Olen rakentanut ympärilleni muurin. Muurin, voisinko minä olla kykeneväinen kertomaan siitä, mitä on lähetystyö muille kuin rippikoululaisille. Aihe tuntuu liian monimutkaiselta, sillä kuulijasta riippuen kaikilla tuntuu olevan oma – kokemukseni mukaan yleensä aika jyrkkä ja ehdoton – näkemys siitä, mitä lähetystyö tarkoittaa. Lisäksi kieltämättä ”lähetystyö” sanana kalskahtaa vanhanaikaiselta ja suurelle yleisölle liian uskonnolliselta – näin myös minulle, vaikka lähestyn jo keski-ikää ja olen oman kutsumukseni tehdä lähetystyötä imenyt jo äidinmaidossa.
En kuitenkaan ole löytänyt syytä sille, miksi minusta ei voisi olla kertomaan, mitä lähetystyö on, tai ainakin vähän raottamaan ovea vastaukselle. Olenhan jo useamman vuoden ajan tehnyt työtä lähetystyöntekijänä ja tiedän myös, millaista työtä vanhempani tekivät aikanaan lähetystyössä. Kas niin, nyt purankin tämän muurin ympäriltäni ja paljastan totuuden – toisin sanoen minun palani totuudesta.
Kun kävin Suomen Lähetysseuran kirkon ulkomaantyön erikoistumiskoulutusta, jäi mieleeni ulkomaantyön johtajamme aloituspuhe, jossa hän kertoi meille ensimmäistä päivää koulutuksessa istuville, mitä Lähetysseura tekee. Mihin meitä ollaan kouluttamassa. Hän kertoi, ettei Lähetysseuralle ole koskaan ollut eikä toivottavasti tule olemaan tärkeää oma näkyvyytemme. Tärkeää sen sijaan on itse työ. Työ, jota teemme Jeesuksen esimerkin innoittamina. Jeesushan oli syvästi huolissaan maailmassa vallitsevasta epäoikeudenmukaisuudesta. Hänen mielestään vallitseville, epäoikeudenmukaisuutta ylläpitäville järjestelmille tuli tehdä jotakin. Samaa me yritämme yhä, yli 2000 vuotta jälkeenpäin: tehdä työtä köyhien ja syrjittyjen ihmisryhmien puolesta. Olemme ääni niille, joilta puuttuu oma ääni. Yritämme tehdä maailmasta oikeudenmukaisemman!
Kristinuskon ytimeen kuuluu lähimmäisenrakkaus ja hädänalaisista huolehtiminen. Kristinuskoon kuuluu myös ajatus, että kaikki maailman ihmiset ovat lähimmäisiämme, eivät vain lähellä olevat. Siksi lähetystyön voi kiteyttää myös niin, että se on globaalin kirkon arkityötä. Teemme työtä siellä, missä hyvästä sanomasta, oikeudenmukaisuudesta ja rakkaudesta on puute. Itse pidän kovasti Kari Latvuksen ajatuksesta: ”Koska koko elämä on lahjaa, niin silloin tulee taata se, ettei kukaan jää ilman.” Kristittyjen ei tule osoittaa hyvyyttä ja armollisuutta vain varakkaille tai hyväosaisille, vaan kaikille.
Nämä periaatteet ohjaavat jokapäiväistä työtämme. Eivät ne ole vain Lähetysseuran strategiaan painettuja hienoja sanoja vaan ne ovat jotakin, jonka puolesta teemme oikeasti työtä.
Teemme työtä, jotta ihmisoikeudet voisivat toteutua jokaisen elämässä. Teemme työtä oikeudenmukaisuuden ja rauhan toteutumiseksi. Köyhyys ja eriarvoisuus eivät synny sattumalta, vaan ne ovat valtaapitävien ihmisten luomia rakenteita ja toiminnan tulosta. Työssämme yritämme auttaa niitä, joita kukaan muu ei auta. Muistutan, että teemme työtä aina paikallisen kumppanin kanssa yhteistyössä. Kyse ei ole kulttuurin muuttamisesta vaan epäkohtiin puuttumisesta.
Käytännön työ on usein sitä, mistä puhutaan kehitysyhteistyönä. Se on esimerkiksi sitä, että tytötkin pääsevät kouluun, naiset oppivat lukemaan ja osaavat hakea itselleen henkilökortin, jonka avulla he saavat identiteetin yhteisössään. Se on sitä, että vammainen saa koulutuksen ja sitä kautta hankittua toimeentulon. Hänen ei tarvitsekaan ajatella olevansa mihinkään kelpaamaton! Tätä työtä ohjaavat kristinuskon perusarvot lähimmäisenrakkaudesta. Työhön kuuluu myös sanoma Jumalasta. Jokaisen oikeudesta kuulla rakastavasta Jumalasta, joka on armollinen ja haluaa meille ihmisille hyvää. Tämä on perustavanlaatuisesti erilainen sanoma kuin esimerkiksi hindulaisuuden opit, joissa ihmisten välinen eriarvoisuus on rakennettuna uskontoon ja joissa jumalat ovat sekä hyviä että pahoja tai tuovat vaurautta tai epäonnea riippuen mm. siitä, kuinka ahkerasti ihminen on harjoittanut uskontoon kuuluvia rituaaleja. Alakastiin kuuluvalla ei esimerkiksi koskaan ole mahdollisuutta nähdä hindujen pyhiä kirjoituksia tai päästä temppeliin. Eriarvoisuus on syvälle rakennettuna kulttuuriin ja sen uskontoon sekä ihmisten mieliin.
Kristinuskoon kuuluvat sanat ja teot. Ne kulkevat käsi kädessä. Jos vain puhumme rakastavasta Jumalasta auttamatta hädänalaisia ja sorrettuja, jäävät sanamme pelkäksi sanahelinäksi. Omasta mielestäni esimerkki on parasta lähetystyötä. En itse ole ihminen, joka innoissaan kertoo jokaiselle vastaantulijalle uskostaan. Mutta usein on tapahtunut, että työmme kautta joku on tullut kysymään – oikeasti sen klassisen kysymyksen: ”Millaiseen Jumalaan sinä uskot, kun haluat auttaa minua?” Useimmiten kyseessä on ollut vammainen dalit-tyttö, jolla ei Nepalin yhteiskunnassa ole juuri mitään arvoa. Ja mikä parasta, uskon, että silloin olemme lähetystyön ytimessä; ihminen on ehkä saanut kokea palan rakkautta. Hän on saanut kokea palan siitä rakkaudesta, joka muuttaa hänen elämänsä pysyvästi. Rakkaudesta, joka pysyy, vaikka minä lähden.
Kun ihminen tulee kohdatuksi ja autetuksi, hän yleensä haluaa auttaa omalla kohdallaan muita. Hyvyys kasvaa ja voittaa.
Anni Takko
Nepalin kummityön koordinaattori ja tiedottaja
”’Lähetystyö’ sanana kalskahtaa vanhanaikaiselta ja suurelle yleisölle liian uskonnolliselta.” Tämä taitaa olla myös toistaiseksi rehellisin selitys sille, miksi Suomen lähetysseura on vaihtanut klassisen kuvallisen tunnuksensa mitättömään ’käkikelloon’. Ei haluta kalskahtaa miltään suurta yleisöä häiritsevältä. Kuitenkin juuri suuren yleisön häiritseminen on lähetystyön ydintä.
Hei Martti
Kiitos logopalautteestasi, jota laitoit tällä kertaa tähän Anni Takon blogiin. Itse luin Annin blogin kiitollisena ja kiinnostuneena, koska se avaa tätä elämänmittaista painia uskonkysymysten, oman kasvun ja identiteetin välillä. Sopisiko sinun Martti tavata minua, niin tutustuisimme toisiimme ja ehkä voisimme ”kilvoitella toinen toistemme kunnioittamisessa” ja löytää jotain hyvääkin tästä muutoksesta. Ystävällisin terveisin Lähetysseuran nykyinen viestintäjohtaja Iiris
En ole kommentoinut Lähetysseuran uutta tunnusta kunnioituksen puutteesta vaan päinvastoin. Seura on minulle rakas ja siksi suren, että siellä on erehdytty vaihtamaan tunnettu ja puhutteleva lähetysristi suunnittelultaan laiskaan ja viestiltään epämääräiseen merkkiin, joka väreiltään ja muotokieleltään on lähinnä katonkorjaajien tunnusten kaltainen. Tässä yhteydessä pohdin, heijastaako uusi merkki lähetystyön tekijöiden epävarmuutta omasta kutsumuksestaan.
”… koska se avaa tätä elämänmittaista painia uskonkysymysten, oman kasvun ja identiteetin välillä.” Lähetystyön merkitys on muualla kuin sitä työtä tekevien kasvussa. Sen tavoitteena on Kristuksen kirkon kasvu. Työssä joutuu varmaankin käymään painia oman uskonsa kanssa, koska työ on raskasta eikä tuloksia omasta vaivannäöstään aina pääse itse näkemään. Toivon, että Lähetysseura antaa työntekijöilleen kaiken mahdollisen tuen tässä kilvoittelussa.
Anni
Kiitos jutustasi.
Koska lähetystyö on kokonaisten kansojen voittamista kirkon yhteyteen, opetuslapseuttamista, Matt. 28:18-20, niin kokonaiset ihmiset kohdataan kokonaisessa yhteydessään eli itse kukin omassa kulttuurissaan. Siksi ihmiset pitää kohdata heidän omissa olosuhteissaan ja siellä tuotava esiin Jumalan rakkauden sanoma heidän omassa ympäristössään.
Tavoitteen pitäminen selkeänä, evankeliumin esilläpito, ihmisten johdattaminen kirkon elämään, Jumalan kansan yhteyteen, on tässä kokonaisvaltaisessa maailmanlähetyksessä hyvin tärkeää.
Lähetystyössä, jos missä, kohtaavat inhimillinen raadollisuus ja jumalallinen pyhyys lähes päivittäin. Tämän näkeminen ei ole helppoa. Kokemukseni mukaan huumorintajun tuoma uusien näkökulmien lahja on tyypillistä lähetystyössä pitkään jaksaneille.
Martti
Olet oikeassa siinä että huumorintajua tarvitaan.
Minulla oli aktiivilähettinä tapana sanoa useammassa tilanteessa että on turhaa polttaa varapäreitä turhan takia jotta ne riittävät niihin tilanteisiin jolloin niitä todella tarvitaan.