Paavi Franciscuksen Lundin-vierailun odotukset olivat korkealla. Franciscuksen ja Luterilaisen maailmanliiton johtajan, piispa Munib Younanin ekumeenisessa rukoushetkessä 31.10. yhdessä allekirjoittama yhteinen lausunto luterilaisten ja katolisten välisten suhteiden parantamiseksi ei ollut vain rukoushetken, vaan koko paavin vierailun kohokohta. Maailmalla tilaisuuden on uutisoitu olevan uusi alku ja merkitsevän luterilaisten ja katolilaisten suhteissa yhä syvempää lähentymistä. Myös paavin saarna ekumeenisessa rukoushetkessä vahvisti uskoa siihen, että katolinen kirkko sitoutuu yhä vahvemmin näkyvän yhteyden saavuttamiseen.
Paavi aloitti saarnansa toistamalla Kristuksen kehotuksen: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä.” (Joh. 15:4). Samoin kuin Kristus on yhtä Isän kanssa, tulee myös hänen seuraajiensa olla yhtä toistensa kanssa. Kristus on se perusta, joka yhdistää. Tähän mennessä jo tapahtunut ekumeeninen lähentyminen on oikea suunta, mutta yhä syvempää yhteyttä tarvitaan. Franciscus perusti saarnansa raamatunkohtaan, josta löytyy viinipuu –vertaus. Tämä viinipuu, jonka oksia olemme, on sama puu, vaikka oksat ovat monenlaiset. Tämä on myös tähänastisten ekumeenisten dialogien lähtökohta ja orientaatio: meillä on enemmän yhteistä kuin erottavaa. Franciscuksen saarnan näkökulma on selvästi toivossa, rakkaudessa ja armossa: ”Herra, auta meitä armossasi olemaan yhä syvemmin yhteydessä sinuun ja siten, yhdessä, todistamaan yhä vaikuttavampaa todistusta uskosta, toivosta ja rakkaudesta.”
Paavi sanoittaa myös suoraan sen, että uskovat – ne viinipuussa, Jeesuksessa Kristuksessa, tiukasti pysyvät oksat – eivät ole ensisijaisesti syypää kirkkojen väliseen juopaan, vaan taustalla on myös historiallisia valtarakenteita ja valtaapitävien epäonnekkaita ja väärin perustein tehtyjä päätöksiä. Myöskään toisen kirkkokunnan oppi-, kirkko-, sakramentti- tai virkakäsityksiin liittyvät väärinymmärrykset – tahalliset tai tahattomat – eivät ole poikkeuksellisia katolisen ja luterilaisen kirkon historiassa. Franciscuksen sanoma on, että vaikka historiaa emme voi kirjoittaa uudelleen, orientaatiomme historiaan voimme päättää tässä ja nyt. Franciscus kehottaa yhteiselle tielle ja sanoo meillä olevan mahdollisuus ”korjata historiassa tapahtunut kriittinen tapahtuma” ja ”jättää kiistat ja erimielisyydet taakse”.
Viinipuu viittaa myös siihen, että ekumeniassa kyse ei ole eriävien näkemysten pakonomaisesta harmonisoimisesta, vaan vastavuoroisesta lahjojen jakamisesta. Tässä lahjojen jakamisessa parhaimmillaan toteutuu yhä rikkaampi ja hedelmällisempi uskon eläminen todeksi. Vastavuoroisten hedelmien jakamiseen voidaankin viitata eräänlaisena sadonkorjuuna. Jokainen oksa, joka on tiukasti kiinni Kristus-puussa, tuottaa hyvää hedelmää. Reformaatiosta paavi löytää hedelmänä muun muassa Raamatun keskeisemmän sijan kirkossa. Jumalan sana on se ääni, jota on kuunneltava myös ekumeenisessa dialogissa: ilman sanan ravintoa ja elävöittävää voimaa emme pysty mihinkään.
Merkillepantava on myös saarnasta löytyvä viittaus Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen kovassa nosteessa olleeseen communio –kirkko-opin korostukseen: ”[…] Jumalan kansa, joka luontaisesti pyrkii olemaan yksi […]” Taustalla on ajatus siitä, että luotuina Jumalan kuvina heijastamme hänen hyvää luomistodellisuuttaan ja hänen kolmiyhteistä olemustaan. Jumala itse on kolme ja kuitenkin yksi ja sama. Hän on siis sekä yksi, että suhteessa Isä-Poika-Pyhä Henki. Vastaavasti meidät ihmiset on luotu olemaan suhteessa ja dialogissa toinen toisiimme. Erilaisina kirkkoyhteisöinäkin heijastamme yhtä Jumalan tahtomaa kokonaisuutta, joka on Kristuksen universaali kirkko. Dialogi kuuluu näin kristillisen kirkon olemuksen ytimeen. Koska olemme vielä hajaantuneet, dialogi toimii välineenä, jonka kautta – jos Pyhä Henki suo – voimme päästä yhä syvempään yhteyteen. Dialogin lisäksi muita yhteyden muotoja ovat yhteinen rukous ja jumalanpalvelus, josta tämä ekumeeninen rukoushetki oli kaunis esimerkki.
Historian uusi ymmärtäminen ja siihen uudelleenorientoituminen on ajatuksena keskeinen ja liittyy yhteiseen yritykseen ymmärryksen kautta yhä lähentyä. Franciscus toisti Pyhä Johannes Paavali II:n ajatuksen historian paremmasta ymmärtämisestä, jotta voisimme paremmin toimia Jumalan sanoman lähettiläinä. Toive löytyy myös Vastakkainasettelusta yhteyteen –raportista: ”Vaikka menneisyyttä sinänsä ei voi muuttaa, menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä on muutettavissa. Vuotta 2017 silmällä pitäen kysymys ei ole toisenlaisen historian kertomisesta vaan historian kertomisesta eri tavalla” (Vastakkainasettelusta yhteyteen, 16.) Meillä tämän päivän kristityillä on käsissämme mahdollisuus rakentaa tulevaisuus vastakkainasettelun sijaan toivolle ykseydestä – yksin Jumalan armosta.
Ajatus ykseydestä toistuu edelleen totuuden käsitteen esiin nostamisessa. On vain yksi totuus ja kristityt eri kirkkokunnissa sitoutuvat etsimään sitä ja pysymään siinä. Franciscus myös huomauttaa, että vaikka erossa olevat kirkkokunnat ei olekaan Jumalan toiveiden mukainen tilanne, ero on myös pakottanut meidät nöyriksi. Hajaannuksen keskellä tajuamme syvästi, että ilman Jumalaa emme pysty mihinkään. Tämä korostaa niin sanotun spirituaalisen ekumenian tärkeyttä. Jokainen edistysaskel kohti näkyvää ykseyttä on Pyhän Hengen työtä. Vain Jumalan avulla pystymme ponnistelemaan kohti totuutta. Ihmisten tehtävä on kuitenkin työskennellä väsymättä tämän yhteisen päämäärän eteen, Jumalan sanaa kuunnellen. Samasta syystä Franciscus viittaa myös toivoon. Ekumeeninen työskentely ylläpitää toivon näkökulmaa: tavoitteena ei ole tuottaa paperinmakuisia asiakirjoja, tavoitteena on elävä ja kukoistava täysi ykseys veljinä ja sisarina Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä sisältää luonnollisesti myös tavoitteen päästä yhteiseen ehtoollispöytään, vaikka sitä ei saarnassa suoraan mainittukaan.
Erityisen keskeiseen asemaan saarnassa nousee reformaation merkkivuoden kantavaksi teemaksikin ilmoitettu armon käsite. Huomattavaa on, että paavi viittaa tässä yhteydessä Lutherin etsintään: ”miten voin löytää armollisen (suopean) Jumalan?” Franciscus nostaa keskiöön Lutherin tulkinnan: vain yksin armosta Jumala tekee aloitteen. Vasta Jumalan aloitteesta ihmisessä voi herätä usko. ”Yksin armosta” viittaa ihmisen paljauteen Jumalan edessä, ja siihen, kuinka Jumalan armo ja oikeudenmukaisuus käyvät käsi kädessä. Tässä on viime kädessä ihmisen asema Jumalan edessä: samanaikaisesti paljaana ja syntisenä ja armosta anteeksiannettuna ja täytenä. Franciscuksen mukaan Jumalan armoon perustuva vanhurskauttamisoppi ilmaisee ihmiselämän perusorientaation Jumalan edessä: yksin armo, yksin Kristus. Evankeliumissa meidät kohtaa armollinen ja rakastava Jumala. Kristus, inkarnoitunut Jumala, on Jumalan armon konkreettiset, elävät kasvot todellisuudessamme.
Armon ”käyttö” viittaa siihen, miten Jumalan armo heijastuu meidän teoissamme. Franciscus viittaa tällä heikoimpiin ja köyhiin, jotka hän haluaa pitää armon sanoman julistamisen keskiössä. Heikoimmista ja köyhimmistä huolehtiminen on itsestään selvä osa kristillisen uskon harjoittamista. Armossa on uskottava, konkreettinen kristinuskon todistus. Jokaisen ihmisen ihmisarvon korostaminen ei ole ainoastaan linjassa Franciscuksen teologisen orientaation kanssa, vaan kauniisti korostaa myös sitä, miten jokainen meistä voi edistää yhteistyötä, rauhaa ja sopuisaa yhteiseloa. Tämä sama käytännöllisen armon näkökulma toistui myös Franciscuksen puheessa Malmö-areenalla rukoushetken jälkeen sekä saarnassa messussa seuraavana päivänä autuaaksijulistusten teemassa.
Näkökulma on tärkeä myös koko maailman edessä, myös kristittyjen ja muiden uskontojen välisissä kohtaamisissa. Jos kristityt yhdessä pystyvät julistamaan Jumalan armoa vailla keskinäistä hajaannusta, kristikunta on myös koko muun maailman edessä uskottavampi todistaja kristinuskon sanomalle. Armo ei ole sanahelinää, vaan armon varaan laskee kristittyjen todistuksen uskottavuus: ”Anna ykseyden lahja jotta maailma voi uskoa armosi voimaan.” Franciscus siis yhdistää armon käsitteen toiveeseen ykseydestä: anna olla yhtä, että saisimme kokea armosi. Ykseys avaa yhä täydemmän yhteyden Jumalaan, joka itse on armo ja jonka ilmoitus maailmassa on sisällöltään armoa, joka näyttäytyy meille konkreettisesti Kristuksen elämässä, sovitustyössä ristillä ja ylösnousemuksessa. Armon avulla voimme lähentyä toinen toistamme.
Saarnan päätös vielä toistaa sen pääkohdan: yksin emme pysty mihinkään, kaikki tapahtuu Jumalan armosta. Ekumeeninen lähentyminen edistää Jumalan tahdon, armon ja rakkauden toteutumista maailmassa. Niinpä kristittyjen välinen ykseys ei ole tärkeää vain symbolisella, teologisella tai kirkkopoliittisella tasolla. Väsymätön ponnistelu kohti ykseyttä, uusien tapojen etsiminen tehdäksemme ykseyden yhä näkyvämmäksi, on kristittynä olemista tässä maailmassa, rakastaen ja erimielisyydet selvittäen. Ajassamme, jossa armo on usein piilossa väkivaltaisuuksien ja armottomuuden alla, pyrkimys näkyvään kristittyjen väliseen yhteyteen on Jumalan armon yhä vahvempaa kirkastamista. Tähän ponnisteluun paavi Franciscus Lundin vierailullaan ja saarnassaan ilmaisee vahvasti sitoutuvansa.
Paavi Franciscuksen saarnan suomenkielinen käännös on luettavissa Suomen Katolisen kirkon sivuilta.
– Tiina Huhtanen –
Kirjoittaja on modernista katolisesta teologiasta kiinnostunut pastori ja teologian tohtori. ”Paavin teologiksi” kutsutun kardinaali Walter Kasperin ilmoitusteologiaa käsittelevä väitös hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa keväällä 2016. Väitöskirja Event of the Radically New: Revelation in the Theology of Walter Kasper on luettavissa Helsingin yliopiston e-thesis palvelussa.
” että maailma uskoisi”. Nuo sanat jäivät paavin saarnasta vahvimmin mieleen – ja siinähän kiteytyykin koko ekumeeninen tavoitekuva tulevaisuudesta kristillisten kirkkojen välillä. Myös se, että kirkot tykönään luopuvat ja selittävät uustulkinnoin tälle ajalle perustaansa, nouseepa aihe sitten mistä milloinkin, on rapauttamassa niiden uskottavuutta.
Kiitos erinomaisesta tekstistä! Ei liene sattumaa, että 1900-luvulla merkittävät askeleet mission, kirkon, yhteyden, kolminaisuusopin, liturgian ynnä muiden ydinasioiden ymmärtämisessä liittyivät vahvasti toisiinsa, ja niitä otettiin useissa kirkoissa ja yhteisöissä samassa tahdissa.