Mitä saarnaaja voi oppia Jari Sarasvuolta?

[Antti Mustakallio:] Yrityskonsultti ja mediapersoona Jari Sarasvuo saarnasi viime maanantaina viimeistä kirkonpenkkiä myöten täydessä Kallion kirkossa. Kotimaa24-toimituksen pyynnöstä arvioin Sarasvuon puhetta ja esiintymistä sekä pohdin, miten puhe toimi saarnana.

Sarasvuon puheessa oli kolme isoa teemaa:

1) Armo tai ”armon idea”, niin kuin Sarasvuo itse luonnehti. Armoa hän käsitteli eritoten Luukkaan evankeliumin Tuhlaajapoika-vertauksen kautta.

2) Katkeruuden ja osattomuuden kokemus, joka ilmenee Raamatun traagisissa veljesriitojen kuvauksissa.

3) Sarasvuon henkilökohtainen painiskelu Raamatun Jumalan kanssa.

Sarasvuo aloitti saarnansa toteamalla Tuhlaajapoika-vertauksen olevan se Raamatun teksti, jonka avulla hän ”yrittää antaa anteeksi Raamatun Jumalalle”. Hän kertoi ”julmistuneensa” Jumalalle nuorena poikana naapurin Tyyne-mummin perheraamatun äärellä.

Erityisesti Nooan kertomuksen epäoikeudenmukaisuus vihlaisi Sarasvuota. Raamatun mukaan Nooa tuli vedenpaisumuksen jälkeen viinistä humalaan, sammui telttaansa ja hänen poikansa Haam sattui vahingossa näkemään ”isänsä hävyn”. Kuultuaan tästä Nooa kirosi Haamin viattoman pojan, Kanaanin, ja julisti tämän jälkeläiset Seemin ja Jaafetin jälkeläisten orjiksi.

Sarasvuo kuljetti kuulijat Vanhan testamentin veljesriitojen läpi ja päätyi lopulta Tuhlaajapoika-vertaukseen. Tämän hän kävi kohta kohdalta läpi korostaen olennaisia juonenkäänteitä.

Tuhlaajapoika-vertauksesta nousee Sarasvuon mukaan armon idea. Oman käsityksensä tästä armosta hän tiivisti kolmeen kohtaan: 1) me emme saa ansioidemme mukaan, 2) me saamme enemmän kuin ansaitsemme, 3) aina voi aloittaa alusta, palata kotiin ja ”löytää tiensä takaisin ykseyteen”.

Lopuksi Sarasvuo havainnollisti parin tosielämän kertomuksen kautta armon käänteentekevää voimaa ihmisten ja yhteisöjen elämiin ja julisti suomalaisen yhteiskunnan olevan menossa kohti parempia aikoja. Hän arvioi rakkauden ja armollisuuden lisääntyvän ihmisten välisissä suhteissa.

Voisivatko saarnojen ja hengellisten puheitten pitäjät ottaa oppia Sarasvuolta? Entä onko Sarasvuon esiintymistavassa jotain, minkä ei olisi tarpeen siirtyä maamme saarnastuoleihin? Väitän että molempia löytyy ja annan kummastakin kolme esimerkkiä.

Sarasvuon plussat:

1) Vapautunut ja välitön esiintyminen

Sarasvuo on erittäin harjaantunut ja teknisesti hyvin taitava puhuja. Hän seisoo ryhdikkäästi ja samalla levollisesti, katsoo kuulijoitaan silmiin ja puhuu suoraan heille.

Sarasvuon rauhallinen ja puheen sisältöjä seuraava kehonkieli viestittää, että hän on intensiivisesti läsnä. Hän ei pelkää hiljaisuutta vaan pitää tietoisesti pitkiä taukoja ajatuskokonaisuuksien väleissä ja puhuu rauhallisesti. Samalla sanoissa on energiaa ja jännitettä, eikä ole pelkoa kuulijoiden keskittymisen herpaantumisesta.

Kuka tahansa puhuja voi ottaa oppia Sarasvuon levollisen itsevarmasta läsnäolosta. Jo se tekee puheen kuuntelemisen helpoksi ja kiinnostavaksi.

2) Huolellinen valmistautuminen

Sarasvuo puhui 45 minuuttia ilman muistiinpanoja. Puheen rakenne oli selvästi ajateltu ja pysyi varsin hyvin koossa: Henkilökohtaisesta kokemukset päästiin Vanhan testamentin kertomuksiin. Sen myötä päädyttiin Tuhlaajapoika-vertauksen, josta kumpusi armon käsittely. Lopuksi palattiin vielä lyhyesti puhujan henkilökohtaiseen jumalapainiin.

Sarasvuo kävi läpi Raamatun veljesriitojen kuvausten tapahtumia ja moninaista hahmogalleriaa läpi ulkomuistista. Hän siteerasi Jesajan kirjasta jaetta 63:9 vanhan raamatunkäännöksen mukaan, ja vertaili muutaman kerran käännösten eroavaisuuksia.

Sarasvuon puheenvuorosta näki, että taustalla oli ajattelutyötä. Puheen sanoman sisäistäminen ja puheenvuoroon valmistautuminen tekee mahdolliseksi sen, ettei puhujan tarvitse olla kiinni muistiinpanoissaan. Puhuja voi myös Sarasvuon lailla pärjätä tyystin ilman papereita. Tällainen viestittää kuulijoille siitä, että heidän eteensä on nähty vaivaa. Tällöin puhujaa seurataan entistäkin tarkkaavaisemmin.

3) Raamatun selittäminen

Sarasvuon saarna oli ”raamatullinen” ainakin siinä mielessä, että hän kävi läpi ja selitti laajasti Raamatun kertomuksia ja vertauksia. Evankeliumitekstinä olevaan Tuhlaajapoika-vertaukseen käytettiin runsaasti aikaa. Sarasvuo ei temmannut puheessa keskeistä armon käsitettä omasta kokemusmaailmastaan vaan pyrki osoittamaan, miten se on läsnä evankeliumissa. Olen kuullut useita saarnoja, joissa Raamatun tekstit ovat paljon ohuempi innoituksen lähde.

Sarasvuon puheen varoittavat piirteet:

1) Jumala pysyy etäällä

Sarasvuo puhui armosta tai ”armon ideasta” yksinomaan ihmisten välisissä suhteissa. Jumala pysyi muutenkin etäällä, vaikka Hän olikin tavallaan taustalla läsnä Sarasvuon henkilökohtaisessa Raamattu-painissa. Hyvä sanoma Jumalan armosta, kristillinen evankeliumi, ei siten kirkkokansalle välittynyt.

Joku voisi tämän perusteella tuomita saarnan täysin epäonnistuneeksi. Itse haluan ajatella toisella tavalla: Sarasvuon puhe ei itse asiassa ollutkaan saarna, vaikka sitä sellaisena mainostettiin. Se oli ehkä ennemmin yhdistelmä persoonallista raamattutuntia ja innostuspuhetta (inspirational speech). Pappien olisi kuitenkin hyvä pitää jatkossakin saarnoja.

Voidaan ajatella niinkin, että Sarasvuon pidättyväisyys puhua teologiaa oli hyvä asia. Pelin henki oli ainakin selvä kaikille; sanoihan hän itsekin kirkkoherran vastaavan messun hengellisestä puolesta. On myös joskus käynyt niin, että kirkkoon puhumaan kutsuttu julkisuuden henkilö on intoutunut opettamaan seurakunnalle käsityksiään Jumalasta. Lopputulos on ollut vähemmän onnistunut. Tällaiseen ansaan ei Kallion kirkossa langettu.

2) Puhujan persoona ujuttautuu keskiöön

Vaikuttava puhe vaatii heittäytymistä ja aitoa läsnäoloa. Tällöin puhujan on oltava henkilökohtaisesti mukana puheessaan eikä itsestäänkään puhuminen ole kiellettyä. Tässä on kuitenkin rajansa, joiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Jos puhujan persoona alkaa nousta puheen keskeiseksi aiheeksi, ollaan vaaran vyöhykkeillä – etenkin kirkossa.

Sarasvuo on aina tuonut itsensä puheissaan keskeiseen rooliin. Hän näyttäytyy niissä usein jonkinlaisena sankarina, jopa silloin, kun on osoittanut heikkoutensa – tai ehkä erityisesti juuri silloin. Tämä on ymmärrettävää. Sarasvuon menestys yrityskonsulttina perustuu siihen, että monet kokevat hänet vetoavaksi persoonallisuudeksi, jota halutaan kuulla riippumatta puheen aiheesta.

Sarasvuo on ymmärtänyt erinomaisesti sen, että kaikkia kuulijoita ei voi ikinä miellyttää. Tätä tosiasiaa voi venyttää tietoisesti pitkälle. Jos esiintyy itsevarmasti ja omaa persoonaa alleviivaten, kuulijoissa herää vahvoja tunteita. Nämä tunteet tekevät puhujasta ristiriitaisen ja siten kiinnostavan hahmon. Puhuja jakaa kuulijoitaan tavallista voimakkaammin. Jotkut saattavat vihata, mutta toiset rakastavat. Ja nämä, jotka rakastavat, myös maksavat. Vastustajien tuhinoista ei kannata välittää.

Kirkossa saarnaaja on tekemisissä itseään suurempien asioiden kanssa. Palvelija ei ole Herraansa suurempi, eikä evankeliumi ole pappi itse. Persoonallinen ote tekee saarnastakin elävän, mutta viimeistään saarnan lopussa kirkkokansan sydänten tulisi olla ylennettynä Herran puoleen.

3) Saarnataidon perusteet haltuun

Sarasvuon puheessa oli joitakin pieniä kömmähteitä, joihin ei (onneksi) saarnoissa nykyään enää niin usein törmää. Tuntuvin näistä oli saarnan pituus. Kolmen vartin saarna on liian pitkä, vaikkakin Sarasvuo osasi hienosti olla tuomatta liian paljon aiheita puheeseensa. Tällä kertaa kokonaisuus säilyi vielä hallittavana, mutta siltikään tästä ei kannata ottaa mallia.

Toinen esimerkki on ns. methodus simplexin käyttö. Käsitellessään Tuhlaajapoika-vertausta Sarasvuo referoi sen alusta loppuun omin sanoin ja vieläpä aika pitkästi. Evankeliumin toistaminen tällä tavoin on tarpeetonta, sillä seurakunta on jo kuullut evankeliumin luettuna ennen saarnaa.

Rohkaisun sana seurakuntien työntekijöille

Sarasvuon Tuhlaajapoika-vertauksen selitys ja siitä noussut käsitys armosta olivat varsin perinteiset. Samanlaista Raamatun ja kristillisen uskon opetusta annetaan Suomen seurakunnissa päivittäin.

Tämä on yhtäältä myönteinen kumarrus Sarasvuon suuntaan mutta toisaalta myös sen havaitsemista, ettei seurakuntien työntekijöiden kannata yleisesti ottaen tuntea mitään alamittaisuutta saarnojensa ja hengellisten puheittensa sisällöstä. Nythän Sarasvuokin on kirkossa tunnustanut pitävänsä vanhaa tuttua käsitystä armosta vallankumouksellisena ideana. Siitä siis kannattaa pitää rohkeasti meteliä. Sanoma on todistettavasti puhutteleva.

Antti Mustakallio
Kirjoittaja on teologi ja puhetaidon kouluttaja, joka kirjoittaa retoriikasta ja viestinnästä blogissaan Sanahaltuun.fi