Teimme Lähetysseurassa keväällä pienen kyselyn ulkomaantyöntekijöille ja kysyimme, mitä he haluaisivat tuoda etelän kirkoista Suomeen.
”Jos saisit valita yhden konkreettisen asian tai tavan, jonka toisit jostain etelän seurakunnasta suomalaisiin seurakuntiin, mikä se olisi?” kuului tarkka kysymys.
Lähetysseurassa on jo pitkään korostettu kirkkojen vuoropuhelua, oppimista, rinnalla kulkemista ja vastavuoroista kehittymistä. Myös kirkon uusi Ovet auki -strategia muistuttaa, miten tulevaisuuden kirkossa tarvitaan tietoisuutta kristinuskon globaalista kehityksestä ja sitä, miten voimme oivaltaa itse tai oppia muilta. 27 maassa ympäri maailmaa työskentelevät lähetysseuralaiset ovat tässä suhteessa aitiopaikalla.
Mitä he sitten vastasivat? Olemme työstämässä vastauksista monenlaista viestintäsisältöä mm. juttuja, podcasteja ja somepostausten sarjaa, mutta paljastettakoon jo etukäteen, että yleisin vastaus oli: ilo – ja ylipäätään tunteiden jakaminen seurakunnassa.
Angolassa kirkkokansa toivottaa ensikertalaiset lämpimästi tervetulleiksi lauluin, sanoin ja esittelyin. Tansaniassa monituntisesta jumalanpalveluksesta poistutaan laulaen ja keräännytään kirkon pihalle puolikaareen ja jäädään kiireettömästi juttelemaan. Jos kolehtiin on tullut rahan lisäksi tavaraa, hedelmiä tai vaikka kana, ne huutokaupataan kirkon pihalla virrenveisuun jälkeen, ja rahat annetaan seurakunnalle.
Papua-Uudessa-Guineassa kirkko järjestää aikataulun, jonka mukaan yhteisön perheet tai taloudet istuvat alas puhumaan ajankohtaiset asiansa selviksi. Tilaisuuksissa jokaisella on mahdollisuus puhua ja keventää sydäntään – ja lopuksi tehdään aina sovinto.
Tuontitavarana haluttiin saada Suomen seurakuntiin paitsi enemmän iloa, myös surun jakamista, musiikkia, vapaaehtoisuutta, sydämellistä small talkia ja kiireettömyyttä.
Mutta miten vaikeita asioita nämä ovatkaan tuoda? Miten tuoda iloa ja välittömyyttä suomalaiseen keskimääräiseen kellontarkkaan jumalanpalvelukseen, jossa istutaan niin etäällä toisista kuin mahdollista, poistutaan katse lattialankkuihin luotuna ja vaivaannutaan, kun papit yrittävät saada seurakuntalaiset vaihtamaan vieruskaverinsa kanssa edes muutaman sanan?
Toki poikkeuksia on enemmän kuin jaksaisi luetella, pienillä paikkakunnilla ja joissakin onnellisissa seurakunnissa koko kirkkokansa tuntee toisensa, jutunjuurta riittää ja sunnuntai jatkuu lähetyslounaalla pitkään iltapäivään – mutta stereotyyppinen kuva, ja joskus totuuskin, on satunnaisen messukävijän kannalta juuri tämä.
Lähetysseuralaisten vastauksista kuvastuu erityisesti kaipuu yhteisöllisyyteen ja tunteiden jakamiseen – ja se on meille vaikeaa. Surun jakamisessa olemme hieman lahjakkaampia: kuolema ja osanotto yhdistävät, julkisuuden henkilöiden kuolema ja suuronnettomuudet tuovat laajoja kansankerroksia yhteen isojen tunteiden äärelle ja kirkkoihin. Silloin on sallittua ja helpottavaa itkeä yhdessä – mutta hetki on nopeasti ohi.
Monissa kehittyvissä maissa koko yhteisö on surijan tukena, turvana, ruokkijana ja lohduttajana läsnä heti kuolemasta pitkälle hautajaisten jälkeen. Sairaita käydään tervehtimässä isolla joukolla eikä kellään ole kiire sängynlaidalta pois.
Ilo on meille seurakunnissa vielä vaikeampi jaettava. Ei meistä saa sujuvia smalltalkkaajia, vaikka mitä tekisi. Meillä on sunnuntaillekin aikataulut ja ohjelmat eikä aikaa heilua kirkonmäellä koko päivää. Ja miksi tarjoutuisimme tekemään yhteisöllisesti jumalanpalveluksen tehtäviä joukolla, kun seurakunnalla on sitä varten verorahoillamme palkattuja, asiansa osaavia työntekijöitä vaikka kuinka.
Mutta miten tätä voi muuttaa? Olisiko oikeasti mahdollista tuoda noita kaivattuja asioita etelän kirkoista?
Ehkä me rationaaliset pohjoismaalaiset tarvitsisimme laskelmia ja tarinoita siitä, miten paljon hyvää tapahtuisikaan, jos me osallistumme vapaaehtoisina seurakunnan työhön oikeiden työntekijöiden rinnalla. Mitä kaikkea nyt jää tekemättä, kun ihmiset eivät osallistu? Miten paljon iloa ja terveyttä vapaaehtoiset toimijat saavatkaan osallistumisestaan? Sen sijaan, että puhutaan vapaaehtoisuuden merkityksestä yleisesti, tartutaankin uutta ihmistä tai vastikään eläköitynyttä hihasta ja kysytään, voisitko juuri sinä tulla mukaan.
Voisiko aloittaa yksinkertaisesti siitä, että kirkossa toivotetaan ensi sunnuntaina angolalaisittain lämpimästi tervetulleeksi uudet tulijat, esittäydytään puolin ja toisin ja lauletaan tervetuliaislaulu?
Laura Häkli, Suomen Lähetysseuran viestintäjohtaja
Kuva Sami Mannerheimo
Ai ku mukava ja raitis tuulahdus. Kiitos.
Tuli myös kiva olo siitä, että tajusin sen miten hyvä seurakunta itsellä on. Täällä läheinen yhteisöllisyys on itsestään selvää ja iloja ja murheita jaetaan. Pikkukaupungissa kaikki jokseenkin tuntee toisensa ja jollei tunne niin tulee juttusille. Ehkä kirkollisessa kulttuurissamme on painotettu liikaa sitä näkemystä, että jumalanpalvelus on yhteisöllinen tapahtuma. Se voi olla sitä työntekijän näkövinkkelistä, mutta ei seurakuntalaisten, jos heillä ei ole mitään muuta kontaktia toisiinsa, kuin se, että istuvat saman penkin eri päissä, joka pyhä.
Jollei todellista yhteisöllisyyttä ei ole niin se on luotava ja siihen työhön on paneuduttava täysillä.
Siellä missä työtä yhteisöllisyyden eteen tehdään, syntyy aina jotain uutta ja raikasta.
Olen toiminut Kamerunissa, missä SLEY:n aloittaessa 1990 luterilaisessa kirkossa oli alle 100 000 jäsentä, mutta jossa nyt on yli 300 000 jäsentä. Olen onnellinen että sain toimia siellä. Pappien määrä ylitti sadan rajan Bertouan synodaalikokouksen aikoina 2004. Vuonna 2005 kirkossa oli jo 156 pappia ja pois lähtiessäni viimeisenä SLEY:n lähettinä kirkossa oli 177 pappia. SLEY:n aloittaessa kirkko oli kahden maakunnan kirkko kymmenestä. Pois lähtiessämme seurakuntiamme oli jo yhdeksässä maakunnassa.
Kaksi asiaa nousi mieleeni kysymyksen luettuani.
1) Yhteisöllisyys oli erinomainen kirkon keskellä. Silloinkin jos jotkut olivat joistakin käytännön asioista hyvinkin eri mieltä kaikki kokivat olevansa saman yhteisön jäseniä. Messut saattoivat kestää 2-4 tuntia, mutta koska yhteisöllisyyden kokeminen oli niin voimallista niin kaikki olivat nuorista vanhoihin, naiset ja miehet, lapset ja isovanhemmat, kaikki olivat yhtä porukkaa. Imeväisistä lapsista pidettiin huolta, äidit imettivät niitä jumalanpalveluksen aikana, heitä rohkaistiin siihen, jotta lapset eivät kitise janosta tai nälästä. Pienemmät lapset menivät sylistä syliin vaihtaen aina muutaman hetken jälkeen. Näin kenenkään polvet eivät väsyneet ja jokainen sai kokea pienten lasten antamaa sylihoitoa, pienen lapsen iloa antavaa läheisyyttä. Lapset oppivat luottavaisiksi, koska kaikki sylit olivat heille avoinna koko messun ajan.
2) Toinen kohta on musiikin merkitys messun toteutuksessa. Kamerunin kirkossa on otettu rohkeasti käyttöön paikallisia afrikkalaisia melodioita liturgisiin lauluosuuksiin, joita muuten on huomattavasti enemmän lauluin esitettävänä kuin meillä.
Siellä oli varsin tavallista että jumalanpalveluksessa lauloi 3 – 6 kuoroa tai lauluryhmää. Toki toisinaan pienemmissä seurakunnissa vain yksi tai aktiivisemmissa jopa kahdeksan kuoroa samassa jumalanpalveluksessa. Koskaan ne eivät olleet hätistelemässä pois toinen toistaan, vaan aina täydensivät toisiaan, lasten, nuorten, naisten, sekakuoro sekä vielä useinkin laadukas pienempi lauluryhmä, joka tempasi mukaansa reippaalla ja tasokkaalla otteellaan. Useinkin laulut olivat niin vetäviä, että ihmiset nousivat tanssimaan paikoillaan, rohkeammat tulivat kuorojen mukaan niitä kannustamaan liittymällä laulajien mukaan. Näin esityksen alussa saattoi olla 15-20 laulajaa, mutta esityksen lopussa mukaan kannustamaan tulleiden ja yhdessä kuoron kanssa tanssivien kanssa kuorossa saattoi olla 30 – 50 laulajaa. Mitä parempi kuoro sitä enemmän näitä kuoroa kannustavia lisälaulajia tuli mukaan.
Tässä vähän katsausta tilanteeseen ja kaksi kohtaa joista me suomalaisetkin voisimme ottaa oppia sopivasti oloihimme soveltaen.
Tiedemiesten ja tutkijoiden realistiset käsitykset usnon asioista.
Reino
Saanen kertoa mitä afrikkalaiset huippuoppineet sanoivat eurooppalaisten käsityksistä uskonasioista: ”Miksi eurooppalaiset voivat olla niin tyhmiä, etteivät he usko ihmeisiin.”
Tekstissäsi ilmenee myös sinun ihmisarvostus käsityksesi.
Eikö teille merkitse mitään se, että levittämällä evankeliumia, te samalla levitätte myös antisemitismia.
Ja miksi kiellätte sen, että evankeliumi on erittäin suurta vihapuhetta juutalaisia vastaan, kuten myös Lutterin kirjoitukset ovat.
Minä voin kertoa mitä siellä sanotaan, jos teillä on peite kasvoilla näissä kohdissa.
Tarja
Suosittelen huomaamaan mikä ero on joidenkin ihmisten väärien tekojen ja kristinuskon sanoman välillä.
Huomaa että Jeesus oli oman aikansa oppinein j u u t a l a i n e n .
Huomaa myös hänen sanansa
Johanneksen evankeliumi:
4:22 Te kumarratte sitä, mitä ette tunne; me kumarramme sitä, minkä me tunnemme. Sillä pelastus on juutalaisista.
Mutta juuri tästä juutalaisesta taustasta sitten avautuvat näköalat koko maailman sovituksesta missä kaikki kansat, kaikki yhteiskuntaluokat ja molemmat sukupuolet ovat tasavertaisina Jumalan armolupauksista osallsia.
Galatalaiskirje:
3:28 Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.
Matias
Ei sillä ole mitään merkitystä, että Jeesus oli juutalainen, koska hän hylkäsi perinnäissäännöt ja siten koko juutalaisen kulttuurin. Hän on näin ollen luopio ja hänen uskonsa taikauskoa ja tempputeologiaa. Sitäpaitsi Josefus Flavius vaikuttaa paljoon älykäämmältä sen ajan kuvaajalta, vaikka olikin kansan petturi ja loikkari.
Koko hänen alkunsa ( Jeesus) on jo valhetta, niin historiallisesti, kuin raamatullisestikin. Ja Mooseksessa on ohje: ”Älä liiku panettelijana kansasi keskuudesaa, vaan rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi, ” Ei toteutunut hänen kohdallaan, panettelu jäi päälle ja synnytti varsinaisen kansojen paljouden vihaamaan yhtä pientä kansaa, metsästämään heitä, kuin eläimiä. Nyt, tässä ajassa me olemme heräämässä vihapuheen ja rasismin tuntemukseen, ja siitä syntyviin seuraamuksiin, ja tällainen toiminta tuomitaan yleisesti ja hyvä niin.
Mitä sitten Jumalaan tulee, niin toivottavasti hän kohtelee suurempaa osaa siten, kuin suurempi on kohdellut pienempää, eivät ne armosta muutu, se on jo nähty.
”Pelastus on juutalaisista. ”
Niin, siis Juudasta, mutta Jeesus ei ole Juuda. Juuda ei ole kristitty, Juuda on Jaakobin neljäs poika, josta syntyi kansa, heitä sanotaan juutalaisiksi ja kysymys on Israelin pelastumisesta.
Monet ovat pyrkineet heivaamaan Israelin pois kartalta ja upottamaan kansan mereen, mereen ja kaasukammioihin ja tulisiin pätseihin, mutta kansa ei ole kuollut, eikä mennyt kadotukseen, vaan ELÄÄ ja siinä on ihmettä kerrakseen.
Tarja
Jollet ole aikaisemmin sitä kuullut, niin Jeesus opetti yhteen aikaan aikansa korkeimmassa juutalaisessa oppilaitoksessa Jerusalemin temppelissä. Hän oli aikansa oppinein juutalainen.
Muistatko että Jeesuksen opetuspaikka Salomonin pylväskäytävä oli Herodes Suuren tekemän laajennuksen jälkeen kaksi kertaa isompi kuin Rooman kuuluisa muistomerkki Forum.
Mutta kuten valitettavasti niin monesti muuallakin toisten oppineitten kateus vei turmioon, kun alkoivat nostaa meteliä siitä, että koko maailma kulkee Jeesuksen perässä.
Juutalaisvainojen historiallinen tausta on antisemitismi, joka alkoi jo puunilaissotien aikana, kun kreikkalaisten suurimman kaupungin Syrakusan ja foinikialaisten suurimman kaupungin Karthagon välille syntyi taistelu siitä, mikä on läntisen Välimeren suurin kukko.
Sodan ratkaisutaistelussa kuuluisan Hannibalin isoisä Hamilkarin isä Hannibal sai salamaniskun, kun johti taistelua korkealta vuorenrinteeltä ja kaiken kesken puhkesi ukonilma. Tämä salamanisku hajoitti Karthagon joukot ja niin eteläinen Italia ja Sisilia joutuivat kreikkalaisten haltuun. Mutta noiden taisteluitten jatkoksi sitten syntyi todella valtava uusi sota, jonka suurena päällikkönä oli kuuluisa Hannibal, joka valtasi lähes tulkoon koko Italian ja piiritti jopa Rooman kaupunkia. Tuolta kaudelta varsinaisesti on peräisin roomalaisten antisemitismi, jonka ilmauksena olivat kuuluisat sanat: ”Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.”
Etiopian Luterilaisessa kirkossa, jonne tänään taisi mennä kolehti, on jokainen seurakuntalainen viemässä evankeliumin sanomaa naapureillee, ystävilleen ja työtovereilleen ja seurakunnat kasvaa vauhdilla. Toiminnassa ei edellytetä sitä, että oppi tunnetaan tarkasti, tai edes jotenkuten.
Meillä oppiin suhtaudutaa bedanttisesti. Toistetaan opillisia lauseita, mutta näyttää vahvasti siltä, että vain hyvin harvat ovat käsittäneet, miksi se oppi on niin kovin tärkeä. Opin oleellinen sisältö, joka Etiopiassa on keskeisessä asemassa, taitaa jäädä meillä opillisuuden varjoon. Kristillisen opin keskeistä siältöä ei kirkossamme juurikaan opeteta. Aivankuin oletetaan, että kaikki sen jo ennestään hyvin tuntee ja tietää.
Tiedoksesi !
Raamatun rakentajat määräsivät kaikki muut tekstit hävitettäväksi Jeesuksen toiminnasta. Meidän kaikkien onneksi he eivät tässä onnistuneet vaan meillä on nyt tiedemiesten ja tutkijoiden tulosten perusteella realistiset käsitykset sen ajan elämän tapahtumista.
Tältä pohjalta elämänkäsitys Korkeimmasta on realistinen uskon pohjalta..
Reino
Raamatun kirjojen valinnassa oli yksi hyvin selkeä periaate:
Vain luotettavat teokset otettiin mukaan.
Sen sijaan kaikki sellaiset teokset, joiden historiallinen luotettavuus ei ollut kohdallaan jätettiin syrjään.
Ei siinä mitään sen kummallisempaa ole ollut, kuin se että haluttiin pysyä asiassa eikä puhua asian vierestä.
Matias.
Minä uskon elämässäni tiedeihnisten , tutkijoiden, realistisia tuloksia niin teologian, lääketieteen, kuin muidekin tieteen alojen kohdalta.