”Liika ajattelu on patsaita varten!” Tämä filosofi Esa Saarisen muistinvarainen lausahdus sopii tämän blogin kirjoittajalle kuin nenä päähän, vaikka en ole ihan varma vielä tuosta patsaaksi jähmettymisestä. Minä nimittäin tunnustaudun liikaa ajattelevaksi tyypiksi. Niin olen aina tehnyt, nykyäänkin sitä harrastan ja fundeeraan tyhjänpäiväisyyksiä vissiinkin elämäni loppuun asti. Vain siten loppuu alituinen surraus aivoissani ja nokialaisen Tahdon olla kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa-tyyppinen mielikuvittelu.
Sanotaan, että mies se tulee räkänokastakin vaan ei tyhjännaurajasta. Höpö höpö. Harrastimme tätä henkistä Trivial Pursuitia armaan maamoni kanssa koko nuoruusikäni. Mitä pienempi ja vähäpätöisempi oli aihe, johon puutuimme, sen parempi. Ja aina saimme hyvät naurut. Leikki alkoi usein tyyliin:”Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että jotta koska kun jos vaikka kuin…?” Kyse oli aivan harmittomasta ajanvietteestä, josta faija ei digannut ollenkaan:”Kaikkea joutavaa teidänkin pitää pohtia ja moiseen älyttömyyteen aikaanne tuhlata!”
Työpaikaltani löysin onnekseni pitkäaikaisen kollegani Maipin, hengenheimolaisen, jonka kanssa saatoimme jatkaa tyhjänpäiväistä yhteistärviönaurua. Nimittäin hullunkurisia ajatuksia ei voi pitää sisällään, ne on aivan ehdottomasti saatava päästää ulos turvallisessa ilmapiirissä. Ja eipä aikaakaan, kun pää jo on täynnä uusia hulluja ideoita. Meillä oli tapana käydä yhdessä syömässä Marttojen silloisessa lounasravintolassa Uudenmaankadulla. Siellä oli kabinetissa tosi lystiä käkättää. Aina ei voinut olla varma, meinasimmeko tukehtua nauruun vai ruokaan, jompi kumpi kun saattoi mennä väärään kurkkuun.
Pöhköjen ajatusten jakaminen itseään paremmassa seurassa on elämässäni toiminut hyvänä terapiana. Huumorin avulla on tullut kohdatuksi monia hankalia asioita ilman minänmenettämisen pelkoa ja siitä seuraavaa hylätyksi tulemisen uhkaa. Ei ole tarvinnut juosta vaikeuksia pakoon, kun niitä on ollut mahdollisuus käsitellä humoristisesti, lähestymisnäkökulmia yllättävästikin vaihdellen.
Leikinlaskua pidetään psykologiassa yhtenä monista defensseistä eli psyykkisistä puolustusmekanismeista, joiden avulla mieli pyrkii suojautumaan liialta ahdistukselta ja säilyttämään toimintakykynsä. Vaikka komiikka on kiehtonut minua aina, niin jo työni puolesta tiedän, että joka paikkaan vitsien vääntö ei sovi. Pappina täytyy ottaa huomioon aika, paikka, tilanne ja ennen muuta läsnäolijat.
Työssäni opin käyttämään termiä ns. Hyvät hautajaiset. Tarkoitin sillä sitä, että saatoin muistotilaisuudessa pyytää saattoväkeä muistelemaan ja kertomaan jonkin mukavan muiston, jonka tahtovat muitten läsnäolevien kanssa jakaa. Usein noita muisteloita tulikin ja ne vaikuttivat suorastaan mielen ja kielen hyvää tekevältä balsamilta. Noille monille lähiomaisillekin ennenkulemattomille jutuille saattoi hymyillä kyyneltenkin läpi. Aivan kuin huomaamatta koko tilaisuus muuttui luonteeltaan hoitavaksi kokemukseksi.
Jo papinkoulussa tutustuin Lutherin sutkautukseen, johon oitis tykästyin: ”Ellei Herra, meidän Jumalamme, leikinlaskua ymmärtäisi, niin enpä tahtoisi minä taivaaseen!” Hyvin lohkaistu, oppi-isä!
Søren Kierkegaardin mukaan elämän voi ymmärtää vain taaksepäin, mutta sitä on elettävä eteenpäin. Eläkeläisenä huomaan, että suuret kansanjoukot eivät enää kiehdo kuten ennen, vaan aikaa on varattava entistä enemmän hiljentymiselle. Myös tarve päästä säännöllisesti kirkkoon ehtoolliselle ja messun jälkeen kirkkomehulle ovat lisääntyneet, edellinen Vapahtajan kohtaamisen ja jälkimmäinen seurustelun sakramentin vuoksi.
Vanhan sanonnan mukaan eilinen on mennyt, huomisesta emme mitään tiedä, mutta tänään auttaa Herra pitää mielestäni paikkansa vain osittain. Minun on päästävä sovintoon oman menneisyyteni kanssa. Minun on tänään jatkuvasti pidettävä mielessäni se, että Jumala on hyvä kaiken aikaa ja että tulevaisuutta ei ole syytä pelätä, sillä Jumala on jo sielläkin.
+++++++++++
PS: Olen ihmetellyt, kun kukaan ei ole kommentoinut näitä kolmea viimeksi kirjoittamaani blogia, mutta systeemi on näemmä muuttunut niin, että minun täytyy antaa kommentointilupa. No, nyt se on tehty! Mukava olla taas täällä…
Terve Hannu! Ajattelin, että Ruttopuiston kunnianarvoisa rovasti on sen verran jo kyllästynyt tavan tallaajiin, ettei anna edes kommentointilupaa. Kiitos jälleen hyvästä blogista!
Kari-Matti: Hähää, en nyt sentään vielä ole teihin täysin kypsynyt, vaan sokon on älyttömän vaikea ilman apua suunnistaa tällä uudistuneella alustalla, ryteikössä, jossa on sekaisin suomea ja englantia, joka ehdottaa tuon tuostakin error neljänollanelosta, heittää välillä kokonaan ulos ja jossa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Näkövamma tuo omat ongelmansa myös itse tekstin tuottamiseen. Mutta kuten meille papeille aina silloin tällöin pruukaa käydä, että vaikka ajatus katkeaisi, niin puhe (lue: teksti) ei lopu.
Uusin ongelmani on se, miten saan lisätyksi tekstini joukkoon kuvan. Välillä olen huomannut, että myös näitä blogeja voisi kuunnella, mutta en enää löydä sitä täppää mistään…