Mitä Räisänen todella sanoi

[Timo Eskola:] Kirjani Heikki Räisäsen raamatuntulkinnasta ovat herättäneet melko kiivasta keskustelua. Myös Kotimaa24 on toistanut kritiikittä joitain Räisäsen esittämiä väitteitä minun tutkimukseni luonteesta. Minun on esitetty lainaavan Räisästä virheellisesti. Siksi on tarpeellista, että kuvaan lyhyesti tämän palstan lukijoille, mitä Räisänen on sanonut ja missä hän on sen tehnyt. Näin jokainen voi itse arvioida lainausten ja niiden perusteella tehtyjen johtopäätösten välisen suhteen. Keskeisin yksityiskohta, johon tämä kiista näyttää kulminoituneen, koskee Räisäsen Koraani-kritiikkiä. Rinnastaako Räisänen Koraanin ja Raamatun tarkastelun sillä tavoin, kuin olen tutkimuksessani todennut?

Raamattua tulkittava kuin muutakin kirjallisuutta

Aloitamme alusta. Keskiaikaisella koraanitutkimuksella on ollut mielenkiintoinen vaikutuksensa varhaisten raamattukriitikoiden Hermann Reimaruksen ja David Straussin käsityksiin. Jo 1700-luvulta lähtien tutkijat alkoivat esittää vaatimuksia, että Raamattua on luettava samalla tavalla kuin muitakin kirjoja. Tämä lause on tullut monille teologiaa tunteville tutuksi, mutta sen alkuperäinen yhteys ja sisältö on kadonnut matkan varrella. Reimarus ja Strauss eivät suinkaan tarkoittaneet, että Raamattua pitäisi lukea kuin Homerosta tai antiikin satuja. Sen sijaan vaatimuksena oli, että sitä pitäisi lukea samoilla ehdoilla kuin Koraania.

Varhaisimmat sovellutukset löytyvät ennen kaikkea raamattukritiikin ensimmäisen kehittäjän, Reimaruksen teksteistä. Ajatus Raamatun lukemisesta muiden kirjojen tavoin tulee häneltä. Kriittisen luennan perinne on kuitenkin häntä vanhempi – mutta sen kohde ei ensimmäisessä vaiheessa ollut Raamattu, vaan Koraani. Juuri Koraanista oli jo keskiajalla pyritty nostamaan esille epähistoriallisia ja terveen järjen vastaisia piirteitä. Antiikin tekstien kriittisen luennan perinne tulee siten uskontokritiikistä.

Strauss, kuuluisa deisti ja kriittisen Jeesus-tutkimuksen kehittäjä, omaksui periaatteen Reimaukselta. Esikuvansa tavoin Strauss puhui paljon koraanikritiikistä ja jalosti myös edellä mainitun vaatimuksen iskulauseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus on esiintynyt erilaisten tutkijoiden teksteissä kautta vuosikymmenten.

Raamattu haluttiin tässä tutkimuksessa tuoda keskelle antiikin kirjallisuuden kenttää. Tämä on tärkeä lähtökohta, koska myös Räisänen on nostanut periaatteen esille. Hän on todennut asian seuraavasti: ”Vuosisataisen kehityksen ansiosta nykyään on itsestään selvää, että tutkimus tarkastelee Raamattua samanlaisin menetelmin kuin muutakin vanhaa kirjallisuutta.” (Raamattutieto, 179). Raamatun tekstejä tutkitaan siis ilman uskonnollisia olettamuksia, kirjana kirjojen joukossa. Lisäksi Räisäsen teokset osoittavat, että myös hänelle tuo ”muu” kirjallisuus tarkoittaa ennen kaikkea Koraania.

Tämä yleinen periaate on lisäksi saanut rinnalleen monia käytännöllisempiä toimintaohjeita. Näihin olen kiinnittänyt huomiota Räisäsen hermeneutiikassa. Siksi onkin tarpeen kerrata tämän aihepiirin tärkeimpiä huomioita ja Räisäsen teksteihin kohdistuvia kirjallisuusviitteitä.

Räisänen tunnistaa koraanikritiikin periaatteet

Ensimmäinen huomioni tekemässäni analyysissä koskee sitä, että Räisänen tunnistaa perinteisen koraanikritiikin periaatteet. Hän selittää asiaa varhaisen kirjansa Das koranische Jesusbild (1971) alussa. Hän arvioi teoksessaan kristillisen kirkon edustajien suhtautumista Koraaniin, ja viittaa niin Damaskon Johannekseen (700-luku), Riccoldo da Monte di Croceen (1300) kuin Ludovico Marracciin (1698). Mone teologit ovat keskiajalta lähtien soveltaneet Koraanin kritisoimiseen kriteerejä, joiden tarkoitus oli osoittaa kirjan heikkoudet suhteessa Raamattuun.

”Johannes Damascenuksen päivistä pitkälle 1800-luvulle kristillisessä maailmassa on poikkeuksetta kirjoitettu islamista poleemiseen sävyyn. Damascenus käsittelee teoksessaan De haeresibus Mohammadin oppia kristillisenä harhaoppina. Hän pyrkii osoittamaan, että Koraanissa on lukuisia virheitä ja “naurettavia” (gelôtos axia) käsityksiä.” (s. 7).

Koraanikritiikissä käytetyt arviointiperusteet jalostuivat Räisäsen mukaan monissa eri refutaatioissa (eli ”kumoamisissa”) ja Riccoldon Confutatio Alcorani (Koraaninkumoaminen)sisälsi jo yksityiskohtaisen koosteen ristiriitaisuutta ja epähistoriallisuutta arvioivista kriteereistä. Aivan erityisestiRäisänen nostaa esille Ludovico Marraccin laajan teoksen Refutatio Alcorani, joka yllä mainittuna vuonna kommentoi Koraanin uutta käännöstä. Myös Marracci luetteli monia tarkasti määriteltyjä kriteerejä.

”Marraccin mukaan Koraani on pene totus mendaciis, erroribus, blasphemiis, fabulis, nugis confertus et compactus. Kirja on syntynyt Paholaisen vaikutuksesta ja Mohammad itse on homo scelestissimus, ac mortalium omnium vituperabilissimus.” (s. 7-8).

Räisänen panee siten merkille, että Marraccin mukaan Koraani sisältää ”korjailuja, virheitä, jumalanpilkkaa, satuilua ja hullutuksia”. Räisänen pitää lähestymistapaa toisaalta melko poleemisena, mutta toisaalta hän hyväksyy kriteerit ainakin sopivasti sovellettuna myös tieteelliseksi lähtökohdaksi antiikin tekstien tutkimiselle. Koraanin tekstien kriittinen tutkimus on hänen mielestään välttämätöntä. Tästä periaatteesta seuraa kuitenkin myös laajempi metodinen ongelma. Eikö Raamatun tekstejä tule arvioida samojen kriteerien avulla? Myöhemmissä kirjoituksissaan Räisänen onkin soveltanut kyseisiä kriteerejä rinnakkain molempien kirjojen kriittiseen arviointiin.

Mutta nyt jokunen ajatus Räisäsen esittämistä väitteistä. Olenko kuvannut hänen tekstejään oikein ja lainannut hänen kirjoituksiaan normaalin dokumentaation periaatteiden mukaisesti. Kyllä. Yllä olevat lainaukset löytyvät kirjoistani ja jokainen halukas voi ne sieltä tarkistaa. Räisänen tunnistaa vanhat koraanikritiikin periaatteet. Ensimmäinen huomioni pitää siis paikkansa.

Räisänen käyttää kyseisiä periaatteita

Toinen huomioni koskee sitä, että Räisänen myös käyttää koraanikritiikin periaatteita. Hän rinnastaa Raamatun ja Koraanin sekä soveltaa monia edellä mainituista kriteereistä vertailussaan. Yksityiskohtaisin esimerkki vertailusta löytyy artikkelista “’Jumalallinen ilmoitus’ ja Raamattu” kirjassa Tuhat ja yksi tulkintaa. Siinä Räisänen soveltaa Riccoldon ja Marraccin teksteistä tuttuja kriteerejä historialliseen tutkimukseen.

Räisänen avaa artikkelinsa viittaamalla Wilfred Cantwell Smithin haastavaan kysymykseen ”Onko Koraani Jumalan sanaa?” Miten vertailla eri uskontojen pyhiä kirjoja? Jos Koraania ei tietyillä perusteilla pidetä Jumalan sanana, mitä pitäisi ajatella Raamatusta? Koskevatko samat kriteerit molempia? Räisänen itse esittää kysymykset näin: ”Jos Koraania ei pidetä Jumalan sanana, mitkä ovat perusteet? Onko Raamattu eri asemassa kuin Koraani?” (s. 35).

Mihin Räisänen sitten kiinnittää huomiota? Hän nostaa ensin esille tärkeimmän kolmijaon: ristiriidat, virheet ja tarut (kolmijako esiintyy korostetusti hänen väliotsikossaan). Jos Koraanin ajatellaan olevan täynnä virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, samaa on Räisäsen mukaan sanottava Raamatusta. Lisäksi molemmissa on runsaasti historiaa koskevia virheitä. Tällaiset huomiot johtavat Räisäsen ajattelemaan, että Raamatun täytyy olla kokoelma ihmisten henkilökohtaisia tulkintoja uskonnollisista kokemuksista. Siksi tekstit ovat täynnä myyttejä, legendoja sekä kuvauksia mahdottomista tapahtumista.

”Epäilemättä Koraanista löytyy ristiriitoja. Raamatussa niitä kuitenkin on – kirjan monikerroksisuuden johdosta – vielä paljon enemmän. Sitä paitsi Raamattu on luultavasti ristiriitainen keskeisemmissä kohdissa kuin Koraani. Siinä on toisistaan poikkeavia tulkintoja jopa Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Koraanissa on historiallisia virheitä ja mahdottomuuksia. Historiallisista erehdyksistä ei kuitenkaan UT:kaan ole vapaa. Raamatun historiallisen erehtyvyyden – luonnontieteellisestä puhumattakaan – voi kiistää vain puhdasverinen fundamentalisti.” (s. 41).

Kriteerejä on kuitenkin vielä enemmän, mikä vain vahvistaa ajatusta samankaltaisuudesta Marraccin, Reimaruksen ja Räisäsen välillä. Seuraavat esimerkit koskevat Raamatun moraalikäsityksiä. “Jos taas joidenkin Koraanin moraalisten katsomusten (esimerkiksi moniavioisuus tai ajatus uskonsodasta) arvellaan osoittavan, ettei kirja voi olla Jumalan puhetta, on helppo löytää VT:sta vieläkin ongelmallisempia katsomuksia.” (s. 42). Räisäsen mainitsemia ongelmia ovat sodat sekä naisten ja lasten tuhoaminen. Hän katsoo, että vanhan kirkon ”suuri” harhaoppinen Markion oli tietyllä tavalla oikeassa ajatellessaan, että Vanhassa testamentissa puhuu eri Jumala kuin Uudessa. Kun ongelmiin lisätään orjuus ja naisten alistaminen, ei asiasta pitäisi olla epäselvyyttä.

Tämäkin huomioni pitää siten sanatarkasti paikkansa. Räisänen rinnastaa Raamatun ja Koraanin sekä soveltaa niihin monia edellä mainituista kriteereistä. Olen kirjoissani dokumentoinut yllä olevat tekstit juuri samoin kuin tässä kirjoituksessa. Räisäsen olisi mahdotonta lähteä väittämään, että hän ei ole koskaan verrannut Raamattua ja Koraania samoilla ehdoilla toisiinsa. Siksi Räisäsen väitteet kohdistuvat todellisuudessa vain joihinkin minun luonnehdintoihini hänen vertailustaan. Niiden ja suorien lainausten välille pitää tehdä ero. Vaikka Räisänen ei pitäisi kommenteistani, se ei vielä riitä osoittamaan, että olisin kuvannut hänen tekstejään väärin. Tästä näkökulmasta katsoen Räisäsen väitteet siitä, että lainaisin häntä juuri tässä kohden virheellisesti, kuulostavat tarkoitushakuisilta.

Vaikka tällä keskustelulla on periaatteellinen tieteen etiikkaan liittyvä puolensa, en halua esittää syytöksiä sillä alueella. Olennaista on mielestäni vain se, että minun on väitetty tekevän tiedettä akateemisten pelisääntöjen vastaisesti. Tällainen harhaluulo näyttää myös leviävän Kotimaa24:n keskustelussa. Virhe pitää korjata, ja tuomarina voi olla kuka tahansa lukija itse. Koko kiista on Räisästä ajatellen hieman kiusallinen, koska en oikein ymmärrä mitä hän ajattelee saavuttavansa esittämällä syytöksiä, jotka kuka tahansa voi todeta vääriksi hänen omien teostensa avulla.

– Timo Eskola –

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen Teoolgisen Instituutin tutkija. Hän kirjoittanut Heikki Räisäsen tutkimusia käsittelvät teokset Beyond Biblical Theology (2013) sekä Tulkinnan kahleissa (2013).

Lue Kotima24:n uutinen Heikki Räisäsen artikkelista Teologisessa Aikakauskirjassa sekä uutisen pohjalta käyty keskustelu