Palo- ja pelastustoimessa on selvää, mitä pelastus merkitsee: ihmisen pelastamista hengenvaarasta. Tuntuu siltä, että kristinuskon piirissä pelastusta ei nähdä yksiselitteisesti, vaikka se on uskon peruskäsitteitä.
Viime vuonna papit kokoontuivat hiippakunnittain piispojen kutsusta synodaalikokouksiin keskustelemaan pelastuksesta. Aihetta valotettiin myös ajallisesta ja inhimillisestä näkökulmasta, kun pandemia, sota sekä ilmastonmuutos uhkaavat nykyisten yhteiskuntien ja länsimaisen elämäntavan säilymistä. Siksi synodaalikirjan osiossa ”Maailman pelastus” aihetta oli tarkasteltu hyvinvoinnin, ekokriisin ja oikeudenmukaisuuden näkökulmista.
Kontekstuaalinen tai vapautuksen teologia näkee pelastuksen usein maailman sisäisenä oikeudenmukaisuuden toteutumisena. Esikuvana luetaan esimerkiksi 2. Mooseksen kirjan kertomusta israelilaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Vapautuksen teologia on antanut sytykkeitä läntisissä kirkoissa pelastuksen ymmärtämiselle erilaisten syrjittyjen ihmisryhmien vapautumisena tai jopa vallankumouksena, jossa muutos edellyttää vallitsevien rakenteiden murtamista. Siten vapautuksen teologia tulee lähelle eräiden poliittisten liikkeiden päämääriä.
Pelastus kohdistuu esimerkiksi ihmisryhmiin, jotka järjestöjen vaikuttamistyö nostaa esille, samalla kun jotkut toiset ihmisryhmät jäävät pimentoon eikä heidän äänensä kuulu. Jotkut ihmisryhmät katsotaan etuoikeutetuiksi ja syyllisiksi sortoon. Siksi hyväosaisiksi katsotuilta tulee poistaa heidän etuoikeutensa. Siten ajallinen pelastus ei koske yhdenmukaisesti kaikkia.
_ _ _
Sorrettujen vapauttaminen ja epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen ovat tarpeellisia tavoitteita, mutta eivät vastaa sitä, mitä kristinuskossa tarkoitetaan pelastuksella – tai vastaavat sitä vain toissijaisesti. Siksi maailmansisäistä pelastusta ei tulisi kirkossa asettaa hengellisen pelastuksen paikalle. Jeesuksen tehtävä pelastajana tulee kapeasti – tai väärin ymmärretyksi, jos häntä pidetään vain hyvän elämän opettajana tai marginalisoitujen vapauttajana.
Mikä siis on Jeesuksen rooli pelastajana? Ensin on kysyttävä, mistä pelastetaan ja mihin pelastetaan. Ihminen on perustaltaan ilman jumalanpelkoa ja luottamusta Jumalaan. Ihmisen halu suuntautuu poispäin Jumalan tahdosta. Tästä synnistä nousevat pahat ajatukset, sanat ja teot, joiden seurauksia kärsivä maailma ja luomakunta kantavat esimerkiksi rakkaudettomuuden, väkivallan, sotien tai ilmaston lämpenemisen kautta. Ihmisen itsekkyys ja ylpeys ovat saaneet valitsemaan tien, jossa käytetään piittaamattomasti ja lyhytnäköisesti hyväksi toisia ihmisiä ja luonnonvaroja.
Jumalan pelastus ei kohdistu ensi sijassa synnin seurauksiin vaan sen alkusyyhyn, ihmisen eroon Jumalasta. Ihmiselle on mahdotonta omin voimin palata Jumalan yhteyteen. Siksi Jumala itse rakentaa katkenneen yhteyden lähettämällä oman Poikansa ihmiseksi etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. Jeesus kuolee ristillä ja kärsii syyttömänä maailman synnin rangaistuksen. Näin Jumala sovittaa maailman itsensä kanssa.
Augsburgin tunnustus (Artikla IV) sanoo saman: ”Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.”
Seuraava artikla V kertoo, että uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka: ”Sanassa ja sakramenteissa – joita ovat kaste ja ehtoollinen – niitä ikään kuin välikappaleina käyttäen, lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon, missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee.” Pelastus ei siis tule ihmisestä vaan Jumalan armosta, Kristuksen kautta.
Kirkolla ei ole tärkeämpää tehtävää kuin julistaa eri tavoin evankeliumia, kastaa ja opettaa sekä viettää messua. Niiden kautta mahdollisimman monet tulevat osallisiksi pelastuksesta. Lopulta pelastus on yksin Jumalan vallassa ja hän voi pelastaa ne, jotka hän hyväksi näkee.
Osallisuus Kristuksesta muuttaa ihmistä ja tuottaa hyvää hedelmää, rakkautta toisia ihmisiä kohtaan ja oikeudenmukaisuutta. Näin myös maailmansisäinen pelastus voi edetä ja toteutua, kun Pyhä Henki vähitellen muuttaa ihmistä Kristuksen kaltaiseksi. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh 15:5).
Yhteys Jumalaan Kristuksen kautta jatkuu myös kuoleman jälkeen. Siksi kristityllä on toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jumalan taivaassa. Ihmisen järki ei sinne yllä. Se on meiltä salattu.
Kiitos Marko kommentista. Synodaalikirjan esipuheessa Kari Kopperi jo viittaa tähän peruskysymykseen, puhummeko pelastuksesta tämänpuoleisen vai tuonpuoleisena ja onko puheemme ymmärrettävää. Kirjassa oli toki myös pohdintaa pelastuksesta perinteisemmässä, hengellisessä mielessä, esimerkiksi prof. Risto Saarisen artikkeli vanhurskauttamisesta ja Kaisa Aitalahden artikkeli Kaste pelastuksen palveluksessa.
Parasta antia oli mielestäni Olli-Pekka Vainion artikkeli, missä hän pureutuu luterilaisen teologian ”mustaan kivee”;
”Augustinolaisen perinteen mukaisesti
pelastus on myös Jumalan lahjaa, johon ihminen ei voi ansiollisella tavalla osallistua. Jumala siis lahjoittaa pelastavan uskon kenelle hän haluaa.
Jumala siis voisi lahjoittaa uskon kaikille, mutta infernalismi edellyttää,
että hän ei näin tee. Kalvinistinen traditio myöntää tämän nikottelematta: Jumala ei tahdo pelastaa kaikkia. Luterilainen teologia päätyy samaan
johtopäätökseen, mutta kieltäytyy sanomasta ääneen lopputulemaa. Käytännössä kalvinistinen ratkaisu vältetään vetoamalla mysteeriin; tarkemmin
sanottuna siihen, että me emme voi täysin ymmärtää sitä, millaista on
Jumalan oikeudenmukaisuus. Tämän ratkaisun ongelma on kuitenkin se,
että Jumalan ominaisuuksista ei puhuta johdonmukaisesti. Luterilainen
vanhurskauttamisoppi edellyttää käsityksen Jumalan vanhurskaudesta ja
rakkaudesta, jonka mukaan Jumalan rakkaus on äärettömästi enemmän
kuin inhimillinen rakkaus, muttei kuitenkaan sen vastainen. Samaan aikaan
sidotusta tahdosta nouseva ennaltamääräämisoppi edellyttää, että Jumalan
oikeudenmukaisuus voi olla inhimillisen käsityksen vastainen. Modernin
luterilaisen teologian haasteena onkin antaa vastaus tähän dilemmaan. ” ( s 247)
Hyvällä syyllä luterilainen pelastusoppi on todella ongelmallinen. Kuten blogistikin toteaa: ”
Lopulta pelastus on yksin Jumalan vallassa ja hän voi pelastaa ne, jotka hän hyväksi näkee.” HYVÄKSI NÄKEE? Onko Jumala jotenkin sokea? Mielivaltainen, eikö hän näe hyväksi pelastaa kaikkia? Vai eikö hän tahdo. Miksi Jumala ei muuta tahtomme vikaa kaikissa ihmisissä, vaikka se ei
ole ihmisen vallassa, tai minkä tähden hän lukee sen ihmisen syyksi, vaikka ihminen ei voi
päästä siitä vapaaksi.
”Jouduin” käymään kirkossa sunnuntaina. Siellä puhuttiin naisen asemasta Jeesuksen aikana. Kuinka miehet kiittivät Jumalaa, etteivät olleet syntyneet naisiksi, joita he siis pitivät orjinaan. No, olemme pelastuneet ! Miesten valta ei enää yllä naisten yli. Ainoastaan miesten käymät sodat tekevät sen. Sen takia naiset pelastautuvat myös meidän maahamme. Pelastuksia on siis monenlaisia.
Kirkossa oli vain mummoja, muut eivät ilmeisesti (sielun)pelastusta kaipaa.
Pekka
Kiitos erittäin hyvästä tekstistäsi.
Miellyttävän tasapuolisesti osaat ottaa asiat esille ja asettaa ne hyvään järjestykseen.
Nyt on oiva tilaisuus esittää arvostetuille teologeille kysymys. Kirkolle kun pelastus on keskeinen asia. Silti kirkko pääsääntöisesti suhtautuu asiaan hyvin passiivisesti. Pelastusta ei juurikaan kuule tarjottavan. Siitä huolimatta, että kansa on selvästi täysin tietämätön koko pelastuksen asiasta ja varsinkin siitä, mitä se vaikuttaa niissä, jotka ovat pelastuksen vastaanottaneet.
Voimme lukea siitä, miten Apostolien teoissa moni laittoi henkensä vaaraan pelkästään sen tähden, että sai olla julistamassa pelastuksen evankeliumia. Nyt vain odotetaan sitä, että joku tulee messuun ja saa kutsun suoraan ylhäältä. Ilman minkäänlaista ihmisen toimintaa siihen suuntaan, että tulija voisi kuulla, että juuri hän on kutsuttujen joukossa.
Miksi messuja pidetään vain niitä muutamia varten, jotka jo on tietoisia siitä ihmeellisestä pelastuksesta. Sen näkee siitäkin että kaikkia muita tilaisuuksia mainostetaan, mutta messuja vain kellonajalla ja kolmella nimellä.
Ei minkäänlaista innostuksen häivääkään sellaisesta kuvasta, että messussa olisi jotain merkittävää tarjolla.
Joten kyselen sitä miksi pelastusta ei pidetä kirkossa tarjolla? Eikä varsinkaan sen omistamiseen kehoteta?
Evankelioinnin ja sisälähetystyön merkityksen tulisi korostua samalla, kun kirkosta ja sen sanomasta vieraantuminen lisääntyvät.
Pekka Veli. Pointti on tässä: nykyihminen ei ajattele eikä voi ajatella, että olisi olemassa jokin tuonpuoleinen taivas tai helvetti. Tai että esimerkiksi kastetta tai uskoa tarvittaisiin pelastumiseen jostakin synnistä ja johonkin Jumalan lapsen tilaan. Siksi nuokin Apostolien tekojen kohdat selitetään niin, että Paavali ja muut apostolit kyllä ajattelivat pelastuksen olevan elämän ja kuoleman kysymys. Nykyään pelastus on kuitenkin ymmärrettävä jotenkin toivon näkökulmaksi elämässä ja oikeudenmukaiseen maailmanjärjestykseen pyrkimiseksi. Pelastusta ei tarjota, koska kukaan ei käsitä siitä puhumista ja kehotus omistaa se on itse asiassa meille annettu tehtävä tehdä tästä maailmasta parempi ja inhimillisempi paikka.
Pekka Veli. Tämä kommentti ei siis edusta omaa käsitystäni pelastuksesta. Vaan yritän kuvata sitä kuinka yhä useampi kirkon töissä oleva ajattelee. Ainakin niistä, jotka ovat näkyvästi esillä.
Olet Marko varmaankin oikeassa, miten kirkon työntekijätkin asiasta ajattelevat.
Kiitos hyvästä blogista!
Hyvä blogi, kiitos. Kuolemansairaan luona tai kuolinvuoteen äärellä pappi, joka hölisee maailmansisäisestä pelastuksesta ei paljon lohduta. Itseasiassa täytyisi muistaa, että me kaikki olemme joka hetki teologisesti kuolemansairaita, erossa Jumalasta, kuka enemmän, kuka hiukan vähemmän.
Vapautuksen teologiassa on paljon oikeaa ja hyvää, etenkin täysimittainen yhteiskunnallisen vanhurskauden, oikeudenmukaisuuden vaatimus. Samalla hyvä muistaa, ettei vapautuksen teologia, marxilaisvaikutteinen kristillinen suuntaus ollut 1960-/1970-luvun Latinalaisessa Amerikassa, jossa kylmä sota oli normaaliakin hyisempää, pelkästään ”teologiaa,” perustellusti on esitetty, että Moskovalla oli oma osansa kyseisen kvasimarxilaisen (alunperin) katolisen teologian synnyssä.
Kari-Matti, kuka on esittänyt ja missä, että Moskovalla olisi ollut osansa vapautuksen teologian synnyssä? Kiinnostaisi tietää.
En ole törmännyt Kari-Matin viittaukseen Moskovan vaikutuksesta, vaikka olen lukenut aika paljon ja eri kielillä vapautuksen teologiasta. Siispä sama kysymys kuin Markolta?
Sami, kiitos kommentista. Tämä kysymys on vaikea: miksi Jumala ei pelasta kaikkia, jos kerran uskon syntyminen on Jumalan lahja ja välittyy armon välikappaleiden, sanan ja sakramenttien kautta? Jumala tahtoo, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1.Tim 2:4). Tämän jälkeen apostoli lainaa varhaista tunnustusta: ”Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. Hän antoi itsensä lunnaiksi kaikkien puolesta, todistukseksi Jumalan tarkoituksesta, kun oikea aika oli tullut.” Jumalan tahto kaikkien ihmisten pelastumisesta on siis ilmaistu näin, samoin että Jeesus on annettu lunnaiksi kaikkien puolesta. Miten tämä kaikille tarkoitettu pelastus kommunikoidaan koko ihmiskunnalle, jos ja kun se ei ole kattavasti mahdollista Kristuksen kirkolle? Tämän ongelman selvittämiseksi Roomalaiskatolinen kirkko on ottanut käyttöön anonyymien kristittyjen käsitteen: ihmiset, jotka Jumala pelastaa ohi kirkon työn. Tämä ajatus tunnustaa Jumalan suvereenin vallan pelastaa, kenet tahtoo. Silti kirkon tehtävänä on toimia Raamatun ilmoittamalla tavalla, kastamalla ja opettamalla (Matt 28:18-20).
Hetteikkö Ihmisen pelastusasiassa on kirkossamme monisyinen, ja ei ole ihme välttely asiasta puhumisessa.
Lisäksi ilman Oikeaa Uskoa kirkkomme rippikäsitys kuten yleinen päästö tulevat katsottaviksi.
Lisäksi Ehtoollisen sakramentti on toiselle autuudeksi ja toiselle Toivo ettei vahinkoa synny vielä epäuskoisessa sydämessä jota epäuskon hetket liikuttavat jo kerran päästetyn toistamiseen.
Voi ja saa tuumata miten hetteiköstä astutaan kovemmalle pinnalle.
Särkiö ja artikla
”Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä.”
Aika typerä hokema tämäkin, jonka tarkoitus on vain kinata sitä vastaan, että ihmisen pitäisi itse tehdä jotakin oman itsensä eteen ja parantaa toimintaansa ihan omin voimin siinä tapauksessa, että tie on luisumassa kaltevalle pinnalle.
Tottakai se pitää itse tehdä, ei siinä mikään armo auta, päinvastoin.
Miksi edes yrittäisi, jos joku tulee kertomaan, että luota armoon, se tulee kohta tuolta nurkan takaa ja vanhurskauttaa sinut ihan jumalalle kelpaavaksi. Emme me voi sanoa mikä Jumalalle kelpaa ja useimmiten ongelmaihminen ei ajattele ensimmäisenä Jumalalle kelpaavuutta, vaan omaa selviytymistään. Vanhurskauttaminen ei häntä auta. Ei edes taikatemppu.
Emme me ole mitään lapsia joiden päätä pitää silittää silloin, kun näyttää, että tässä tulee menemään huonosti. Mitä se ketään auttaa, jos hänelle sanotaan jotain käsittämätöntä, ”Armosta te olette tulleet osallisiksi,” Ehkä ei ole työpaikkaa, ei terveyttä, mutta laskut on masettava ja saatava ruokaa selviytyäkseen seuraavaan päivään. Vanhurskautuksella ei elä.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä vikaa siinä on jos ihminen pyrkii elämään oikein, ihan omin voimin. Miksi sitä pitää vastustaa niin hanakasti ? Kummallisia ja jopa älyttömiä kilpailiúkeinoja voi nähdä kristillisessä uskonopissa.
Kyllä, vanhurskauttamiskäsitys tulisi ymmärtää Ihmisen suostumisena parantumisprosessiin missä vaikuttavana on oman syyllisyytensä ymmärtäminen vaivaannuttavissa asioissa , ja ennen kaikkea ehta katumus mikä viimekädessä on ainoa Ihmisen Itsensä tuottama voima parantumisessa parempaan elämänhallintaan.
Valitettavasti kirkkomme ei ole asiasta kiinnostunut kun edellä oleva ei liity kirkon statuksen substansseihin.
Mielenkiintosta on kirkon asemoivan huomattavat Ihmisen niin nykyisyyttä kuin eksistentiaalisia mahdollisuuksia katsovat asiat niin kokemisessa kuin ymmärtämisessä Itsensä ulkopuolelle.
Mistä kirkkomme näin kantaa vastuuta. Eikö ajallinen ole lähempänä kuin iankaikkisuus.
Olisiko väärin arvioida Jumalan olevan asiassa tekosyy katsoa ajallinen vähäpätöiseksi.
Tarja hyvä,
ei kai sitä, että ihminen yrittää elää ”hyvin” kukaan sinänsä vastusta – siis kirkollisissa/kristillisissä yhteyksissä. Ongelmahan on siinä, että kukaan ei siinä riittävän hyvin onnistu (jos ajattelee rehellisesti).
Valitettavasti ”armo” -käsitettä on ”halpuutettu” eli oikean armon sijaan tarjotaan armon halpisversiota eli ”hyväksymisen” käsitettä.
Perinteisestihän kristillisyyteen on tehty jako (armon)evankeliumiin ja lakiin, jotka ovat vähän kuin ”paita ja peppu” eli kumpaakin tarvitaan ns. oikeassa (klassisessa) kristinuskossa. Ja juuri siitä on pitkälti luovuttu, mistä sekaannus, ja ns. hämmennyksen evankeliumi juontaa juurensa.
Armoa tarvitaan, koska ihminen ei ole kyllin hyvä ja rakastava – ei, vaikka voissa paistaisi.
”Ongelmahan on siinä, että kukaan ei siinä riittävän hyvin onnistu (jos ajattelee rehellisesti).”
Mikä ihme olisi ’riittävän hyvin’. Minusta moni ihminen on kyennyt kanssaihmisiään pahemmin loukkaamatta ja hyvääkin tehden selviytymään elämästään ihan ’riittävän hyvin.’
Seppo,
Kaikki ovat elämästä selviytyneet jossain määrin – vaan eivät ole elämästä selvinneet hengissä.
Mitä käsite ”pelatus” sinulle merkitsee?
Oletko itse selvinnyt toistaiseksi hyvää tehden ja ketään loukkaamatta?
Entäpä, jos ”kuoleman porteilla” havatuukin, että ei se elämäni sittenkään ihan iin hyvää ollut kuin luulin ja uskottelin? Näinhän monet kokevat. Mikä avuksi?
Käsittääkseni kukaan uskovainenkaan ei selviä elämästä hengissä eli minkäälainen elämäntapa ei tee kuolemattomaksi.
Minä en usko taivaaseen enkä helvettiin, että minä en tarvitse pelastusta toisesta eikä
pelastamista toiseen. Kun kuolen, lakkaan olemasta olemassa, kuten Raamttukin sanoo, kuolleet eivät tiedä mitään.
Niin no, kristinuskon Jumala on Raamatun mukaan niin kova heppu, että hän kutsuu olemattomatkin olemaan. Teidät tyhjiin rauenneetkin kutsutaan kyllä viimeiselle tuomiolle. Me uskikset tapaamme laulaa tästä: ”siinä suuret, siinä pienet, kaikki tarkoin tutkitaan”. Sitä haastemiestä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle, kuuluu olevan suorastaan mahdotonta vältellä.
Toki kirjassa oli muutama perinteisempi artikkeli. Mutta tuo Aitalahden artikkeli oli kaikkea muuta kuin perinteisillä luterilaisilla linjoilla. Se kun edusti radikaalia kasteen uustulkintaa, jossa sakramentti ei yksinkertaisesti ole mitään muuta kuin kaunis kohtaaminen tai pelkkä symboli: kaste ei muuta ihmisen asemaa Jumalan edessä eikä vaikuta juuta eikä jaata. Eikä pelasta mistään eikä mihinkään. Toki Aitalahti referoi tässä Anna Karin Hammarin kastetulkintaa…