Uutisointi kertoo tapahtumista onnettomuuksina, mielenilmaisuina ja rikoksina. Viestimet jakavat aiheensa edelleen palstoittain tieteisiin, talouteen, kulttuuriin, politiikkaan tms. tyyliin jokaiselle jotakin. Uutisoinnin tapa välittää tapahtumista olennaisin heräsi kuultuani Itämerellä tapahtuneesta murhenäytelmästä: 7-vuotias poika putosi mereen äidin heittäytyessä perään pelastaakseen lapsensa. Alkukantainen uhrautumisen tunne läikähti sisimmässäni. Asiaa uutisoitiin ensin murhana ja myöhemmin murhana ja itsemurhana. Asia oli siinä. Sittemmin ilmeni pojan olleen liikuntavammainen. Uutisointi jätti kertomatta epätoivoisen äidin motiivit kuten mahdollisen työttömyyden, avioeron, yksinhuoltajaäidin taloudellisen ahdingon tai avustusten, lääkkeiden ja hoitotoimenpiteitten kalleuden eli taustat, joissa kaikissa yhteiskunta on osallisena muodossa tai toisessa. Yhtä kaikki tunne-elämän läikähdys uhrautumisesta muistutti itseni ohella varmaan myös monia muita alitajuisesta altruismista eli uhrautumisesta elämän puolesta.
Olemme osa kosmoksen jatkuvaa evoluutiota. Siinä yksilö ja yhteiskunta voidaan nähdä muotoaan hakevana soluna. Yksilössä se ilmenee herkkyyksinä kuten omanatuntona, suvaitsevaisuutena, yhteisöllisyytenä, rakkautena eli uhrautuvuutena, ylevöitymisenä. Yksilötasolla sen tunnistaa tietoisuuden tuolla puolen aistittavana läikähdyksenä, piilevänä valmiutena uhrautua jonkun puolesta. Se on evoluution yksi kehitysaste, jolla yksilötasolla on nimikin, pyhimys. Tiedämme biologiasta kehityksen etenevän mutaatioiden kautta, joista useimmat eivät menesty. Joskus ns. ”kopiointivirhe” on kuitenkin niin voimakas, että se kuin uhmaten jää elämään. Nasaretilaisessa puusepässä muutos oli niin poikkeava, että häneen liitettiin yli-inhimillinen – joskin luonnossa yleinen – neitseestä syntymisen tarina. Lukemattomat ihmiset, vain Gandhin, Tolstoin, Äiti-Teresan, Arvid von Martensin mainitakseni, ovat sittemmin ei biologisella vaan henkisellä / hengellisellä tasolla osoittaneet tuon mutaation pyhyyden ellei peräti jumalallisuuden jääneen elämään ja vaikuttavan edelleen.
Yhteiskunnassa puolestaan evoluutio ilmenee kliseenomaisesti oikeudenmukaisuutena, tasa-arvona ja veljeytenä. Käsitteinä ne ovat yhteiskunnallisia, mutta käytäntöön sovellettuina yksilöä koskevia. Yksilöä ja yhteisöä koskevat ominaisuudet ovat kuitenkin vain saman asian eri puolia. Aina kun yksittäinen osa ominaisuuksista nousee tai nostetaan toisen yläpuolelle rakennelma sortuu. Tässäkin vertailuna voidaan käyttää pyhimystä tosin sen irvikuvan muodossa, pylväspyhimyksenä. Mitä hänelle uskonnon ja jumalisuuden rinnalla merkitsee oikeudenmukaisuus, tasa-arvo tai veljeys. Pylvään päässä istuvana ja ruokokepin nokalla ojennetulla ravinnolla elävänä yhteiskunnalliset käsitteet kuten oikeudenmukaisuus, veljeys ja tasa-arvo jäävät vaille merkitystä. Siellä missä taju omastatunnosta, kyky myötäelämisestä, altruismista, siihen liittyvästä kärsimyksestä ja rakkaudesta turtuu, siellä myös yhteisöllisyys hajoaa siitä yksinkertaisesta syystä, koska yksilö elääkseen edellyttää yhteisöllisyyttä.
Mitä vähemmän välitämme yksilöinä tai yhteisönä henkisestä kasvusta tai ylevöitymisestä, sitä varmemmin nautimme vain joukkoviestimien tarjoamista näennäisyyksistä. Varsinkin poliitikkojen tv-keskusteluissa näemme henkilöitä, jotka rakkikoirien tavoin nälvivät toisiaan vuosia vanhoista sanomisista ikään kuin evoluution lainalaisuus jatkuvasta kehityksestä ei koskisi heitä lainkaan. On syytä muistaa, että aikoinaan juuri suomalaisia pidettiin kroatialaisten jälkeen Hitlerin uskollisimpina sylikoirina. Helposti haluamme näinollen unohtaa NL:n luhistumisen jälkeisen ehkä historiamme häpeällisimmän jälkisuomettumisen kauden, jossa poikkeuksetta kaikki puolueet ja useimmat nykyiset päättäjät ryömivät Kremlissä jopa siinä määrin, että venäläisetkin kutsuivat heitä ”hyödyllisiksi idiooteiksi, neuvostoagenteiksi, luottamuksellisiksi kontakteiksi, kehityskelpoisiksi sosiaalidemokraateiksi, operatiivisiksi resursseiksi” tms.
Tämän hetken pahuuden ruumiillistuma, ihmiskuntaa ydinsodallakin uhkaava Venäjä, saattaa evoluutionäärisesti ajatellen osoittautua maaksi, josta kuitenkin löytyy ihmiskunnan pelastus tolstoilaisen venäläisen tai hänen hengenheimolaistensa toimesta. Meille ihmisille on ihmiskuntana annettu ehdollinen mahdollisuus elämään. Sen päättyessä mahdolliseen ydinsotaan tiedämme elämän ja evoluution jatkuvan sen jälkeenkin. Sanotaanhan ainakin torakoiden selviävän mahdollistaen näin uuden ihmisyyden alun. Yksilöllisesti ja yhteisöllisesti voimme kaikista ongelmista huolimatta edistää elämää tunnustamalla ja tunnistamalla itsessämme piilevän pyhyyden ellei peräti jumalallisuuden kipinän. Sen realisoituminen edellyttää meissä kuitenkin syvempää muutosta kuin konsaan sylikoiran muuttumista haukkuvaksi rakkikoiraksi.
Mitä opin? Toinen uutinen (HS 29.6.2023) antoi itselleni aiheen pohtimiseen. Sen mukaan Mika Aaltola harkitsee presidenttiehdokkuutta. Perusteluksi hän mainitsi: ”Tässä on tavaton puute näkemyksistä”. Ymmärrän hänen korostaneen itsenäisen ajattelun merkitystä eli puolueeseen kuulumattomuutta. Se edellyttää hänen mukaansa ”oikean” valitsijayhdistyksen perustamista vastakohtana ”tekeleille”, vanhoja syntejään peitteleville puolueille ja niiden kellokkaille.
