Tulin tänne siksi että halusin keskustella uskon keskeisistä kysymyksistä. Siitä on jo kahdeksan vuotta. Jo ensimmäisessä tekstissäni kysyin sitä: ” kuka on kristitty”. Vastaus kysymykseen on keskeinen. Ehkäpä moni muukin toivoisi juuri tuohon kysymykseen vastauksen. Aika-ajoin sama kysymys on blogeissani noussut pintaan ja huomaan nyt prosessoineeni kysymystä koko ajan. Ikään kuin olisin halunnut porautua kysymykseen yhä syvemmin. Nyt huomaan etsineeni, jotain tiedostamatta oikein sitä, että mitä olin etsimässä. Kommentit ja toisten blogit ovat vieneet asiaa eteenpäin. Jokin tärkeä palanen tuntui ikään kuin puuttuvan.
Äskettäin kiinnitin huomioni Joh 3:3 Jeesuksen luo tulee Nikodeemus. Keskustelu alkaa aika poikkeavalla tavalla. Se miten Jeesus vastaa Nikodeemuksen kysymykseen ei ensi näkemältä näytä millään tavalla vastaavan kysymykseen. Silti siinä on koko vastaus minunkin kysymykseeni.
Antero Syrjänen on usein blogeissaan ottanut esiin sen, ettei hän kykene käsittämään sellaista Jumalaa, jonka Raamattu meille ilmaisee. Hänellä näyttää olevan sama kysymys mielessään, kuin Nikodeemuksella. Jeesus vastaa heille: ”Kukaan joka ei ole uudestisyntynyt ei (alkukielessä) ”kykene” näkemään Jumalan valtakuntaa.”
Kyse ei ole pelkästään siitä, että uskova näkee jumalanvaltakunnan seurakunnassa, jumalan sanassa ja omassa elämässään. Uudestiyntymisensä tähden hän on kykenevä näkemään sen miten jumalanvaltakunta on tullut lähelle. Se on hänelle niin itsestään selvää, että hänen on vaikea tajuta sitä, ettei kaikilla ole samaa kykyä. Eikä edes sitä, milloin hän on tämän kyvyn saanut. Eikä varsinkaan sitä, että kyky hänessä on Jumalan Hengen työtä.
Kiinnosti katsoa mitä Aapeli Saarisalon Raamatun sankirjassa olisi uudestisyntymisestä. Aapelilla kun on monista asioista hienosti kiteytettyjä selityksiä.
Näin Aapeli vastaa kysymykseeni: ”Uudestisyntyminen on käsite jonka avulla Raamattu selvimmin ilmentää sitä totuutta että hengellinen elämä Jumalan lapsissa ei ole heidän omaa työtään, vaan perustuu Jumalan välittömään ja yliluonnolliseen puuttumiseen heidän elämäänsä. Vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen ovat pelastuksen suuren todellisuuden kaksi eri puolta.
Vanhurskauttaminen on asettamista lapsen asemaan ja oikeuksiin.
Uudestisyntyminen tekee osalliseksi lapsen luonnosta.
Jeesus sanoo, että ihmisen tulee syntyä uudesti ylhäältä voidakseen käydä sisälle Jumalan valtakuntaan. UT:n kirjeet puhuvat siitä että uskovat ovat synnytetyt Jumalan elävällä sanalla.
Sana syntyminen ilmaisee sen että on kyse jostakin joka on aivan uutta. Jotakin joka ihmisessä Jumalan työn tuloksena luodaan. Eikä tätä uutta voi saada aikaan kenenkään ihmisen oma tahto vaan yksin Jumala. Ainoa edellytys ihmisen puolelta on usko Jeesukseen Kristukseen Jumalan ainosyntyiseen poikaan.
Uudestisyntymisen kautta ihminen tulee osalliseksi Jumalan omasta luonnosta.
Jumalan luonto on rakkaus. Se mikä uudessa syntymisessä saa ihmisessä alkunsa on uusi rakkauden elämä. Sitä tämä uusi on.
Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan ja itsekkyyttä muita ihmisiä kohtaan. Sanallaan Jumala luon ihmiseen uuden luottamuksen ja lapsen rakkauden.
Se tahtoo sitä mitä Jumala tahtoo ja vihaa sitä mitä Jumala vihaa. Uudestisyntyminen on Jumalan luomus ihmisessä.
Uudestisyntyminen käsitetään usein väärin ja ajatellaan, että kyse on pelkästä elämäntavan muutoksesta. Uusi elämäntapa ei ole samaa kuin uusi elämä.
Oppineen tulee luopua kaikesta minkä on oppinut ja hurskaan kaikesta omasta hurskaudestaan voidakseen tulla pelastetuksi.
Uusi ihminen näkee jotain, tuntee jotain, omistaa jotain, jota vanhalla ihmisellä ei ole. Kristitylle tämä kaikki on jotain sellaista jonka hän on saanut Kristuksen kautta ottamalla hänet uskossa vastaan.”
On paljon opetusta siitä milloin uudestisyntyminen tapahtuu, mutta harvoin kysellään sitä mitä siinä oikeasti tapahtuu. Siinähän täytyy tapahtua jotain. Täytyy syntyä jotain jota aiemmin ei ole ollut. Huomaan nyt että uudestisyntyneellä on taivaasta annettu kyky havainnoida läsnäolevaa Jumalan valtakuntaa. Hänessä on uusi rakkaus Jeesukseen ja hänen tahtoonsa. Uudestisyntyneellä on uusi mieli, joka on hänelle annettu, joka vetää häntä uudelleen ja uudelleen Jeesuksen luo omistamaan armon ja rakkauden. ”Niin kuin peura lähteelle halajaa, niin hänen sielunsa kaipaa Herraa.” Sellainen on Kristitty.
Sami, kiitos linkeistä. Ehdin jonkin verran tutustua. Oli mielenkiintoista lukea. Taidan sattumoisin tietää, kuka Andreas on.
Oli puhe Krysostomoksesta. Piti ruveta tsekkaamaan mistä mainitsemani tiedon otin. Löysin Everett Fergusonin kirjoittamasta kasteen historiasta yhden tekstin pätkän häneltä eräästä pääsiäissaarnasta, jossa hän sanoo, että monet ajattelevat, että välittää vain syntien anteeksiantamusta, mutta että he ovat laskeneet kasteelle yhteensä kymmenen hyötyä. ”On this account we baptize even infants, although they asre sinless”. Vauvat saavat kuitenkin pyhityksen, perinnön, kokevat lapseksiottamisen, tulevat Pyhän Hengen asuinsijoiksi jne. Viitteeksi Ferguson antamaan De Rotenin kirjan, joka lienee kooste Krysosostomoksen teksteistä. Siitä viitteestä tuskin on apua. Jostain muualtakin olen tuosta jutusta lukenut, mutta en nyt hae, koska ei sillä liene niin merkitystä.
Risto, ortodoksisessa teologiassa luotetaan kyllä Kappadokien isiin. Yleensä protestanttinen tutkija ei saa selvää ortodoksisesta teologiasta. Väärin käsitykset ovat hyvin tyypillisiä, vaikka olisi kuinka akateeminen, jotain oleellista puuttuu. Mitä se on, en osaa nimetä sitä, ehkä kokonaisuus ja kokemuspohjainen tieto ja yhteys jumalalliseen liturgiaan.
Ortodoksi teologia on kuin liukas saippua josta et saa kiinni. Se on ikään kuin salattua, joka avautuu kokemuksen kautta. Sitä on vaikea ymmärtää ilman yhteyttä kirkkoon. Pyhittyneet ortodoksit heille Jumala kommunikoi suoraan henkeen, kuten Moosekselle, luterilaisessa teologiassa se nähdään hurmahenkisenä ilmiönä. No, en tiedä osasinko antaa mitään vastauksia.
Risto K:lle vielä Lutherin muotoiluista ja Raamatusta sekä imeväisten uskosta ja Hengen hedelmistä.
Tiedät hyvin, että kristillisen uskonopin näkemyksiä on sanoitettu pitkässä prosessissa, jossa käsitteitä on lainattu muun muassa lännestä itään. Se, että koen mm. Tertullianuksen vaikeaselkoiseksi, johtuu juuri tuosta Samin esille ottamasta asiasta: liturgia on vaikuttanut paitsi uskonoppiin ja sen sanoittamiseen myös esitystapaan.
Sakramentin määritelmä palautuu läntisessä traditiossa Augustinukseen. Sana yhtyy aineeseen ja syntyy sakramentti. Tämä asia lausuu julki Raamatusta useaan kertaan löytyvän totuuden: Jumala käyttää myös materiaa pelastavan työnsä välikappaleena ja esimerkiksi siten, että Hän sanoo jotakin ja se tapahtuu tässä meidän fyysisessä maailmassamme. Kasteen osalta kasteen sakramenttiluonteen klassinen perustelu on Efesolaiskirjeen 5. luku: vedellä pesten sanan kautta. Lutherin – ja monen muun – kasteteologiset lausumat perustuvat siis Raamatusta tiivistettyihin lausumiin eli käsitteisiin.
Luterilaisuus lähtee siitä, että jo imeväisikäinen lapsi on Raamatun mukaan kykenevä uskoon. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka Vanha kirkko opetti lasten uskosta, mutta oletan, että asiaan vaikuttaa keskeisesti antropologia eli oppi ihmisestä ja hänen sielunkyvyistään. Klassinen raamattuperustelu on Johannes Kastaja äitinsä kohdussa, mutta myös useat psalmien lausumat on joskus ymmärretty imeväisen uskoa tukeviksi. Valikoima näitä löytyy edesmenneen vanhoillislestadiolaisen maallikkoteologin Erkki Reinikaisen kirjoista (tosin siellä ajatellaan, että lapsi uskoo jo sikiämisestään saakka ja uudestisyntyminen koskee sitten (vain) lapsenuskonsa menettäneitä(!). Klassinen luterilainen esitys imeväisen uskosta on Walch-Muellerin ”Faith of Unborn Infants” 1700-luvun alusta. Löytynee englanniksi jostain. Imeväisen usko on luterilaisen lapsikastekäytännön keskeisiä kulmakiviä. Tässä kohden kannattaa unohtaa sellaiset edesmenneet vaikuttajat kuin Antti J Pietilä, Urho Muroma ja Uuras Saarnivaara.
On totta, että lapsina kastetuissa ei aina näy Hengen hedelmiä samalla tavoin kuin vaikkapa vapaissa suunnissa kasvaneiden lasten elämässä. Mutta ei niitä aina näy edes lapsina kastettujen ja pyhäkoulussa sekä seuroissa vauvaiästä saakka istuneiden nuortenkaan elämässä. Perisynti ja Jumalaa vastaan hangoittelemisen taito istuvat lujana meissä kaikissa… Augsburgin tunnustuksen 2. ja 9. artikla ovat kovia linjauksia kasteen välttämättömyydelle ja tällä hetkellä luterilaisuudessakin pohditaan sitä, missä määrin idän kirkon linjaukset olisivat parempia näissä asioissa.
Tuo hedelmäargumentti oli keskeinen jo 1800-luvulla niille luterilaisille, jotka tuonaikaisen psykologian pohjalta kiistivät imeväisen uskon. Samat teologit tapasivat myös korostaa myös uskon ”tietoisuutta”. Taustalla oli valistusajan individualismi ja sen mukainen ”omakohtaisen uskon” vaatimus. Totta kai usko on omakohtaista, mutta se kasvaa iän ja elämänkokemuksen myötä. Ennen kaikkea se on Jumalan antamaa ja ylläpitämää lahjaa. Imeväisen/lapsen/nuoren usko voi valitettavasti kuolla. Se ei ole imeväiskastekäytännön vika vaan puuttuvan tai virheellisen kasvatuksen ja opetuksen vika. Uskon tunnustamiseen ja Jeesuksen seuraamiseen ei ole ainakaan Suomessa isommin kasvatettu herätysliikkeitä lukuun ottamatta. Parantamisen varaa siis on.
On tärkeä huomata, että kaste on lapsikasteenakin tärkeä osa, mutta vain osa, laajempaa kristinuskon kokonaisuutta. Imeväiskaste on oikea, mutta ilman julistusta ja opetusta ja jumalanpalvelusyhteuttä se joutuu ”Baabelin vankeuteen”. Tämä näyttää ainakin minun silmissäni laajalti tapahtuneen – valitettavasti – varsinkin Etelä-Suomessa. Tosin en halua ruveta sikäläisiä seurakuntia neuvomaan, koska tilanne on niin erilainen siellä kuin täällä ”Raamattuvyöhykkeellä”.
Sami P, kiitos hyvistä näkökulmista tähän keskusteluun. Ortodoksisen kastekäsityksen päälinjoja löytää mm. Ilarionin Uskon mysteeristä ja Johannes Damaskolaisen dogmatiikasta, englanniksi Alexander Schmemanin kirjoista. Luin jälkimmäisen joskus kauan sitten, pitänee lukea uudestaan.
Minä uskon yhden kasteen riittävän. Jos uudelleen menisin kasteelle, niin olisinko jotenkin kelvollisempi Jeesukselle. En vaan kasteella yrittäisin saada sovitukseen jotain lisää. Niin kuin Jeesuksen sovitustyö ei olisikaan riittänyt. Ja se mitä herra on elämässäni vaikuttanut 50 vuoden aikana ei olisikaan mitään.
Pekka, asia ei ole ihan yksinkertainen. Vanhoissa kirkoissa kyllä kastetaan luterilaisiakin uudestaan. Syy on siinä, että kanonisen rajojen ulkopuolella olevissa uskonnollisissa yhteisöissä, ei katsota olevan sakramentteja, mysteerioita. Mitään kastetta ei ole tapahtunut, vaikka ihminen olisi katsettu muodollisesti oikein. Tässä on taustalla monia teologisia aihepiirejä. Apostolinen jatkumo, eli virka, kirkko-oppi, mysteerioiden teologinen sisältö, antropologia, ym…
Sami. Lienee kuitenkin niin, että yksi kaste riittää, eikä sen pätevyys ole riippuvainen muiden kirkkojen mahdollista kanonisista rajoista.
Kosti, kanonisen rajojen ulkopuolella ei ole kirkkoa, eikä sakramentteja, näin ollen ei myöskään kastetta. Kaste on pätevä ainoastaan kirkossa jissa se suoritetaan oikein.
Mitä tarkoitat viittamalla luterilaisuuteen?
Kosti, ortodoksit kastavat luterilaiset, luterilaista kastetta ei pidetä kasteena, siksi heidät kastetaan ja tätä pidetään vasta kristillisenä kasteena. Tätä tarkoitin.
Niin. Itse olen saanut kasteessa uudestisyntymisen peson ja sen voitelun, mistä (1 Piet. 2:9) kertoo huolimatta siitä mikä on mahdollisesti ortodoksisen kirkon käistys. 🙂
Kosti, juuri noin luterilaiset ymmärtävät. Tosin luterilaisia tuli vasta 1500 luvulla, siitä asti tuo ymmärrys on ollut.
Niinhän me ymmärrämme, että vanhurskas on elävä uskosta samalla tavalla kuin Aabraham. Mutta se siitä.
Kosti, ”Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille.
Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi( Jaakob 2). ”
Sami. Kuitenkin ellet ole sattunut lukemaan, niin Basileios (Suuri) sanoo nöyryyttä käsittelevässä saarnassaan: ”On täydellistä Jumalan kunnioittamista, että kukaan ei korota itseään oman vanhurskautensa tähden, vaan tunnistaa olevansa itsessään ilman vanhurskautta ja tulevan vanhurskaaksi yksin uskon kautta Kristukseen.” Menee siis aika lähelle Lutherin käsitystä vanhurskauttamisesta.
Kosti, Jaakob ei puhu omavanhurskaudesta, eikä Basileos tekoja vastaan, vaan niiden puolesta.
Niin, kun Basileios kirjoittaa ihmisen ”tulevan vanhurskaaksi yksin uskon kautta Kristukseen”, niin voihan sen ”vapaasta tahdosta” lukea myös päinvastoin.
Kosti, Basileios kannatti vapaata tahtoa ja hyviä tekoja pelastuksessa. Luther kannatti välttömättömyyden monergista pakkoa vanhurskauttamisessa. Basileiokselta emme löydä vastaavaa vanhurskauttamis oppia. 🙂
Sami. Kuten totesin, me löydämme tuon vanhurskauttamisen yksin uskosta Kristukseen Basileioksen nöyryyttä käsittelevästä saarnasta. Tämä tällä erää. 🙂
Oikeaoppinen voi juuri oikean oppinsa tähden olla omavanhurskas. Omavanhurskaus kun on piilossa jokaisen kiven ja kannon takana väijymässä.