä).
Omasta puolestani ilmoitan, että minulle riittää lain kaksi käyttöä: yhteiskunnallinen (korrektiivinen) ja hengellinen (Kristuksen luo ajava) tarkoitus.
Jos joku viranhoidossaan rikkoo Suomen lakia tai kirkkojärjestystä, siihen ei tarvita mitään lain kolmatta käyttöä, ensimmäinen riittää vallan hyvin.
Kovastipa olet varma Laajasalon ”kulutusteologiasta” miestä itseään kuulematta. Mielestäni sinunkin kannattaisi noudattaa vanhaa wittgensteinilaista filosofista perinnettä: ”wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen”.
Sat sapienta, Jouni
On hyvä uutinen! Onnea T. Laajasalo !
On hyvä uutinen. Onnittelut Teemulle!
Teemu Laajasalon sitoutuneisuus työhönsä on hienoa. Onneksi on näitä kirkon työntekijöitä, jotka eivät talenttejaan maahan kaiva.
Tulipa vielä mieleeni, että Laajasalo on palkintonsa ansainnut monestakin syystä. Perusteista voidaan tietysti olla eri mieltä, mutta itse olen iloinen hänen puolestaan erityisesti siksi, että hän on pystynyt järjestämään Kallion kirkon ”avoimet ovet” eli sinnehän pääsee jopa arkisin! Vuoden alusta alkaen Kallion kirkko on auki jokaisena arkipäivänä klo 7-21 ja viikonloppuisin klo 9-19.
Jos se on mahdollista Kalliossa niin miten se voi olla niin vaikeata muualla? Ainoastaan kesäisin näihin tiekirkkoihin pääsee muulloinkin kuin sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Siinä voisi olla itse kullekin seurakunnalle pappeineen miettimistä.
Kiitos Manu vastauksestasi!
Se sisälsi lähinnä omia henkilökohtaisia mielipiteitäsi eikä lainkaan vastannut kysymykseen totuuskäsityksestä sellaisessa käsitteessä kuin Kirkko. Sana synnyttää kirkon ja evl kirkossamme saan kokea Kristuksen kirkon olemassa olon. Mitenkään muuten et sinä enkä liioin minä kykene kirkkoa rakentamaan. Se syntyy sisimpään ja sitä vahvistaa se mitä kuulemme ja näemme. Valitettavasti etenkin evankeelinen liike on yksi synkimpiä tämän tunnon murtajia. Itseoikeutettuna meidän ”herroilla ja narreilla” näyttää olevan tuomita ja ojentaa enemmän kuin evankelioida. Tuokin arviosi mediapalkinnosta Teemu Laajasalolle lähtee aivan toisista lähtökohdista kuin näistä maallisista kriteereistä. Ilmoitat hyvin tylysti hänen olevan ei Kristuksen kirkon asialla. Ei puutu mitään muuta kuin lopuksi lyöt pöytään naispappeuskortin, jonka takia sinä et sovi samalle alttarille Kristuksen kirkon muiden palvelijoiden kanssa.
Ihan oikeasti kannattaa miettiä miten Luoja tämän ”kirkkojärjestyksensä” on luonut. Pappeuden synti ei koskaan ole sukupuolisidonnainen.
Tämä tästä – Teemu Laajasalolle todella suuret kiitokset, että on saanut ihmiset Sanan kuuloon. Jumalan Sana ei ole populistinen mutta näköjään arviot sen esittäjästä sitäkin enemmän, että Sana voidaan tyrmätä.
Olen hyvin pahoillani, mutta valitettavasti minulle ei ole ainakaan toistaiseksi muodostunut kovin hyvää kuvaa kirkon mediapalkinnon saajasta Teemu Laajasalosta ainakaan hengellisessä mielessä.
– Teemu Laajasalo on varmaan hyvä showmies, viihdyttäjä ja hauskuttaja, mutta ainakin minusta viihdeteollisuus ja kirkkoherran pesti sopivat hyvin huonosti yhteen.
* Uskon, että aidossa herätyksessä kirkot täyttää nimenomaan Jumala itse Pyhän Henkensä kautta eikä ihminen. Jumala haluaa uskoakseni myös että kiitos ja kunnia tulisi Hänen Pyhälle nimelleen.
Itse koin hyvin epäoikeudenmukaisena, kun Teemu Laajasalo asetti viime vuoden 2013 alussa heti kirkkoherraksi tultuaan esirukoilija Pirkko Jalovaaralle porttikiellon Kallion kirkkoon YLE: n lähettämän salanauhoitetun ja hyvin tarkoitushakuisen MOT-propagandaohjelman perusteella.
Kyllähän Raamattu mainitsee, että evankeliumia pitää viedä kaikelle kansalle, kuten T Laajasalo on tehnyt ansiokkaasti. Toisin kuin ne, jotka ovat esiintyneet julkisuudessa vain negatiivista huomiota herättäen.
”Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherrana reilun vuoden toiminut Laajasalo on mediassa ja median kautta liikutellut suuria massoja”
Mediahan on tunnettu siitä, että sen tärkein tavoite on ”liikutella suuria massoja” periaatteella ”katso mitä haluat, mutta näe vain se, mitä minä haluan.”
Sitten on ilmeisesti pieni vähemmistö meitä, joiden suurin toive Vapahtajan sanaa välittävälle kirkolle on:
https://www.youtube.com/watch?v=-I2Vz8tydJ0
Onneksi olkoon! Oikealle persoonalle meni! Teemua on vaikea ohittaa mediataidoissa.
Iloitsen Teemu Laajasalolle tulleesta huomionosoituksesta. Perhettämme kohdanneen suuren murheen keskeltä muistan kiitollisena Laajasalon tavan ottaa yhteyttä ja olla tukena. Laajasalo on käsitykseni mukaan niitä pappeja, jotka noudattavat kehotusta ”mennä teille ja aitovierille”, sinne missä ihmiset ovat. Laajasalon toimissa tulee mieleen tuttu käden viittaus: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Onnitteluni.
Onnittelut, Teemu!
Harva varmaan kiistää, ettei Teemu Laajasalo olisi ponnahtanut median näkyvyyteen mahtavassa nosteessa. Kerron miten henkilökohtaisesti ymmärrän Teemu Laajasalon toiminnan.
Kristillisten arvojen edustajana Laajasalo on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Suuri osa hänen esiintymisistään sisältää joutavaa höpötystä ja turhanpuhumista. Hän astuu sisällöltään tyhjän viihdemaailman lajityypin sisälle, mutta ei juuri tuo sinne mitään kestävämpää. Teologina Laajasalo edustaa ns. sekaoppisuutta, jossa totuus ja harha elävät rinnakkain. Kyseessä on eräänlainen uskontojen sekoitus, jota perinteinen kristinusko tapasi nimittää Baabelin synniksi. Laajasalon kirkkokäsityksessä kirkko tuotteistetaan erilaisten viiteryhmien mukaiseksi valintamyymäläksi. Siinä kirkko ei ole totuusyhteisö, vaan erilaisia uskonnollisia kuluttajakeskeisiä kriteerejä noudatteleva firma. Se sallii myös perinteisen uskonnonharjoittamisen, koska sillä on oma asiakaskuntansa. Ainoa asia, jota vastaan Laajasalon liikeidea taistelee, on klassinen Raamattu-tunnustuksellinen kirkkokäsitys. Raamattu-tunnustuksellisessa kristinuskossa harha ei saa elää totuuden rinnalla, sillä totuus ja valhe suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi. Aidon kristillisen kirkon olemusta ei rakenneta markkinavetoisen uskontopoliittisen synkretismin keinoin, vaan Jumalan sanan pohjalle. Itse pidän Teemu Laajasalon toimintaa totuudesta harhauttavana.
Voisko Manu Ryösö kertoa minulle tyhmälle mikä on kirkko totuusyhteisönä. Onko se sellainen kirkko kuin sinun kirkkosi on vai onko se sellainen kuin minun kirkkoni on. Miten muuten kirkko voidaan määrittää totuudelliseksi kuin Sanassaan ja siinä Suomen kirkko on kyllä täydellinen totuusyhteisö – myös Teemu Laajasalo edustaa tätä kirkko ja Kristuksen kirkkoa siinä samalla.
Minusta tällaiset heitot miten Manu Ryösö ja moni muukin meistä evankeelisen perinteen ihmisistä suhtautuu tuomitsevasti kirkkoon ja sen Totuuteen on kyllä vastenmielisintä mitä minä tiedän.
Rehellisesti onnittelut Teemu Laajasalolle. Ilman sinua ja kaltaisiasi kirkolla ei olisi mitään sanottavaa tavalliselle ihmiselle, vaan se olisi Manu Ryösön tapaisten julistajien muodostamia suljettuja ”rinkejä”, joihin ei syntisellä olisi mitään asiaa, vaan ydinsanoma on ihmisten tuomitsemisesta omista lähtökohdista käsin.
Kiitos Tuomo kysymyksestäsi.
Jumala varjelkoon seurakuntaansa ”minun ja sinun kirkoilta”. Perinteinen Raamattuun perustuva kirkkokäsitys lähtee siitä, että Jumalan sana synnyttää kirkon. Se on luova sama Sana, jonka kautta myös maailma on luotu. Syvimmältä olemukseltaan kirkko ei ole inhimillisen viisauden konstruktio, joka yrittää tyydyttää ihmisen moninaisia uskonnollisia tarpeita. Kristuksen kirkko toki vastaa syvimpiin tarpeisiimme, mutta kirkkoa ei muovata laatimalla listoja erilaisista uskonnollista tarpeista ja luoda sitten näihin vastaavaa uskonnollista palvelutaloa. Tämä on väärä järjestys. Meidän päällimmäiset tarpeemme ovat näet itsekkäitä. Jos lähdemme liikkeelle omista uskonnollisista tarpeistamme, saamme aikaiseksi kirkon sijasta ihmisen itsekkyyden, kunnian ja menestyksen himoa tyydyttävän porttolan. Kristuksen kirkossa Raamatun sanan pitää saada tutkia meitä, paljastaa lain saarnan kautta itsekäs luonteemme. Vasta tämän prosessin kautta pystymme ymmärtämään syvimmäksi tarpeeksemme armon evankeliumi. Vasta evankeliumi luo kirkon, mutta lain saarnaa tarvitaan, jotta syntyy em. oikea diagnoosi.
Uskonnollisen palvelutalon ajatus ei toimi tällä logiikalla, vaan pyrkii tyydyttämään ihmisen itsekästä luontoa. Se kulkee ohi ristin. Sellaisten palvelutalojen keskuksessa ei ole todellisuudessa alttari, jonka äärelle katuva syntinen polvistuu. Siellä ei ole myöskään todellista vapautta. Vain totuus tekee vapaaksi Jeesuksen Kristuksen sovintoveren kautta.
Tarkoitukseni ei ole loukata Teemu Laajasaloa. Hän on varmasti valloittava persoona. Minun ymmärrykseni mukaan hänen julkisesti markkinoimansa ja maailmaa syleilevä ”kirkko-oppinsa” ei edusta turvallista Raamattu-tunnustuksellisuutta, vaan on pikemminkin vastaus ns. kulutuskeskeiseen uskonnollisuuteen.
Onnittelut Teemu Laajasalolle. Olen seurannut hänen toimintaansa enkä nyt oikein ymmärrä, miten hän olisi toiminut ”markkinavetoisen uskontopoliittisen synkretismin keinoin”. Miten hänen toimintansa olisi totuudesta harhauttava? Merkillinen väite.
Hän on saanut liikettä Kallion seurakuntaan varsin myönteisellä tavalla. Ettei vain olisi kyse kateudesta, kun hänen toimintaansa kritisoidaan.
Olisin mielelläni väärässä Teemu Laajasalon suhteen. Olen kuitenkin seurannut hänen kannanottojaan jo muutamien vuosien ajan. Niissä Laajasalo on tuonut selkeästi ilmi oman kirkkokäsityksensä. Hän kutsuu itseään muistaakseni metaliberaaliksi. Sillä hän tarkoittaa sitä, että kirkkoa ei tule enää ajatella varsinaisena totuusyhteisönä, vaan jopa toisensa pois sulkevat Raamatun vastaiset asiat tulee sisällyttää ns. sovitetun erilaisuuden nimissä kirkon sisälle. Tämä tarkoittaa ymmärtääkseni totuuden ja harhan sijoittamista rinnakkain. Käytännössä se tarkoittaa mm. kolehteja homoseksuaalista elämäntapaa kannattaville tahoille, vaikka Raamattu ilmoittaa, etteivät miesten kanssa makaavat miehet peri Jumalan valtakuntaa. Tämä on uskontopoliittista synkretismiä, jossa pyritään uskonnon nimissä tyydyttämään nekin ihmisen itsekkäät tarpeet, jotka ovat Raamatun sanan vastaisia.
Manu, olen ajatellut Laajasalon monella tavaoin raikkaankin persoonan kohdalla Paavalin tavoin, ”kunhan Kristusta tavalla taitoisella julistetaan”.
Olen joutunut viime aikoina pohtimaan, miten kirkon seinien ulkopuolella julistetaan. Tuolla oli jossain jo kommentissa ”mennä teille ja aitovierille”. Noiden sitaattien kehotus on työstyttänyt itseäni viime aikoina ja olen joutunut toisaalta aika lailla vastatusten noiden ajatusten kanssa.
Silti en tarkoita, että peruslinjauksista tulee luopua, edes kirkossakaan (vaikka lähes toivottomalta näyttää!).
Olen niin vanhakantainen ku ikinäs -jos näin asian ilmaisisi – mutta olen joutunut myös kysymään, ovatko aidatut turvalliset rakenteet (huom, niitäkin sopivassa määrin tarvitaan) niin tärkeitä, että ihmisten voittaminen Kristukselle ulkopuolelta leirin unohdetaan niin tyystin, että mitään yhteyttä tavoittamiselle ei synny.
Kipeitä, kipeitä asioita!
Kyllä tosiaan tässä tietysti näyttää välillä aika toivottomalta, mitä tässä kirkon sisällä kirkon nimissä häärätään. Kyllä joskus ajattelee, että pitäskö tosiaan jättää vielä tämä kirkko, mutta mutta…. helppoja ratkaisuja ei välttämättä ole…….
Taitaa olla niin että Teemu Laajasalon kirkkonäkemys on lähempänä Jeesuksen kirkkonäkemystä kuin Manu Ryösön edustama luterilainen ortodoksia..
Siinä, missä Laajasalo suostuu kirkossaan ruokkimaan kieltäjä-Pietarin, kutsumaan epäilijä-Tuomasta ja pesemään kavaltaja-Juudaksenkin jalat, Ryösö keskittyy kuurnimaan siivilällä hyttysiä (viihdemaailman lajityyppejä).
Kuinka kirkko voi olla aidosti moniääninen, jos se ei voi suvaita muita kuin samalla tavalla ajattelevia keskuudessaan..?
Jouni Turtiainen arvioi, että Teemu Laajasalon kirkkokäsitys on lähempänä Jeesusta kuin minun tapani hahmottaa kristillisen kirkon olemus.
Olen varmaan itse jäävi arvioimaan itseäni, mutta voin kertoa enemmin siitä, mitä Jeesus ymmärtääkseni kristittyjen yhteydestä (seurakuntana ja sosiaalisena viitekehyksenä).
Kansan(Valtio)kirkolliset luterilaiset vetoavat usein siihen Matt.13:24-30 tekstijaksoon, joka puhuu pellosta, jossa hyvä ja huono siemen kasvavat rinnakkain. Ikäänkuin loppuhuipennuksena sanotaan: ”Antakaa molempain kasvaa yhdessä elonleikkuuseen asti; ja elonaikana minä sanon leikkuumiehille: Kootkaa ensin luste ja sitokaa se kimppuihin poltettavaksi, mutta nisu korjatkaa minun aittaani.” Tähän jakeeseen viitataan myös vanhassa katekismuksessa (vuodelta 1948 kohta 104). – Tämä ajatusmalli tuntuu sopivan osittain yksiin Laajasalon kirkkokäsityksen kanssa. Kaikenlaista siementä pitäisi saada kasvatella kirkon suojissa.
Ongelman muodostaa kuitenkin toinen tekstijakso eli Matt.18:15-18. Se edellyttää kirkkokuria. Seurakunnassa totuus ja valhe eivät saa elää rinnakkain.
Huomatkaa, että molemmat kohdat ovat Jeesuksen opetusta.
Liberaalit selviävät tästä ongelmasta helposti. Heidän mielestään Raamattu on sisäisesti ristiriitainen ja nykyihminen tietää eettiset asiat Raamattua (myös Jeesusta ja Paavalia) paremmin.
Pappisvalaansa sitoutunut teologi joutuu vaatimaan itseltään enemmän. Onneksi em. probleemi ei ole kuitenkaan ylipääsemättömän vaikea. Jos ensin mainittu peltovertaus (Matt.13:ssa) luetaan loppuun asti, Jeesus itse selittää tämän ongelman auki. Pelto ei tarkoita kirkkoa eli Jumalan seurakuntaa, vaan yhteiskuntaa (maailmaa). Kristittyjen tehtävä ei ole yrittää voimakeinoin kitkeä pahuutta maailmasta. Maallinen ja hengellinen ovat eri regimenttejä. Riittää, kun kirkko pitää huolen omasta tontistaan, on valona ja suolana maailmassa.
Näin Jeesuksen sanat osoittautuvat toisiinsa nähden sopusointuisiksi. Samalla selviää myös se jännite, jonka toiset näkevät Jeesuksen ja apostoli Paavalin välillä. Paavalihan puhuu myös yhteiskuntaan nähden itsenäisen kirkkokurin tärkeydestä (esim. 1Kor.5-6). Edellä kuvatun mallin äärellä voidaan havaita, ettei Paavalin ja Jeesuksen moraalisen opetuksen välillä ole ristiriitaa.
Laajasalon malli yrittää laillistaa moraalisen ja opillisen ristiriidan osaksi kirkon olemusta. Se ei ole nähdäkseni Jeesuksen oppi.
Näin siis ymmärrän Jeesuksen opettavan. Kuulen mielelläni perusteita siitä, miten tämä näkemykseni poikkeaa Jeesuksen opetuksesta. Sitähän Jouni Turtiainen väittää…?
Niinhän se vain näyttää olevan, että Manu Ryösökään ei malta lukea viittauksissaan Raamatun lukuja loppuun.
Juuri tuossa viitatussa Matt 18. luvussa (21-35) Jeesus opettaa Pietarille, kuinka tulee suhtautua VELJIIN, jotka jatkuvasti tekevät väärin ja loukkaavat käytöksellään ja moraalillaan muita. Tässä ei siis puhuta ”maailmasta” (kuten Matt 13 rikkavilja-vertauksessa), vaan kirkosta.
Pitäisikö VELJILLE antaa anteeksi ”ihan seitsemän kertaa”.. No ei kai..?! Sehän merkitsisi sitä, että kaikenlaiset oikeauskoisia kauhistuttavat epäilijät, kieltäjät ja kavaltajat saisivat kulkea Jeesuksen jengissä.
Sen suhteen pysyn yhä kannassani, että Laajasalon harjoittama ”kirkko-oppi” on lähempänä Jeesuksen käsitystä seurakunnasta kuin Manu Ryösön luterilainen ortodoksia.
Vai kuinka Ryösön seurakunnassa suhtauduttaisiin niihin, jotka jatkuvasti lankeavat varasteluun, ahneuteen, juopotteluun ja riistämiseen.. Synteihin, joilla yhä uudestaan rikotaan toisia seurakuntalaisia (erit. perheenjäseniä) ja koko yhteisön hyvinvointia vastaan?
Pitäisikö heillekin antaa anteeksi rajattomasti, kuten Jeesus opettaa – vai harjoittaa kirkkokuria ja sulkea heidät Jumalan valtakunnan ulkopuolelle?
Paavalin mukaanhan em. syntiset eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (1 Kor 6:9-10).
Jos nyt Jeesus ja Paavali eivät olisikaan aivan ilmiriidassa tässä asiassa, niin ainakin jonkinlainen jännite tässä on, vai kuinka?
Kirkossa joudutaan aina valitsemaan jokin raja sille, mitä suvaitaan ja mitä ei. Historian saatossa rajat ovat kulttuurista riippuen vaihdellet kovastikin. Joskus on mennyt kirjaimellisesti hiusten halkomiseksi, kun kirkossa on kinasteltu jopa sopivasta miesten ja naisten hiusten pituudesta tai vaatteiden väristä (punainen T-paita ei näytä sopivan ainakaan kolehdinkantajalle jossain päin Suomea vieläkään).
Kyse ei siis ole siitä, etteikö kirkkokuria tarvittaisi. Kyllä sitä tarvitaan – myös Kallion tai Espoonlahden seurakunnassa. Kyse on vain siitä, mihin rajoja vedetään ja kuka ne saa vetää ja millä perusteella?
Tiukan linjan vetäjät joutuvat helposti tilille kaksinaismoralismistaan, meitä ”löysäilijöitä” on taas helppo syyttää siitä, että kirkossa ”kaikki käy”, kun tarkoituksellisesti etsiydytään niidenkin seuraan, jotka eivät tunnetusti kirkon penkkejä juuri kuluta.
Heidän kohdallaan en puhuisi niinkään kirkkokurista kuin lempeästä ohjaamisesta Jeesuksen tuntemiseen.
Itse kallistun Jeesuksen kirkko-opissa siihen, että syntien anteeksiantamus on seurakunnan toiminnan kivijalka. Siinä ei pidä kitsastella eikä armon julistamista pihistellä. Mieluummin tätä reilusti enemmän kuin sen verran pihtaillen, ettei armon ääni voita syyttelyn ja lain tuomion ääntä.
Antinomisti en halua olla, pelagiolaiseksi en tahdo tulla – olen siis mieluusti avaran armon julistaja ja jään kaikessa Jeesuksen varaan.
Jos Teemu Laajasalo edustaa lähellekään tällaista ajattelua, hän on varmasti saanut enemmän kiinostusta kristinuskoa ja Jumalaa kohtaan kuin Manu Ryösön edustama luterilainen ortodoksia tiukalla kirkkokurillaan konsanaan.
Sitä paitsi: nuo Paavalin mainitsemat synnit, jotka estävät Jumalan valtakuntaan pääsyn, ovat enemmän sielunhoidon ja terapeuttisen avun tarpeessa olevien ihmisten oireilua rakkaudettomasta ympäristöstä kuin itse valittuja, sopimattomia toimintaperiaatteita seurakunnassa.
Entä jos ne Paavalin mainitsemat todelliset ahneet ja riistäjät ovatkin sellaisia rakkaudettomia seurakunnan paimenia ja luottamushenkilöitä, jotka silkasta vallanhimostaan ja halustaan määräillä muiden elämää tekevät seurakunnan toiminnasta jo helvetin esikartanon..?
Kuinkas heistä päästään eroon..? Tai kuinka pitkälle anteeksiantamuksen pitäisi heihin ulottua – varsinkin, kun he ovat usein niitä, jotka suovat itselleen eri oikeuksia..?
Ihanko seitsemän kertaa..? Vai pitäisikö tiukkaa kirkkokuria vaativat panna ”työyhteisöhäirikköinä” kirkosta pois..? Vai pitäisikö heidät panna pois vain viralta ja luottamustoimesta..?
Kiitos Jouni kommenteista
Emme keskustele helpoista asioista, mutta emme aivan mahdottoman vaikeistakaan.
Mitä tehdä, joku toistaa jotakin seurakunnassa jotakin syntiä jatkuvasti?
Kaikkiin lukkoihin sopivaa yleisavainta ei ehkä ole, mutta hyviä kriteerejä silti. Niitä voi etsiä ns. lain kolmen käytön kautta.
Luterilainen voi katsoa asiaan sekä yhteiskunnan että Jumalan lain näkökulmasta. Esim. jatkuva varastelu on myös yhteiskunnallinen ongelma. Yhteiskunta tuomitsee myös lapsiin kohdistuvat rikokset ja muun ilmeisen lähimmäistä vahingoittavan toiminnan. Yhteiskunnan lainsäädäntöä vastaan rikkovan tulee kärsiä siitä seuraava rangaistus. Armo ei tarkoita vapautusta tästä.
Kun kristitty alistuu tähän, häntä ei tarvitse erottaa seurakunnasta. Usein riittää kun kohtaa maallisen vastuunsa. Rangaistuvastuun kantaminen ei sulje pois sitä, että tämäkin ihminen voisi kuullaa synninpäästön tunnustettuaan syntinsä. Kuitenkin esim. sairaalloisen varastelijan kohdalla tämä tarkoittaa sitä, ettei hänestä luultavasti ole rahastonhoitajaksi jatkossakaan. Tätä on ns. lain ensimmäinen käyttö.
Lain toinen käyttö on puolestaan sitä, että Kristuksen kirkko menee yhteiskunnan lainsäädäntöä pitemmälle. Se julistaa lain saarnaa niin, että tunnemme piston omassatunnossamme myös itsekkäästä elämäntavasta, ahneudesta, kovuudesta, rakkaudettomuudesta jne. eli asenteista, joista yhteiskunta ei rankaise. Ketään ei kuitenkaan eroteta seurakunnan jäsenyydestä ja virasta, vaikka hänen asenteensa haiskahtaisivat. Luterilainen kirkkokäsitys katsoo, että elävän ja aidon uskon sekaan sekoittuu aina teeskentelyä ja vääristä motiiveista käsin toimimista/elämistä. Tässä asiassa täytyy vain luottaa siihen, että saarnattu sana tekee omaa työtään omalla ajallaan.
Lain kolmas eli uskovia ohjaava käyttö on nähdäkseni se keskustelumme kriittinen piste ( http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/yo/6.html ). Laajasalon kirkkomalli lähtee nähdäkseni siitä, että kirkon tulee olla uskonnollisten tarpeiden palvelulaitos. Kirkko ei saa rajata pois mitään sellaista uskonnollisuutta, mikä ei riko Suomen lakia vastaan, vaan pikemminkin tarjota vaihtoehtoista (jopa harhautunutta) uskonnollisuutta. Kuitenkin kristillisellä kirkolla on perinteisesti ollut myös omat yhteiskunnasta itsenäiset moraalinorminsa. Yhteiskunta ei tiettävästi rankaise esim. aviorikoksesta, mutta kirkossa se on aina ollut vakava synti. Lain kolmas käyttö edellyttää mahdollisuutta nuhdella ja jopa erottaa virasta, jos rikkoo näitä nimenomaan kristillisiä normeja vastaan.
Laajasalolla kysymys ei siis ole varsinaisesti siitä, kuinka monta kertaa pitäisi antaa anteeksi. Kysymys on siitä, ettei näitä Raamatun mukaan moraalittomia ilmiöitä kuten esim. homoseksuaalista elämäntapaa ei edes tarvitse pyytää anteeksi. Niille tulee jopa antaa oma myyntipöytä kirkossa. Tässä mallissa kirkolla ei siis ole mitään omaa Raamatussa ilmoitettua kristillistä moraalia, joka ohjaisi kristittyjä. On vain uskonnollinen moneus, jonka joukosta jokainen poimii haluamansa ”ilosanoman”. Tämä ”ilosanoma” ei ole kuitenkaan enää vastaus (ristin armo) itsekkyyttään katuvan ihmisen hätään, vaan mikä tahansa kulutuskeskeisen uskonnollisuuden kaipaama tuote. Jollekin se voi olla hetki henkisyyttä hiljaisuudessa, toiselle kovaa menoa ylistäen, yhdelle Sarasvuon itseaputeologiaa, kolmannelle tiukkaa moraalista puhetta ekofeminismin hengessä, neljännelle Löytyn Jaskan ikävöivää uskoa, jossakin siivessä voi olla myös Turtiaisen Jounin tai muiden konservatiivien perinnejuttuja… Kaikille kaikkea, muttei kenellekään Raamatun ilmoitukseen ankkuroituaa seurakuntaa, paikkaa missä myös vasta uskoon tullut lapsi erottaa mustan valkoisesta -> ymmärtää syntinsä ja siihen annetun ristin armon ainoaksi aarteekseen.
Kuten siis sanoin. Laajasalon malli ei liiku anteeksiantoproblematiikan ympärillä, vaan rakentuu kulutuskeskeisen uskonnollisuuden lähtökohdasta käsin. Jeesus lähtee siitä, että kristillisessä kirkossa saa tulla armon alttarille uudestaan ja uudestaan. Siihen minä haluan uskoa. Kulutuskeskeiselle kirkko-opin haluan sen sijaan torjua jyrkästi.
Manu Ryösö: ”Lain kolmas käyttö edellyttää mahdollisuutta nuhdella ja jopa erottaa virasta, jos rikkoo näitä nimenomaan kristillisiä normeja vastaan.”
Teologina olet varmaan hyvin selvillä siitä, että tämä ns. lain kolmas käyttö on hyvin kiistanalainen myös meidän luterilaisten keskuudessa (ainakin mitä sen sisältöön tulee). Lutherilta sitä onkin jo suorastaan vaikea löytää (ainakaan systemaattisena käsitteenä).
Mutta siinä on se harmillinen puoli, että juuri tähän ”kirkkokuriin” / ”lain kolmanteen käyttöön” vedotaan juuri ns. hoitokouksissa, joilla on rääkätty sieluja meidänkin kirkossamme (enkä nyt puhu vain vl-liikkeestä).
Omasta puolestani ilmoitan, että minulle riittää lain kaksi käyttöä: yhteiskunnallinen (korrektiivinen) ja hengellinen (Kristuksen luo ajava) tarkoitus.
Jos joku viranhoidossaan rikkoo Suomen lakia tai kirkkojärjestystä, siihen ei tarvita mitään lain kolmatta käyttöä, ensimmäinen riittää vallan hyvin.
Kovastipa olet varma Laajasalon ”kulutusteologiasta” miestä itseään kuulematta. Mielestäni sinunkin kannattaisi noudattaa vanhaa wittgensteinilaista filosofista perinnettä: ”wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen”.
Sat sapienta, Jouni
On hyvä uutinen! Onnea T. Laajasalo !
On hyvä uutinen. Onnittelut Teemulle!
Teemu Laajasalon sitoutuneisuus työhönsä on hienoa. Onneksi on näitä kirkon työntekijöitä, jotka eivät talenttejaan maahan kaiva.
Tulipa vielä mieleeni, että Laajasalo on palkintonsa ansainnut monestakin syystä. Perusteista voidaan tietysti olla eri mieltä, mutta itse olen iloinen hänen puolestaan erityisesti siksi, että hän on pystynyt järjestämään Kallion kirkon ”avoimet ovet” eli sinnehän pääsee jopa arkisin! Vuoden alusta alkaen Kallion kirkko on auki jokaisena arkipäivänä klo 7-21 ja viikonloppuisin klo 9-19.
Jos se on mahdollista Kalliossa niin miten se voi olla niin vaikeata muualla? Ainoastaan kesäisin näihin tiekirkkoihin pääsee muulloinkin kuin sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Siinä voisi olla itse kullekin seurakunnalle pappeineen miettimistä.
Kiitos Manu vastauksestasi!
Se sisälsi lähinnä omia henkilökohtaisia mielipiteitäsi eikä lainkaan vastannut kysymykseen totuuskäsityksestä sellaisessa käsitteessä kuin Kirkko. Sana synnyttää kirkon ja evl kirkossamme saan kokea Kristuksen kirkon olemassa olon. Mitenkään muuten et sinä enkä liioin minä kykene kirkkoa rakentamaan. Se syntyy sisimpään ja sitä vahvistaa se mitä kuulemme ja näemme. Valitettavasti etenkin evankeelinen liike on yksi synkimpiä tämän tunnon murtajia. Itseoikeutettuna meidän ”herroilla ja narreilla” näyttää olevan tuomita ja ojentaa enemmän kuin evankelioida. Tuokin arviosi mediapalkinnosta Teemu Laajasalolle lähtee aivan toisista lähtökohdista kuin näistä maallisista kriteereistä. Ilmoitat hyvin tylysti hänen olevan ei Kristuksen kirkon asialla. Ei puutu mitään muuta kuin lopuksi lyöt pöytään naispappeuskortin, jonka takia sinä et sovi samalle alttarille Kristuksen kirkon muiden palvelijoiden kanssa.
Ihan oikeasti kannattaa miettiä miten Luoja tämän ”kirkkojärjestyksensä” on luonut. Pappeuden synti ei koskaan ole sukupuolisidonnainen.
Tämä tästä – Teemu Laajasalolle todella suuret kiitokset, että on saanut ihmiset Sanan kuuloon. Jumalan Sana ei ole populistinen mutta näköjään arviot sen esittäjästä sitäkin enemmän, että Sana voidaan tyrmätä.
Olen hyvin pahoillani, mutta valitettavasti minulle ei ole ainakaan toistaiseksi muodostunut kovin hyvää kuvaa kirkon mediapalkinnon saajasta Teemu Laajasalosta ainakaan hengellisessä mielessä.
– Teemu Laajasalo on varmaan hyvä showmies, viihdyttäjä ja hauskuttaja, mutta ainakin minusta viihdeteollisuus ja kirkkoherran pesti sopivat hyvin huonosti yhteen.
* Uskon, että aidossa herätyksessä kirkot täyttää nimenomaan Jumala itse Pyhän Henkensä kautta eikä ihminen. Jumala haluaa uskoakseni myös että kiitos ja kunnia tulisi Hänen Pyhälle nimelleen.
Itse koin hyvin epäoikeudenmukaisena, kun Teemu Laajasalo asetti viime vuoden 2013 alussa heti kirkkoherraksi tultuaan esirukoilija Pirkko Jalovaaralle porttikiellon Kallion kirkkoon YLE: n lähettämän salanauhoitetun ja hyvin tarkoitushakuisen MOT-propagandaohjelman perusteella.
Kyllähän Raamattu mainitsee, että evankeliumia pitää viedä kaikelle kansalle, kuten T Laajasalo on tehnyt ansiokkaasti. Toisin kuin ne, jotka ovat esiintyneet julkisuudessa vain negatiivista huomiota herättäen.