Palo- ja pelastustoimessa on selvää, mitä pelastus merkitsee: ihmisen pelastamista hengenvaarasta. Tuntuu siltä, että kristinuskon piirissä pelastusta ei nähdä yksiselitteisesti, vaikka se on uskon peruskäsitteitä.
Viime vuonna papit kokoontuivat hiippakunnittain piispojen kutsusta synodaalikokouksiin keskustelemaan pelastuksesta. Aihetta valotettiin myös ajallisesta ja inhimillisestä näkökulmasta, kun pandemia, sota sekä ilmastonmuutos uhkaavat nykyisten yhteiskuntien ja länsimaisen elämäntavan säilymistä. Siksi synodaalikirjan osiossa ”Maailman pelastus” aihetta oli tarkasteltu hyvinvoinnin, ekokriisin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmista.
Kontekstuaalinen tai vapautuksen teologia näkee pelastuksen usein maailman sisäisenä oikeudenmukaisuuden toteutumisena. Esikuvana luetaan esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan kertomusta israelilaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Vapautuksen teologia on antanut sytykkeitä läntisissä kirkoissa pelastuksen ymmärtämiselle erilaisten syrjittyjen ihmisryhmien vapautumisena tai jopa vallankumouksena, jossa muutos edellyttää vallitsevien rakenteiden murtamista. Siten vapautuksen teologia tulee lähelle eräiden poliittisten liikkeiden päämääriä.
Pelastus kohdistuu esimerkiksi ihmisryhmiin, jotka järjestöjen vaikuttamistyö nostaa esille, samalla kun jotkut toiset ihmisryhmät jäävät pimentoon eikä heidän äänensä kuulu. Jotkut ihmisryhmät katsotaan etuoikeutetuiksi ja syyllisiksi sortoon. Siksi hyväosaisiksi katsotuilta tulee poistaa heidän etuoikeutensa. Siten ajallinen pelastus ei koske yhdenmukaisesti kaikkia.
_ _ _
Sorrettujen vapauttaminen ja epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen ovat tarpeellisia tavoitteita, mutta eivät vastaa sitä, mitä kristinuskossa tarkoitetaan pelastuksella – tai vastaavat sitä vain toissijaisesti. Siksi maailmansisäistä pelastusta ei tulisi kirkossa asettaa hengellisen pelastuksen paikalle. Jeesuksen tehtävä pelastajana tulee kapeasti – tai väärin ymmärretyksi, jos häntä pidetään vain hyvän elämän opettajana tai marginalisoitujen vapauttajana.
Mikä siis on Jeesuksen rooli pelastajana? Ensin on kysyttävä, mistä pelastetaan ja mihin pelastetaan. Ihminen on perustaltaan ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Ihmisen halu suuntautuu poispäin Jumalan tahdosta. Tästä synnistä nousevat pahat ajatukset, sanat ja teot, joiden seurauksia kärsivä maailma ja luomakunta kantavat esimerkiksi rakkaudettomuuden, väkivallan, sotien tai ilmaston lämpenemisen kautta. Ihmisen itsekkyys ja ylpeys ovat saaneet valitsemaan tien, jossa käytetään piittaamattomasti ja lyhytnäköisesti hyväksi toisia ihmisiä ja luonnonvaroja.
Jumalan pelastus ei kohdistu ensi sijassa synnin seurauksiin vaan sen alkusyyhyn, ihmisen eroon Jumalasta. Ihmiselle on mahdotonta omin voimin palata Jumalan yhteyteen. Siksi Jumala itse rakentaa katkenneen yhteyden lähettämällä oman Poikansa ihmiseksi etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. Jeesus kuolee ristillä ja kärsii syyttömänä maailman synnin rangaistuksen. Näin Jumala sovittaa maailman itsensä kanssa.
Augsburgin tunnustus (Artikla IV) sanoo saman: ”Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.”
Seuraava artikla V kertoo, että uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka: ”Sanassa ja sakramenteissa – joita ovat kaste ja ehtoollinen – niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee.” Pelastus ei siis tule ihmisestä vaan Jumalan armosta, Kristuksen kautta.
Kirkolla ei ole tärkeämpää tehtävää kuin julistaa eri tavoin evankeliumia, kastaa ja opettaa sekä viettää messua. Niiden kautta mahdollisimman monet tulevat osallisiksi pelastuksesta. Lopulta pelastus on yksin Jumalan vallassa ja hän voi pelastaa ne, jotka hän hyväksi näkee.
Osallisuus Kristuksesta muuttaa ihmistä ja tuottaa hyvää hedelmää, rakkautta toisia ihmisiä kohtaan ja oikeudenmukaisuutta. Näin myös maailmansisäinen pelastus voi edetä ja toteutua, kun Pyhä Henki vähitellen muuttaa ihmistä Kristuksen kaltaiseksi. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh 15:5).
Yhteys Jumalaan Kristuksen kautta jatkuu myös kuoleman jälkeen. Siksi kristityllä on toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jumalan taivaassa. Ihmisen järki ei sinne yllä. Se on meiltä salattu.
Sami P, tekstin tarkasteleminen kokonaisuutena ei ole sokeutta vaan yritys ymmärtää sitä suopeuden lähtökohdasta käsin. Jos vaatii tarkastelemaan jotakin tekstiä siitä lähtökohdasta, että sen käsittelemää asiaa pitää tarkastella paljaana ja muusta uskonopista erillisenä ja teksti itse nimenomaisesti sanoo, että juuri näin EI pidä eikä SAA menetellä, kysymys on tekstin kritiikistä ja turhentamisesta omien ennakko-oletusten vuoksi.
Mikko Suni
En oikein ymmärränyt tuota kommenttia, mutta ei se mitään. Nöyrää minusta ei tule, joten armokin jäänee saamatta, mutta ei ollut nöyrä Jeesuskaan, koska sanoi, että hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Minulla ei rohkeus riitä aivan niin suureen uhoon. En kyllä ole kokeillut sadetanssia, että tulisko sade kuiville seuduille sillä keinoin, näkis, että onko minulla taivaallista valtaa. Ei tainnut Jeesuskaan kokeilla.
Pitäiskö meidän puhua kuitenkin siitä pelastuksesta, kun aloittaja sitä kyselee, että mitä se on ?
Jos ihmisen pitää pelastua itse tekemästään uhasta, koska mielihän luo kaikenlaisia kuvia, niin kannattaisiko olla tekemättä niitä uhkia, jos uhka ei jostain syystä toteudukkaan, kuten olemme nähneet, etteivät ruumiit ole mihinkään helvettiin menneet, sieltä ne luut löytyvät maan alta, ja näin ollen, koko pelkääminen on ollut ihan turhaa vedätystä, älyniekkojen hullutusta ja ihmispoloisten hyväksikäyttöä.
Jos taas itse on uhka jollekin toiselle, sen voi aina korjata, vaikka luottamuksen palauttamimen voi viedä aikaa.
Tietenkin olisi parempi tehdä oikein ja hyvää kun tehdä väärin ja pahaa; mutta ongelmahan on se, että se on yleensä toiveajattelua. Viisas osaisi välttää sen, mistä älykkö yrittää selvitä….
Entäpä miten korjata (vai korvata?) sellainen uhka tai jopa vahionko, jonka on toiselle/toisille aiheuttanut vaikkapa siten, että se on johtanut ennnenaikaiseen kuolemaan/kuilemiin? Tai miten ylipäänsä selvitä siitä, että on aiheuttanut korvaamatonta vahinkoa, jota ei enää voi millään korvata mutta joka jatkuvasti vaivaa mieltä? Onko ”autuas unohtamisen epätoivoinen toive” se oikea (tai ainoa mahdollinen) ratkaisu? Pelastaako tämäntyyppiseltä epätoivolta jokin tai joku?
Tarja,
”Jos taas itse on uhka jollekin toiselle, sen voi aina korjata,
vaikka luottamuksen palauttamimen voi viedä aikaa.”
Hyvin sanottu. Aina on mahdollisuus parannnukseen ja muuttaa käyttäytymistään ja asenteitaan.
Hyvää pääsiäisen aikaa!
Marko, tämä on vähän samanlaista kun helluntai teologi väittää omaa kaste teologiaansa alkuperäiseksi. Jokainen voi laittaa omaan uskonoppinsa perään varoituksen ei saa nauttia raakana. Tai jos huomat virheitä kiellä ne.
Suopeuden lähtökohdasta? Marko, se on sama kuin sanoisi, hyväksy minun valheeni, hyväksy jo. Tai ymmärrä Venäjän hyökkäystä suopeuden lähtökohdasta. Ymmärrä kokonaisuus, älä vain katso pommien lehtorataa. Se joka näin ajattelee ei ole ymmärtänyt luterilaisuuden välttämättömyyden pakkoa. Se vaikutusvoimaa ja heijastusta muihin uskonopillisiin, dogmaattiseen sisältöön. Lisäksi ei ole mitään kokemusperäistä kosketuspintaa ko asiaan.
Sami P. Älä nyt tarkoituksellisesti sotke asioita 🙂 Suopeuden näkökulma tarkoittaa, että tutkittava teksti otetaan vakavasti eikä sitä vastaan välittömästi hyökätä poleemisesti. Tämä esitetään jo tekstintutkimuksen perusoppikirjoissa.
Esität väitteen, että luterilainen ennaltamääräämisoppi olisi kalvinistinen ja valheellinen poikkeama kirkon oikeasta uskonymmärryksestä. Lisäksi väität, että ennaltamääräämisoppi olisi laajemminkin luterilaista pelastusoppia jäsentävä ja selittävä näkemys. Minusta tämä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Christian Braw pitää luterilaisuuden keskeisenä ytimenä Kristuksen suurta kunniaa, jota oppi uskonvanhurskaudesta ilmentää. Väität, että lainaamasi artikla edustaa ”paljasta” kalvinistista ennaltamääräämisoppia. Vaikka artikla nimen omaan tekee selväksi, että ennaltamääräämistä ei saa tarkastella ”paljaana”. Sitten on eri asia, edustaako tuo FC:n 11.artikla Raamatun tai Vanhan kirkon mukaista käsitystä JA millä perusteella.
Minulle luterilainen oppi on suuri hengellisen ilon ja rauhan lähde. Minulla ei kuitenkaan ole mitään syytä kiistää, jos joku toinen kristitty kokee näin vaikkapa Idän kirkon tekstien äärellä.
Marko, näyttää siltä, että luther oli salacalvinisti. Vainion artikkeli viittaa tuohon. Predestinaatio on tietenkin määräävä prinsiippi koko luterilaiseen uskonoppiin nähden. Siitä jäsentyy kaikki ja se vaikuttaa kaikkeen. Alkaen vanhurskauttamusopista.
Kirjoitat;
”Suopeuden näkökulma tarkoittaa, että tutkittava teksti otetaan vakavasti eikä sitä vastaan välittömästi hyökätä poleemisesti.” Kuka tässä nyt poleeminen olisi. Se on lievä ilmaisu, harhaoppeja vastaan ei olla poleemisia, vaikka he pyytäisivät suopeutta. Jos näin olisi kirkon historiassa menetelty, mitä olisi kristinuskosta jäljellä.
Joka tapauksessa varhaiskirkon teologiassa ei ole löydettävissä luterilaiselle predestinaatiolle tukea. Se on 1500 luvulla lutherin päässä kehittynyt filosofinen solmu.
Sami P. Luterilaisuus on siis harhaoppia: Luther oli kryptokalvinisti, sola scriptura & sola fide solus Christus kirkkoon tuotu uutuus, predestinaatio-oppi Lutherin keksintöä… Älä kuitenkaan pistä kaikkea Lutherin syyksi. Predestinaatio-opin ensimmäinen merkittävä kehittelijä Augustinuksen jälkeen oli (muistaakseni) John Wycliffe. Muistetaan myös se, että Pseudo-Dionysios Areiopagitankin teologia todettiin tuoreeltaan uutuudeksi kirkossa.
Kyllä minä tiedän yhtä hyvin kuin Sinä, että kristillinen kirkko uskoo, opettaa, tunnustaa ja hylkää, jopa kiroaa tarvittaessa. Itse vierastan kontroverssiteologian omin päin tapahtuvaa elvyttämistä, koska asiat voidaan sanottaa toisinkin itse asiasta tinkimättä.
On myös käynyt selväksi, mistä suunnasta Sinä katsot Kristuksen oikean kirkon löytyvän. Ihmettelen vain sitä – minun mielestäni kiihkoa – jolla osoittelet luterilaisten (ja katolisten) erehdyksiä kerta toisensa jälkeen. Mihin ihmeeseen pyrit sillä? Ajatteletko olevasi jokin ”huutavan ääni korvessa” vai oletko ehkä kääntymisprosessin kuohuissa? Kun Vladimirin lähettiläät kääntyivät kristityiksi, heidät vaikutti Pyhän Sofian kirkon jumalallinen liturgia kauneudessaan. Minusta tässä on kaikille kristityille tärkeä opetus: Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen. Ei meidän aina tarvitse soveltaa C. F. W. Waltherin tyyliä ja ”tunnustuksellista jyrkkyyttä” osoittaessamme toisille heidän opillisia erehdyksiään.
Rakentava ehdotus: kirjoita yleistajuinen kirja tästä aihepiiristä, niin voit sieluja voittaakin. Ainakin me luterilaiset luupäät saamme ajattelemisen aihetta.
Marko, minusta keskustelun tason pitää pohjautua löytyviin lähteisiin, tällöin emme keskustele mielikuvien kanssa. 🙂
Sami P. Tietenkin keskustelu perustuu olemassa oleviin lähteisiin. Siitähän minä juuri muistutin 😉 Kotimaa24 ei kuitenkaan ole mikään akateeminen ja harvoin edes populaaritieteellinen alusta. Jos Sinulla on nykyään missio osoittaa luterilaisuuden harhaoppisuus niin eikö asiallinen, ei-poleeminen ja rauhallinen argumentaatio aja asiaasi lukijoita ajatellen paremmin kuin waltherilainen jyrkkyys, lutherilainen renessanssityyli ja ingmanilainen anateemojen tiputtelu? Olisi ihan kiinnostavaakin lukea täällä joku katkelma vaikkapa Johannes Krysostomokselta, jossa tämä esittää näkemyksensä ennaltamääräämisestä. Olihan Kohtalo aikamoinen jumala myöhäisantiikin pakanuudessa. Materiaalia luulisi siis löytyvän. Osaat kyllä paremmin kuin ”sappea ja etikkata [lukijalle] juodaksensa toi”.
Marko, en tunnista walterilaisuutta ym. sen sijan näytät tuntevan luterilaista predestinaatiota kovin huonosti, kun diggaat sitä. Koko teeman problematisointi näyttää uupuvan, yrität mutta jää puolitiehen.