Mitä sinä perit edeltäviltä sukupolvilta?

Perimme edeltäviltä sukupolvilta – halusimme tai emme – paljon siitä, mitä olemme. Joku perii isältään hiusten värin ja periksiantamattomuuden, äidiltään puolestaan iloisen luonteen ja kasvonpiirteet. Toinen puolestaan näyttää ihan äidinisältään, mutta luonne on samantyyppinen kuin isänäidillä. Perimme myös asioita, joita emme välttämättä haluaisi periä. Joku perii edeltäviltä sukupolvilta taipumuksen masennukseen, toinen alkoholiriippuvuuteen, kolmas äkkipikaisuuteen. Vaikka joskus ehkä muuta toivoisi, pystymme vaikuttamaan vain osin siihen, millaisia meistä tulee.

Sama koskee monessa mielessä myös uskonnollisuutta. Uskonnollisuus on myös asia, jossa on paljon sellaista, mikä on edeltäviltä sukupolvilta peritty. Vaikka monet, erityisesti suomalaiset mielellään painottavat uskontoa yksityisasiana, se on lopulta, varsinkaan lähtökohtaisesti, aika vähän sitä. Lukuisten tutkimusten mukaan omien vanhempien uskonnollisuus on eri tekijöistä ylivoimaisesti eniten yksilön uskonnollisuuteen vaikuttava tekijä. Kaikki muut tekijät ovat selvästi toisarvoisempia. Uskonnollisissa perheissä kasvaa lapsia, joista tulee uskonnollisempia aikuisia kuin uskonnottomissa perheissä ja päinvastoin.

Uskonnollisuuden siirtyminen seuraaville sukupolville on kuitenkin vahvasti haastettu. Siihen ei vaikuta ainoastaan perheiden uskontokasvatuksen väheneminen, vaan myös yhteiskunnan laajempi ilmapiiri. Uskonnollisten ja uskonnollista perinteensiirtoa tärkeänä pitävien vanhempien on yhä vaikeampi vakuuttaa seuraavaa sukupolvea omasta katsomuksestaan. Sen sijaan useiden tutkimusten mukaan uskonnottomat perheet onnistuvat hyvin siirtämään uskonnottomuuttaan seuraaville sukupolville.

Amerikkalaisen John Templeton Foundationin rahoittamassa eurooppalais-kanadalaisessa tutkimushankkeessamme olemme pyrkineet pureutumaan tämän muutoksen taustalla oleviin tekijöihin tarkastelemalla uskonnollisuutta ja sen muutosta nimenomaan perheen näkökulmasta. Olemme hankkeessa sekä haastatelleet perheitä sekä keränneet laajan määrällisen aineiston viidessä maassa. Tutkimusaineisto osoittaa oletusti, että nuori ikäpolvi haastaa edeltävien sukupolvien uskonnollisuutta ja on taipuvainen olemaan uskonnottomampi kuin edeltäjänsä. Uskonnottomuus on ikään kuin tahmaisempi, se tarttuu kiinni. Samaan aikaan uskonnollisuudella on vaikeuksia tarrautua, liimapinta ei tunnu pitävän ja seuraava sukupolvi on edeltäjäänsä taipuvaisempi etääntymään.

Suomalaiselle uskonnollisuudelle on ollut luonteenomaista tietynlainen maltillisuus. Suomessa erittäin uskonnollisia perheitä on pitkään ollut varsin vähän, yhtä vähän kuin entisessä Itä-Saksassa. Erittäin uskonnollisten perheiden osuus myös on pitkään säilynyt suunnilleen samansuuruisena (noin 10 prosentissa). Sen sijaan suomalaiset perheet ovat tyypillisesti olleet ”jossain määrin uskonnollisia”. Viime vuosikymmeninä muutosta on kuitenkin tapahtunut siinä, että juuri tällaiset jossain määrin uskonnolliset perheet ovat vähentyneet ja sen sijaan yhä useammassa perheessä uskonnon rooli on entistä pienempi, jos minkäänlainen. Sekä uskonnottomien kuin vain vähän uskonnollisten perheiden osuus on kasvanut, kun taas melko tai jossain määrin uskonnollisten kotien osuus vähentynyt.

Mitä tulee uskonnottomuuden tarrautuvuuteen seuraavalle sukupolvelle, Suomi näyttäytyy laajan aineistomme valossa kuitenkin tutkimushankkeen muista maista jossain määrin poikkeavana. Suomessa uskonnottomat vanhemmat eivät näytä onnistuneen perinteensiirrossa paljoakaan uskonnollisia perheitä paremmin, vaan myös uskonnottomilla vanhemmilla on ollut vaikeuksia siirtää omaa uskonnottomuuttaan seuraavalle sukupolvelle. Kahden uskonnottoman vanhemman lapsesta ei siis yksiselitteisesti olekaan tullut uskonnotonta. Tutkimusaineistossamme kahden ”ei ollenkaan uskonnollisen” vanhemman lapsesta Suomessa kaikkiaan reilu puolet (58 %) kertoi tutkimukseen vastaamishetkellä myös, ettei ole ollenkaan uskonnollinen. Vastaavasti kahden erittäin uskonnollisen vanhemman lapsesta lähes yhtä moni, 56 prosenttia, kertoi aikuisena olevansa vanhempien tavoin erittäin uskonnollinen. Kaikissa muissa maissa ero näiden perheiden välillä oli suurempi, uskonnottomien eduksi. Esimerkiksi Kanadassa kahden uskonnottoman vanhemman lapsista kolme neljästä kertoi olevansa aikuisena vanhempien tavoin ”ei ollenkaan uskonnollinen”, kun taas kahden erittäin uskonnollisen vanhemman lapsista vain joka kolmas kertoi olevansa vanhempien tavoin erittäin uskonnollinen.

Suomessa siis myös uskonnottoman perheen lapsista monia muita maita useampi kyseenalaistaa vanhempiensa katsomusta ja osoittaa vähintään jonkinasteista kiinnostusta uskontoa kohtaan. Erään Suomessa uskonnottomassa perheessä haastattelemamme perheen isoisä kuvasi tämän taustalla olevaa havainnollisesti. Vaikka uskonnoton isoisä yritti tehdä kaikkensa pitääkseen jälkikasvun erossa uskonnosta, se oli vaikeaa. Vaihtoehdon löytäminen uskonnonopetukselle oli omien lasten kohdalla ollut vaikeaa. Lapsenlapsi puolestaan toivoi, että pääsisi rippikouluun. Uskonnottomassakin perheessä kasvavan lapsen elämään uskonto ja kirkko siis tuntuu tulevan monin tavoin. Eikä pelkästään kriittisessä valossa, vaan myös myönteisessä ja houkuttelevassa.

Tutkimusaineistomme myös osoittaa, että iso osa uskonnottomienkin perheiden lapsista on pitkään osallistunut rippikouluun ja moni on myös osallistunut koulussa uskonnonopetukseen. Näiden vaikutus ei ole mitätön.

Rippikoulun asema Suomessa on kansainvälisesti ainutlaatuinen. Monessa muussa maassa rippikouluun osallistuu lähinnä uskonnollisten tai vähintään väljästi uskonnollisten perheiden lapsia, Suomessa rippikoulu vetää puoleensa myös uskonnottomien perheiden lapsia. Suomessa nuoret myös tyypillisesti haluavat rippikouluun omaehtoisesti, ei siksi, että vanhemmat kehottaisivat. Vaikka uskonnolliset motiivit ovat osallistumisessa selvästi alemmat kuin monessa muussa maassa, noin joka toinen nuori kokee rippikoulun omaa uskoaan vahvistavana.

Erityisen paljon rippikoulu muuttaa – lyhyellä tähtäimellä – niiden asenteita, jotka tulevat uskonnottomasta kodista. Valitettavasti juuri näistä nuorista monen kohdalla tämä muutos jää väliaikaiseksi ja uskonnottomasta kodista tullut nuori on muita taipuvaisempi myöhemmin etääntymään rippikoulun aikana kokemastaan ja myös eroamaan myöhemmin kirkosta. Rippikoulun ulkopuolella oleva maailma ei siis tue riittävästi sitä siementä, mikä lähti rippikoulussa kasvamaan. Osa kuitenkin jää ja tämä näkyy myös tutkimusaineistossamme siinä, että Suomessa kirkon uskontokasvatuksella on myös kodeista riippumatonta vaikutusta vielä aikuisten uskonnollisuuteen. Kun monessa maassa kirkkojen uskontokasvatus pääsee vaikuttamaan vain samoihin nuoriin, jotka jo muutoinkin saavat uskontokasvatusta kotoaan, Suomessa rippikoulu monessa mielessä tasoittaa kotien erilaista vaikutusta.

Entä mitä perheissä sitten voitaisiin tehdä, että uskonnollisuuden siirtymistä seuraavalle sukupolvelle voisi tukea ja periytyvyys paranisi? Tutkimushanke nostaa erityisesti neljä tekijää keskiöön. Ensinnäkin, uskonnosta tulisi voida puhua. Monelle suomalaiselle, varsinkin miehelle, uskonnosta puhuminen on vaikeaa. Toisekseen, perheen ihmissuhteiden tulisi olla läheisiä ja lämpimiä. Tutkimusaineistomme osoittaa, että suomalaiset perheet ovat etäisempiä kuin perheet muissa tutkimuksen maissa, mikä on haaste perinteen siirtymiselle ja katsomuskasvatukselle. Uskonnon tulisi linkittyä läheisyyden ja lämpimyyden ohella linkittyä myös joustavuuteen ja sallivuuteen. Lisäksi uskonnon tulisi olla jotain, johon liittyy sekä tunnekokemuksia, henkilökohtaisuutta ja kehollisuutta että myös pysyviä rakennetekijöitä, jotain sellaista, joka säilyy ja pysyy silloinkin, kun oma usko on heikko. Tällaisia ovat esimerkiksi toistuvat tavat ja rituaalit. Myös yhteys uskonnolliseen yhteisöön sinällään on tärkeää. Kaikki haastattelemamme perheet, joissa uskonto oli siirtynyt onnistuneesti myös nuorelle polvelle, olivat perheitä, joilla oli vahva linkittyminen uskonnollisiin yhteisöihin.

Kati Tervo-Niemelä, käytännöllisen teologian professori, Itä-Suomen yliopisto