Räväkkäsuinen toimittajaveteraani Hannu Taanila riepotteli äskettäin puheessaan värikkäin sanakääntein ”uusia virsiä”. Puuttumatta tässä sen enempää tuon kritiikin sinänsä kiinnostaviin perusteluihin haluaisin kiinnittää erityishuomion riepottelun kohteena olleisiin ”uusiin virsiin”. Usein muulloinkin nimittäin kuulee kritisoitavan ”uusia virsiä”, mutta oikeastaan mistään ei käy ilmi, mitä näillä ”uusilla virsillä” varsinaisesti tarkoitetaan. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, mitä eri asioita arvelen näillä useimmiten tarkoitettavan.
a) Vuoden 1986 hyväksytyn virsikirjan uudet virret. Pian 30 vuoden ikään ehtineen virsikirjamme 632 virttä kirvoittavat edelleen monilta kitkeriä kommentteja: ”Ei niitä uusia virsiä osaa laulaa, kun menivät sen virsikirjankin muuttamaan.” Monelle harmitusta ovat aiheuttaneet virsien kielelliset muutokset, toisille ehkä uudet musiikilliset tyylisuunnatkin. Toisaalta yllättävän monien tämän päivän ihmisten suosikkivirret ovat juuri tuon virsikirjan uusia virsiä. Oman kokemukseni mukaan useimmat ihmiset, jotka aluksi kieltävät tuntevansa virsiä, tunnistavat lopulta helposti ainakin kymmenkunta nimenomaan vuonna 1986 virsikirjaan otettua uutta virttä ja pitävät niitä ihan kelpoina laulettavina.
b) Virsikirjan vuosien 2000 ja 2003 liiteosien laulut. Kirkon virallisessa kielenkäytössä virsillä tarkoitetaan ainoastaan kirkolliskokouksen hyväksymiä virsiä (ks. kohta a). Sen sijaan virsikirjan 700- ja 800-numeroiset laulut eivät virsiä ole, vaikka ne kyseisen painotuotteen välissä ovatkin. Ne on hyväksytty lauluiksi osina kirkkokäsikirjoja, ei virsiksi. Monien mielestä tämä on aika hassua, mutta näin se vain on. Suuressa osassa liiteosan lauluissa on tuttu vanha virsisävelmä ja niinpä muutamista onkin tullut erittäin käytettyjä lauluja vaikkapa kaste- ja vihkitoimituksissa.
c) Lasten virsi, Siionin virret, Uusia virsiä, Luterilaisia virsiä, Nuoren seurakunnan veisut ja monet muut kokoelmat. Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole monopolia virsi-sanan käyttöön ja niinpä eri järjestöt, herätysliikkeet ja kaupalliset kustantajatkin ovat käyttäneet nimitystä hengellisten laulukokoelmiensa kansissa. Toisinaan mukana on saattanut olla yhteislauluja jopa maalliseltakin puolelta. Toisaalta monia laulukokoelmien lauluja saatetaan käyttää oheismateriaalina seurakunnan tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissakin, mikä on saattanut tehdä niistä ihmisten mielissä ”virallisia virsiä”. Niitä ne eivät kuitenkaan ole, jos kirkolliskokouksen päätöstä pidetään määritelmän mittapuuna.
d) Virsikirjan lisävihkon uudet virret. Tämän blogin pääaihe, virsikirjan lisävihko, on tällä hetkellä vielä tulevaisuutta. Loppukiri valmistelussa on alkamassa ja syksyn aikana työryhmän työ tulee päätökseensä. Vielä ei kuitenkaan ennen kirkolliskokouksen päätöstä tiedetä – ei edes Hannu Taanila –, mitkä lopulta ovat lisävihkon ”uusia virsiä”. Joka tapauksessa kyse on edelleenkin vain lisävihkosta, ei varsinaisesta virsikirjasta. Virsikirja on myös tämän jälkeen se sama 632 virren kokoelma, joka nytkin on käytössä.
Uusia virsiä voi ja tuleekin kritisoida – sillä tavalla on koeteltu ja seulottu virsiä Suomessa jo ainakin 500 vuoden ajan. Kaikki uudet virret eivät ole aina välttämättä kovin onnistuneita ja silloin ne myös unohtuvat ja jäävät pois käytöstä. Toiset löydetään/opitaan ehkä vasta ajan päästä käyttöönotostaan. Aina on kuitenkin mukaan tarttunut helmiä, jotka ovat jääneet pysyviksi aarteiksi kantamaan kirkon yhteistä uskoa ja rukousta eteenpäin tuleville sukupolville. Siksi uusia virsiä kannattaa yhä tänä päivänä etsiä!
Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri
