Ruttopuiston rovastin vaatimattomana tarkoituksena oli kirjoittaa pieni ja sievä juttu siitä, miltä tuntui uusmaalaisena hallintoalamaisena joutua koronakeväänä hallituksen mahtikäskyllä eristetyksi Suomen muista maakunnista tai kun nyt pelotellaan karanteeninrikkojia sakoilla tai vankilalla tai suositellaan maskin käyttöä, kun ei enää uskalleta pakottaa. Eli tällaista pientä, kevyttä pöhinää oli tarkoitus lukijoille tarjoilla ajankohtaisesta aiheesta.
Vaan eipä aikaakaan, kun ajatus laajeni mielessäni paljon rankemmaksi, synkemmäksi ja rumemmaksi. Huomasinkin yllättäen pohdinnoissani joutuneeni keskelle Saksan toisen maailmansodan aikaista kirkkotaistelua, jossa kovaa kamppailua käytiin kaikesta siitä, mikä ihminen on ja mitä ihmisessä on, kenelle hän kuuluu ja kuka häntä saa käskeä.
Tiedämme ja varmaan tunnustammekin, että valtio on lopultakin ainoa taho, jolla on laillinen oikeus käyttää pakkokeinoja. Ei taida yksikään valtio pysyä pystyssä ilman oikeuslaitosta, poliisia ja armeijaa? Esivalta ei kanna miekkaa turhaan.
Apostoli Paavali ei edellytä Roomalaiskirjeessä sokeaa kuuliaisuutta esivallalle, vaan asettaa laatukriteerin yhteiskunnalliselle vallalle: Jos toimit oikein, sinulla ei ole mitään pelättävää, vaan hallitusvalta tukee oikein tekeviä, se siis toimii sinun parhaaksesi. Kaiken vallankäytön on palveltava kansan hyvää, tuettava oikein toimivia ja rangaistava väärin tekeviä. Jos vallanpitäjät muuta tekevät, niin vaihtoon joutavat.
Entä jos vallanpitäjät tukevatkin väärintekijöitä ja alkavat vainota oikein toimivia kansalaisia? Jo ensimmäiset kristityt tiesivät, että enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Kenenkään ei tullut totella sellaisia vallankäyttäjiä, jotka käskevät toimimaan vastoin uskoa tai omaatuntoa, vastoin sitä, minkä ihminen tietää ja kokee Jumalan tahdoksi. No, kieltäytyminen tiesi tuolloin marttyyriutta eli veritodistajaksi joutumista.
Lutherin mukaan on erityisen vaarallista, jos yhteiskunnallinen vallankäyttö puuttuu ihmisen sisäiseen vapauteen. Ketään ei saa pakottaa uskon eikä omantunnon asioissa. Jos esivalta säätää ihmisen henkistä vapautta rajoittavia lakeja, se tunkeutuu Jumalan valtapiiriin ja kykenee ainoastaan tuhoamaan ihmisen. Yksin Jumala saa hallita ihmisen sisintä eli sielua.
Vaan eiväthän kansallissosialistit edellä olevista perusteista mitään perustaneet! Ja sitten pääsi käymään niin kuin kirkkohistorian oppikirjoissa sanotaan:
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitlerin kansallissosialistisen puolueen tavoitteena oli ottaa kirkot määräysvaltaansa ja lopulta tuhota ne. Saksan luterilaiset ja reformoidut kirkot olivat toimineet 1500-luvulta eli reformaatiosta lähtien maallisen esivallan ohjauksessa. Evankelinen kirkko joutui siksi aivan uudenlaiseen tilanteeseen, jossa toimimisesta sillä ei ollut kokemusta. Suhtautuminen kansallissosialistiseen hallitukseen jakoi evankelisen kirkon kahtia. Hallituksen tukema saksalaisten kristittyjen liike (Deutsche Christen) katsoi, että evankelisen kirkon oli sopeuduttava uuteen Saksaan ja tulkittava kristinusko uudelleen kansallissosialistisen rotuideologian mukaiseksi. Kansallissosialistien tukemina liike sai kirkollisvaaleissa enemmistön. Vähemmistöksi jäänyt Tunnustuskirkko (Bekennende Kirche) yritti pitää kiinni perinteisestä kristinuskosta. Se kutistui kuitenkin pieneksi vähemmistöksi, ja lopulta hallitus ryhtyi tukahduttamaan sitä väkivalloin. Sodan päätyttyä Saksan tappioon tunnustuskirkon hengissä säilyneiden johtajien oli organisoitava evankelinen kirkko uudelle pohjalle.
Sitkein Hitleriä vastustaneista teologeista on eittämättä ollut Tunnustuskirkon perustajajäsen Dietrich Bonhoeffer, joka tuli v. 1935 Finkenwaldin maanalaisen pappisseminaarin johtoon.
Adolf Hitler vakuutti vielä virkaanastujaispuheessaan 1.2.1933 näin: ”Me kansakunnan johtajat aiomme päättäväisesti toteuttaa kansallisena hallituksena tehtävän, joka meille on annettu, vannoen uskollisuutta ainoastaan Jumalalle, omalletunnollemme ja kansallemme (…) (…) Ottakoon kaikkivaltias Jumala työmme armoihinsa, antakoon todellista muotoa tahdollemme, siunatkoon ymmärtämystämme ja suokoon meille kansamme luottamuksen.
Seuraavana päivänä Dietrich Bonhoeffer piti Potsdamerstrassen radioasemalla sangen ajankohtaisen puheen, mutta lähetys katkaistiin ennen kuin puhuja pääsi puheensa loppuun. Radiopuheen aihe oli Nuoren sukupolven muuttunut käsitys johtajuudesta. Hän ehti sanoa mm. näin:
”Nykyisen ajan pelottavana vaarana on, että samalla kun vaadimme auktoriteettia, olkoonpa se johtaja tai virka, unohdamme, että ihminen seisoo yksinään perimmäisen auktoriteetin edessä ja että jokainen, joka kajoaa täällä väkivaltaisesti toiseen ihmiseen, rikkoo ikuisia lakeja ja ottaa hartioilleen yli-inhimillisen auktoriteetin, joka lopulta murskaa hänet. Se ikiaikainen laki, että ihminen seisoo yksinään Jumalan edessä, iskee pelottavasti takaisin siellä, missä sitä vastaan hyökätään ja sitä vääristellään. Johtaja siis viittaa virkaan, mutta johtaja ja virka yhdessä viittaavat viimeiseen auktoriteettiin itseensä, ja sen edessä valtakunta tai valtio ovat viimeistä edellisiä auktoriteetteja. Johtajat ja virat, jotka ylentävät itsensä jumaliksi, pilkkaavat Jumalaa ja yksinään hänen edessään seisovaa ihmistä, ja niiden on tuhouduttava.”
Bonhoefferin mukaan kirkko toimii aina yhden todellisuuden maailmassa. Kristus on kaiken elämän keskus. Kirkon ei sen tähden tule olla siellä, missä inhimillinen kyky lakkaa, ei rajoilla, vaan keskellä kylää. Jumala opitaan tuntemaan keskellä elämää, terveydessä, ilossa, keskellä työtämme, siinä, missä olemme vahvoja, eikä ainoastaan sairaudessa, synnissä tai kuolemassa. Kristologisen tulkinnan mukaan tulee kirkolla ehdottomasti olla yksi ominaisuus: Kirkko on kirkko ainoastaan, jos se on olemassa toisia varten!
Tunnustuskirkon konkreettinen kehitys näköpiirissään Bonhoeffer lausuu: ”Erityisesti on meidän kirkkomme vastustettava hybriksen, vallan palvonnan, kateuden ja kuvitelmissa elämisen paheita, jotka ovat kaiken pahan juuria”.
Hitlerin eliminointiin keskittyneen Canaris-liiton salaisissa tehtävissä Bonhoeffer onnnistui vielä v. 1942 matkustamaan Ruotsiin ja tapaamaan siellä ystävänsä Chichesterin piispan. Tarkoitus oli antaa englantilaisen kirkonjohtajan välityksellä tietoja tekeillä olevasta vallankaappauksen suunnittelusta ja siten valmistaa maaperää uuden Hitlerin-jälkeisen hallituksen tunnustamiselle Englannissa. Tarvittaessa Bonhoeffer oli jopa valmis itse toteuttamaan kyseisen murhan. Tämä asia oli hänelle kirkastunut vuoden 1942 kesällä, siis samoihin aikoihin, kun Führer kävi salaa 4. kesäkuuta marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Imatralla.
Varjostajat olivat jo kuitenkin Bonhoefferin kannoilla. Hänet vangittiin 5.4.1943. Pari vuotta kestäneestä loputtomien kuulustelujen, kärsimysten ja vankilasiirtojen kaudesta tuli hänelle kuitenkin ennalta-aavistamaton sisäisen seestymisen ja merkillinen luovan ajatustyön aika.
Ylva Eggehorn (Valoon ja vastuuseen. Antaumus ja vastarinta. Kirja Etty Hillesumista ja Dietrich Bonhoefferista, Karas-Sana 2005) kirjoittaa Bonhoefferin viimeisistä hetkistä:
”Oli ilta, kun vanki Bonhoeffer saapui Flossenbürgiin. Yhdessä toisten syytettyjen kanssa hänet kutsuttiin kuulusteluihin. Oikeudenkäynti kesti koko yön. Kaikki osalliset tuomittiin kuolemaan. Monta vuotta huhtikuun 9. päivän 1945 jälkeen vankilalääkäri kirjoitti raporttiinsa:
’Viiden ja kuuden välillä aamulla vangit vietiin selleistään ulos ja tuomio luettiin heille. Näin pastori Bonhoefferin puoliksi avoimen oven. Hänellä oli yhä vanginvaatteet päällään, kun hän polvistui intensiiviseen rukoukseen. Se antaumuksellisuus ja vakuuttuneisuus tulla kuulluksi, jota näin tuossa merkillisessä miehessä, teki minuun syvän vaikutuksen.’
Vangit johdatettiin ulos muutaman puun alle ja heidät komennettiin riisuutumaan. Dietrich polvistui alastomana viimeiseen rukoukseen ennen kuin hänet kevätaamun sarastaessa hirtettiin.”
Me suomalaiset tunnemme Bonhoefferin virsikirjamme virren 600 sanoittajana (Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan). Usein ajatellaan, että tämä alun perin uudenvuodentervehdykseksi läheisilleen tarkoitettu runo olisi kirjoitettu keskitysleirissä. Ei, vankilassahan Bonhoeffer oli. Sieltä hänet tuotiin keskitysleiriin teloitettavaksi, mutta keskitysleirivanki hän ei siis ollut. Kuollessaan Bonhoeffer oli vasta 39-vuotias.
Wilhelm Franz Canaris (1.1.1987 – 9.4.1945) oli saksalainen amiraali, sotilastiedustelupalvelu Abwehrin johtaja 1935–1944 ja natsihallinnon vastustaja, jonka päiväkirjamerkinnöistä löytyi raskauttavia todisteita: 20.7.44 tapahtuneen Hitler-attentaatin (operaatio Valkyyria) suunnittelussa mukana olleitten listalta löytyi myös Bonhoefferin nimi. Canaris koki tismalleen saman kohtalon samassa paikassa ja vieläpä samana aamuna kuin Bonhoefferkin.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan. (Virsi 600:4)
Tätä kirjoittaessani käytin apunani paitsi Ylva Eggehornin jo mainittua kirjaa ja kirkkohistoriallisia opuksia myös teosta Lennart Pinomaa (toim.): Teologia etsii suuntaa. Yhdentoista aikamme teologin elämäntyö, WSOY 1965, jossa Erkki Niinivaara esittelee Bonhoefferin elämäntyötä.
PS: Kohtalon ivaako vaiko eikö, mutta kun palauttelin käyttämiäni kirjoja paikoilleen kotikirjahyllyyni, niin käteeni osui Edwin Robertsonin teos Dietrich Bonhoeffer – elämä ja julistus (Karas-Sana 1989). Koska olin jo käyttänyt koko päivän tämän aiheen parissa, en enää illalla jaksanut tsekata kuin vain sen, mitä Bonhoefferin teloituksesta sanottiin. Muutama tieto enemmän kuin Eggehornilla:
Vankileirin lääkäri, teloituksen ainoa silminnäkijätodistaja, kirjoitti 10 vuotta tapahtuman jälkeen: ”…Teloituspaikalla hän rukoili jälleen lyhyen rukouksen ja nousi sitten portaita lavalle rohkeana ja tyynenä. Hänen kuolemansa tapahtui muutamassa sekunnissa. Olen työskennellyt lääkärinä lähes 50 vuotta, mutta en ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan niin nöyränä ja niin kokonaan Jumalan tahtoon tyytyen.”
Hannu
Kiitos mielenkiintoistesta blogistasi
Saksaksi suomalaista uudempaa tutkimusta edustaa Tomi Karttusen väitöskirja vuodelta 2004:
Die Polyphonie der Wirklichkeit: Erkenntnistheorie und Ontologie in der Theologie Dietrich Bonhoeffers. Theological Publications of the University of Joensuu 11. Diss.
Matias: Lukioaikaisella lyhyellä saksalla ei pahemmin juhlita eikä Bonhoefferin teologisen ajattelun esittely muutenkaan ole mikään helppo nakki.
Lähinnä tässä halusin tuoda esiin sen, että kirkon ja valtion ongelmilla on kovasti paljon eroja. Kirkolliskokouksemme on istunut tällä viikolla Turussa naamioituneena ja väittellyt homojen vihkimisestä niin kuin ei koskaan ennen. Suomen hallitus yrittää saada parasta aikaa kansalaiset käyttämään naamareita, mutta vaikeaa se on, kun se ensin kävi pitkällisen juupas-eipäs-väittelyn itsensä kanssa.
Helvetti ei kuitenkaan ole vielä irti niin kuin Saksan kirkkotaistelun aikana.
Matias: Jahas, Karttusta pääsee näemmä nyt ihan uunituoreesti lukemaan myös suomeksi:
https://www.tiedekirja.fi/default/ilmoitus-kirkko-ja-etiikka.html
Kiitos blogista, mielenkiintoinen aihe. Natsien propaganda on ollut uskomattoman tehokasta. Moni pappi ymmärtääkseni aidosti sisäisti käsityksen juutalaisten alemmuudesta. Natsit pelasivat mm. sillä, että juutalaiset tappoivat Jumalan pojan.
Luulen, että tärkein syy, miksi propaganda ei uponnut Bonhoefferiin oli se, että hän oli kasvanut kodissa, jossa väiteltiin paljon. Väittelyt perustuivat ajattelulle ja argumentaatiolle ja ne olivat sivistyneitä. Voittaja ei ollut se, kenellä on isäntäväen pirtaan parhaiten sopiva mielipide vaan kuka osaa perustella väitteensä parhaiten. Lopuksi vastustajat löivät kättä päälle.
Toisin sanoen Bonhoeffer oli oppinut ajattelemaan argumentatiivisesti ja objektiivisesti. Natsien argumentit olivat heikot ja tarkoitushakuiset.
Tämä on erinomainen esimerkki siitä, miten tärkeä on ajattelun taito. Tämä nyt sivujuonteena isoon teemaan ja omaa tulkintaani siitä, miksi propaganda ei Bonhoefferiin tehonnut. Syitä on varmasti muitakin.
Misku: Joo, natsithan käyttivät myös ikääntyneen Lutherin tekstejä lyömäaseinaan juutalaisia vastaan.
Vanha Luther ei enää pitänyt juutalais-kristillistä rinnakkaiseloa mahdollisena, vaan puhui yleensä näiden uskontojen pysyvästä vihamielisyydestä. Taustalla oli Lutherin syvä pettymys siihen, että juutalaiset eivät kääntyneetkään Kristuksen puoleen vaan jäivät odottamaan messiastaan. Lutherin ja juutalaisten vastakohtaisuus oli luonteeltaan uskonnollis-teologista. Myöhemmän, rotuun perustuvan antisemitismin kanssa Lutherin juutalaisvastaisuudelle ei sen sijaan ollut mitään tekemistä. Yhtä vähän hänen lausuntonsa oikeuttivat kansallissosialisteja tekemään hänestä juutalaisvainojen puolestapuhujan.
Moni saksalainen papeista lähtien hurmaantui / hullaantui / sokaistui Hitlerin näyttävistä manöövereistä. Ja etenkin siitä, miten Jumalan nimissä harjoitettiin propagandaa. Selvittyään operaatio Valkyyriasta Hitler ”kiitti Jumala varjeluksesta…!” No, retoriikka oli hallussa. Vaan kuten me jo hyvin tiedämme, kaikki oli feikkiä.
Samaa mieltä itsenäisen ajattelun taidosta. Muistan lukeneeni Nürnbergin oikeudenkäyntien yhteydestä, että joku tuomari oli tuomion julistamisen jälkeen kysynyt eräältä keskitysleirin uunin hoitajalta, että miten ihmeessä tämä oli saattanut tehdä niin julmia tekoja. Vastaus oli kylmäävä:”Minä vain noudatin käskyjä!”
Pakkokeinot eivät ala jytrkkäreunaisesti, vaan alkaa pienestä eikä heti useinkaan koske itseä.
Olen jostain lukenut tarinan, niten ihmisiä haettiin.: Ensin haettiin joku toiselta puolelta kaupunkia, en reagoinut, koska en tuntenut häntä. Sitten haettiin naapuri, en puolustanut, sitten haettiin sukulaisia, en puolustanut. Sitten haettiin puoliso, en pstanut. Sitten haettiin minut, eikä ollut enää ketään joka olisi puolustanut.
Aino Kuusinen kertoo kirjassaan: Jumala syöksee enkelinsä, miten ihmisiä haettiin ja toimitettiin Siperiaan. Eräs hyvä puoluevirkailija sai piletin sinne jonnekkin. Hän ihmetteli miksi. Hän lähetti johtajalle kirjreen, jossa tiedusteli mikä oli hänen syntinsä, kun ei itse ymmärtänyt. Hän ei pitänyt ratkaisua vääränä, mutta halusi tietää syntinsä, niin on helopmpi ottaa tulevaisuus vastaan.
Lauri: Etpä olisi enää tarkemmin voinut osua blogin teemaan kommentillasi. Kyse ei ole tarinasta vaan runosta, jota on versioitu paljon, mutta jonka alun alkaen kirjoitti teologi Martin Niemöller, joka kuului Tunnustuskirkon perustajajäseniin. Yksi suomennettu versio runosta menee näin:
»Ensin ne tulivat hakemaan sosialistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut sosialisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysaktiivit, enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistysaktiivi.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, eikä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.»
Runon suomennettu nimi on Ensin ne tulivat…, mutta saksaksi mennään suoraan asiaan:
Als die Nazis die Kommunisten holten…
Tuossa vähän enemmän Niemölleristä. Laivaston miehenä saatat ihastua yhteen seikkaan ko. miehessä:
https://www.britannica.com/biography/Martin-Niemoller
Ruttopuiston Rovasti Hannu Kiuru
Oli tosi mielenkiintoista lukea blogisi, kun hiķoilit yhden kauniin kesäpäivän verran materiaalin tiivistämisen kanssa. Onnistuit siinä.
Minä jäin kiinni siihen, miten vihollinen eliminoidaan. Mitä nyt vihollisella sitten tarkoitettiinkaan. Miten minuus murretaan, miten ihmistä kohdellaan kuin eläintä ja viimein jäljelle jääneet tapetaan . Muut pakotetaan katsomaan, miten käy, jos et tottele.
Tämä ei murtanut vahvimpia. Heihin kuului Bonhoeffer. Tietoisena ruumiin tappamisesta he kävivät loppuun asti taistelun murtumatta. Miksi antaa periksi vähäpätöisten natsien edessä, alastomana. Kristuksesta voimansa saavat marttyyrit näkevät muuta, mihin he kuolinhetkellään ylsivät ja saivat voimansa. Kuvaat Bonhoefferin teloitushetket koskettavasti.
Jos Bonhoeffer olisi ollut katolinen, room. tai ort., hänet olisi jo aikanamme julistettu pyhimykseksi eli kanonisoitu.
Vastaava pyhä löytyy äiti Maria Pariisilaisesta. Hän ortodoksisena nunnana taisteli Pariisin slummeissa, piilotteli viimeisen asti juutalaisia ja kävi itse kuolemaan perheenäidìn sijasta. Hän näki äidin elämän lastensa huoltajana omaa nunnan elämäänsä tärkeämmäksi keskitysleirillä. Vain päivää ennen kuin rauha tuli vuonna 1945, Äiti Maria teloitettiin.
Nämä aikamme palavasieluiset marttyyrit jäävät elämään sydämiimme.
He, Dietrich Bonhoeffer ja Pyhä Maria Pariisilainen, näyttävät meille teoissaan sen, mikä elämässämme on tärkeätä. Heidän uhrinsa ei ollut turha. Ketä meidän kannattaa totella?
Riitta: Varmasti Bonhoeffer olisi ollut kanonisoinnin arvoinen tapaus, mutta eikö pyhimykseksi julistaminen ainakin katolisella puolella edellytä myös muutaman todistetun ihmeteon tekemistä?
Luterilaisuuteen eivät pyhimyskalenterit ole kuuluneet, kun suoraan voi rukouksessa lähestyä Jeesusta ja Taivaan Isää ilman välittäjiä. En osaa sanoa, olemmeko me tässä menettäneet mitään erityisen olennaista.
Mitä muuten arvelet Bonhoefferin tuona viimeisenä aamunaan rukoilleen?
Hannu, ei ort puoleĺla enää pyhäksi julistamiseen tarvita ihmetekoja. Marttyyrius riittää. Näin on toisen suomalaisen pyhän, Johannes Sonkajanrantalaisen kohdalla. Hänessä on vastaavuutta Bonhoefferiin jo kuoleman samankaltaisuudessa. Pyhimysten tarve rukouksessa? Heitä tarvitsee silloin, kun heidän merkityksensä avautuu. Minulle se on avautunut vähitellen ikonimaalauksen ja ortodoksisen kirkon mysteerioiden eli sakramenttien kautta.
Pyhät ovat esirukoilijoitamme Jumalan edessä. Ei Lutherkaan heitä ojaan heittänyt. Hän näki pyhien ihmistä siunaavan, avun ja lohdun merkityksen.
Heidän puoleensa voi kääntyä. Ehkä he kaikessa inhimillisyydessään ovat lähempänä meitä ja rukouksessa helppo puhua huolistaan. Ihmetekoja, parantumista on tapahtunut pyhien eläessä ja heidän kuolemansa jälkeen. Ihmetekoja on aina viime kädessä Jumalan teko, vaikka se tapahtuu jonkun välikappaleen, pyhän, kautta. Vrt. reliikit. Eikä mikään estä suoraan rukoilemasta Pyhää Kolmiyhteistä Jumalaa.
Mitä Bonhoeffer mahdollisesti rukoili kuolemansa hetkellä? Mahdoton tietää. Mutta kysyitkin, mitä arvelen. Otan ensimmäisen marttyyrin, pyhän Stefanoksen, sanat tähän hänen kuolinhetkestään. Tämä sopii Bonhoefferinkin viimeisiksi sanoiksi Apt.7:59-60a.
Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: ” Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.” Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä:
” Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä”. Sen sanottuaan hän nukkui pois.
Riitta: Mä en oo koskaan oikein digannut noista välimies/välihenkilö-kuvioista. Varusmiespappina meinasin joutua aikamoiseen liemeen, kun ns. virkatien ohittaen yritin järjestellä jotakin varusmiestoverieni asiaa pyytämällä suoraa audienssia mahdollisimman isolta Herra Isoherralta. Virkaportaikon välipomot olivat aivan hurjina. Olisivat varmasti kokeneet olonsa tärkeiksi, jos olisivat voineet pysäyttää asioitten hoidon alkuunsa. No, se siitä. Mutta edelleenkin hengellisessä mielessä vetoan aina mahdollisimman ylös.
Mitähän Bonhoeffer mahtoi kuollessaan rukoilla-ajatus syntyi ihan tuosta edellisestä kommentistasi. Varmasti siinä oli samoja aineksia kuin Stefanoksellakin. Ja Jeesuksella. Viittaan ns. Seitsemään sanaan ristillä. Erityisen vaikuttava kohta on tuo Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!
Hannu, olen harvinaisen paljon samaa mieltä välimiehistä organisaatiossa. Heistä ei ole usein muuta kuin harmia
turhana väliportaana. Asiat junttaavat paikoillaan. Nopea ratkaisu on käyttää ylintä mahdollista päättäjää seurauksin, jotka tunnet.
Taivaallinen hierarkia on eri juttu kuin maallinen. Voi puhutella pyhimyskategoriassa mitä astetta tahansa, koska siinä suurin on aina alimmalla portaalla. Tämä on eri juttu, en nyt tästä tämän enempää, kuuluu nöyryyteen ja luottamukseen. Minä en näe ongelmaa siinä, etteikö voi rukoilla välimiestä. Eikä raippoja tule, jos suoraanrukoilee päämiestä. Siitä vaan! Kysymys on enemmän taivaallisista esirukoilijoista, meidän puolustajistamme. Eikä minun tarvitse heitä puolustaa, kun he puolustavat minua. Minä tarvitsen heidän apuaan, hyvyyttään ja rakkauttaan. Pyhien ihmisten puoleen käännyttäessä rukous usein päätetään sanoihin, esimerkiksi oman nimikkopyhäni kohdalla: ” Pyhä Suurmarttyyri Marina, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!”
Riitta: No, nämä ovat suht’ vähäpätöisiä kysymyksiä verrattuna blogin totalitaarisen kauhistavaan aiheeseen. Sitä meillä ei ole lupa unohtaa. Aihe on pidettävä mielessä, jotta noin ei koskaan enää tässä maailmassa pääsisi tapahtumaan.
Paitsi että juutalaisvainoista ei ole vieläkään päästy kokonaan eroon ja kristittyjenkin vainoaminen on eri puolilla maailmaa tapahtuva tosiasia. Tämän maailman ruhtinas käyttää aseenaan myös maallistumista irrottaakseen ihmiset uskosta.