Ukrainan kriisi on kytenyt jo pitkään, mutta se ei ole saanut kovin suurta sijaa ainakaan minun ajatuksissani. Vasta kahden viikon takaisen Venäjän erityisoperaation seuraukset havahduttivat: Euroopassa soditaan ihan oikeasti.
Näiden kahden viikon aikana on joutunut ajattelemaan monia asioita aivan uudelta kantilta. EU-maat ovat tiivistäneet yhteistyötään, talouspakotteet ahdistavat Venäjää ja heijastuvat aikaa myöten muidenkin maiden elämään. Ukrainasta paenneiden määrä on ylittänyt kaksi miljoonaa. Yksityiset ihmiset ovat kunnostautuneet lahjoittamalla ennätysmäärän rahaa avustusjärjestöille sekä auttamalla pakolaisia monin käytännön toimin.
Sinänsä hyvätkin asiat paljastavat kuitenkin myös ajattelumme rajoittuneisuutta, jopa raadollisuutta. Lähellä olevien ukrainalaisten auttaminen on saanut ihmiset liikkeelle, mutta kaukaisempien maiden kriisit esimerkiksi Afganistanissa tai Syyriassa eivät ole samalla tavoin sytyttäneet meitä. On luonnollista, että lähialueiden hätään on helpompi samaistua, mutta on myös mahdollista, että pidämme eurooppalaisten auttamista jotenkin tärkeämpänä kuin kaukaisempien lähimmäisten auttamista. Tämä ajatus vaivaa kovasti mieltä. Ehkä paastonajan kunniaksi pitää vain tunnustaa, että totta se on. Periaatteessa ihmiset ovat saman arvoisia, mutta käytännössä eivät.
Päässä pyörii myös kysymys siitä, millaisia kriisin vaikutukset voisivat olla suomalaisten elämään. Siis minun ja läheisteni elämään. Asiaa on pakko miettiä, ja toisaalta ei saa miettiä niin paljon, että aivan ahdistuu. Ehkä viisainta on kanavoida huoli käytännön toimintaan, tarkistaa omat juomavesi-, kuivamuona- ja säilykevarastot, matkaradion patterit, retkikeittimen polttoaine ja muut käytännön jutut, joista voi olla apua esimerkiksi pitkän sähkökatkon aikana. Ainakin meillä oli tässä kohden kohentamisen aihetta, vaikka Martat ja monet muut ovat asiasta silloin tällöin muistuttaneet.
Toistaiseksi kauhein ajatus, jonka olen uskaltanut ajatella, on se, että voisin jonain päivänä itse olla Haaparannan tullissa reppu selässä matkalla kohti tuntematonta. Siinä kohdassa paljastuu, kuinka kiintynyt olen materiaan. Ei ole isoja omaisuuksia, mutta sekin jo tuntuu hirveältä, että joutuisi jättämään oman kodin kirjoineen ja kahvikuppeineen. Isot ja pienet asiat. Kaiken.
On helppoa sanoa, että ihmishenki on tärkein. Niin se tietysti onkin, mutta ehkä on helpompaa pelätä kahvikuppien menettämistä kuin hengenmenoa.
Yli kaksi miljoonaa ihmistä Euroopassa on nyt kokenut olevansa niin lähellä hengenmenoa, että he ovat ottaneet reppunsa, jättäneet kahvikuppinsa ja lähteneet. Samalla tavalla lähtivät aikanaan Karjalan evakot ja vähän myöhemmin Lapin evakot. Pakolaisia hekin. Monet joutuivat pysyvästi asettumaan uusille kotikonnuille, mutta osa saattoi palata sodan jälkeen kotiin tai ainakin sinne, missä ennen oli ollut koti.
Kotiinpaluusta puhuvat myös Ukrainan pakolaiset. Toivomme, että heidän toiveensa vielä toteutuu.
Kiitos ajatuksistasi, varmaan monet pohtivat vastaavia asioita.
Kyllä, hyvin saattaa Pohjoinen asumisenmalli kiinnostaa kun tilanteet pahemmaksi äikyy.
Valtioneuvostakaan ei enimmin tuumaa ennenkuin päätöksentekoa halutaan siirtää ylemmäksi. Näinhän tehtiin aikoinaankin.