Sanat ja käsitteet luovat mielikuvia ja yhteyksiä elämän varrella koettuihin asioihin ja ilmiöihin. Omassa työssäni täällä pohjoisessa Suomessa puntaroin usein sanan lähetys merkitystä. Käsitykseni mukaan ihmiset ymmärtävät sanan monella eri tavalla.
Nuorille uuden sanan tai käsitteen merkitys avautuu googlaamalla. Jos jotain ei tiedetä, katsotaan puhelimesta, mitä asia tarkoittaa. Jos halutaan valmistaa vaikka ruskeakastike, Youtube on siinä oiva hakukone. Videon välityksellä voi oppia, miten kastike valmistetaan. Anoppini soitti eräänä jouluna ja kysyi, miten teen lanttulaatikon. Tätä tietoa ei voinut googlata, koska en ole laittanut omaa reseptiäni kaikille jakoon. Tarvittiin henkilökohtainen kontakti ongelman ratkaisuun. Joskus haettava tieto löytyy lehdestä tai kirjasta. Tätä metodia käyttämällä joutuu käyttämään aikaa ja vaivaa. Lehti tai kirja ei välttämättä löydy kodin hyllystä, ja silloin täytyy mennä kirjastoon hakemaan tietoa.
Maailmassa on niin paljon tietoa, ettei sitä kukaan voi hallita. Tiedon tarve vaihtelee suuresti. Normaalissa päivärytmissä on tietoa, jota tarvitsee välttämättä, ja tietoa, joka on vain mukava tietää. Tätä ”mukava tietää” -tietoa halutaan entistä enemmän. Tätä varten kehitetään jatkuvasti uusia menetelmiä ja sovellutuksia. On viihdyttävää hankkia tietoa, jonka voi unohtaa melko nopeasti.
Mikä tieto sitten jää meihin pysyvästi? Onko jotain sellaista kollektiivista tietoa, joka on kaikkien ihmisten muistissa ja hallussa? Minun tietoni ja osaamiseni eivät riitä täydellisen vastauksen antamiseen. Täytyy turvautua omaan kokemusmaailmaan ja peilata, mitä minä tunnen ja tiedän.
Itse ainakin koen tuoksu- ja makumuistin hyvin vahvasti. Samalla yhdistän nämä muistijäljet johonkin tiedon muruseen. Tämän kokemuksen välittäminen ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa, on aika vaikeata.
Taitavat tarinoiden kertojat osaavat maalata ihmisten silmien eteen kokemuksia ja maisemia ja samalla välittää tietoa ja tunnetta. Jeesus opetti monia asioita ihmisille vertauksilla, jotka liittyivät kuulijoiden elämäntilanteeseen.
Miten minä voin kertoa kaikesta siitä työstä, jota tehdään Lähetysseuran toimesta kumppanien kanssa maailmalla, jos kuulijan ja kerrottavan tarinan kosketuspinta eivät mitenkään liity kuulijan elämän tilanteeseen? Yksinkertaista vastausta ei ole, mutta eri metodien hyödyntäminen kohtaamisissa voi edesauttaa sanoman yhdessä ymmärtämistä. Kaksi korvaa ja yksi suu voi olla hyvä neuvo. Yhdessä ihmetellään ja pyritään löytämään yhteinen kieli ja kokemusmaailma.
Sanan lähetys merkitystä en ainakaan ensi googlaamisella löytänyt. Kaikki selitykset liittyivät joko radioon tai paketteihin. Youtube oli tässä paljon viisaampi. Kun kirjoitti sanan lähetys, tarjolla oli musiikkikappaleita. Yhdyssana lähetystyö oli tarjolla Youtubessa seuraavaksi. Näitä hakukoneita voi käyttää silloin kun on yksin, mutta asia helpottuu välittömästi, kun lähellä on toinen ihminen.
Jos hiippakunnan lähetysjuhlilla olisin kysynyt joltain osallistujalta, mitä lähetys tarkoittaa, olisin saanut monia vastauksia. Vastaukset kuvailevat lähetyksen monia eri puolia. Vastaukset ovat kenties kertomuksia ja tunnetiloja, joita kertoja on kokenut lähetyksen vaikutuspiirissä. Lähetyksen vaikutuksen voimasta ihminen muuttuu. Muutoksen saa aikaan Jeesuksen lupaus Pyhän Hengen mukana olemisesta. Tämä muutos on aina elämää ylläpitävää muutosta. Siksi minä olen ymmärtänyt lähetyksen olevan hyvin kokonaisvaltaista Jumalan maailmassa elämistä ja toimimista.
Lähetys ei tunne ihmisten tekemiä rajoja. Lähetys ei sulje pois luonnon varjelemista ja hallinnon kehittämistä. Lähetys on enemmän kuin yksittäinen ihminen elinaikanaan voi ymmärtää. Lähetys vaatii myös tietoa, ettei tee virheitä, joiden korjaaminen voi olla mahdotonta. Jumalan siunaama lähetys on uskon ja toivon jatkuvaa kokonaisvaltaista elämää.
Juha Taanila
Suomen Lähetysseura
seurakuntayhteyksien koordinaattori, Pohjois-Suomi
Oulun hiippakunnan lähetysjuhlat pidettiin syyskuussa Muoniossa. Mukana oli vieraita Tansaniasta.
Edellisessä kotiseurakunnassani satuin palaveriin, jossa kyseltiin seurakunnan työntekijää pitämään oppituntia nelosluokalle. Työntekijöistä kukaan ei siihen vastannut mitään. Kalenterit kun tuppaa heillä olemaan täynnä. Ehdotin sitten että jospa minä kävisin.
Sainkin sitten opettajalta kutsun. Saisin pitää tunnin mistä haluaisin. Päätin pitää sen lähetyksestä.
Nelosluokka on siitä mukava, että heidät saa täysillä mukaan. Tunnin aluksi kerroin tuhlaajapoika version pikku kiiskestä, joka lähti onneaan etsimään. Vääntelin siinä naamaani monelle mutkalle samalla. Joten lapset pääsi näkemään, ettei ihan tavallinen uskontotunti ollut tulossa. Ehkäpä siinä rohkaistuivat lähtemään seikkailuun mukaan.
Kehotin kaikkia ottamaan penkistä kunnolla kiinni. sillä nyt lähdetään lentämään. Lennettiin Namibiaan asti. Lentokentältä jeepillä autiomaahan. Siellä ajoimme Busmannikylään. Ne kaikki säikähti tuloamme ja lähtivät piiloon pusikkoon. Kysyin lapsilta: mitäs me nyt tehdään? saataisiko me ne sieltä tulemaan takaisin. Mitehän saataisiin musiikkia. Se voisi auttaa. Yksi rohkeimmista viittasi ja kertoi että kännykässä olisi, mutta se on kiinni.
Pyysin tätä rummuttamaan pulpetin reunaan sormilla. Vilkaisi hiukan muihin, mutta aloitti. No nythän meillä on musiikkia. Noustaanpa tanssimaan ja kaikki lähti joraamaan saman tien. No sietähän ne busmannitkin nyt tulee esiin, kun huomaa että ollaan kunnon porukkaa. Laittavat meille herkkuruokaa jo saman tien. Siinä on rottaa ja käärmettä ja eikun syömään.
Lapset katsoi silmät pyöreenä, etteäkö sellaista syömään. Kerroin heille että kieltäytyminen olisi epäkohteliasta. Syötyämme lensimme Etelä-Amerikan viidakkoon ja tapasimme intiaanit. Autettuamme heitä terveydenhoidossa. Lensimme johonkin toiseen lähetyskohteeseen, Lapset pääsivät näin omakohtaisesti niissä kohteissa, kokemaan jotain siitä mitä kaikkea lähetystyö maailmalla oikeasti on.
Kerroin lapsille samalla todellisia tilanteita, joita lähetystyötekijät ovat kertoneet. He saivat eläytyä siihen ja minä nautin tunnin pidosta täysillä. Hymy karehtii suupieleen vieläkin kun sitä muistelen.
Tuotahan lähetystyö olikin vuosikymmenet sitten. Saattaa toki olla vieläkin jossain päin maailmaa. Työn luonne on kuitenkin muuttunut yhteistyöksi paikallisten kirkkojen kanssa. Sekin on muuttunut, että siirtomaa-ajan halventaviksi koetut nimet ovat vaihtuneet ihmisten omiin. Busmannit – suomeksi pensastolaiset – ovat nykyisin saneja.
Hauska tarina, joskin ikävän siirtomaahenkinen suhtautumisessaan kohdemaiden kansoihin. Erityisen arvokasta on ymmärtää, ettei rotan syömisestä sovi kieltätyä, koska se olisi epäkohteliasta. Kansojen omien uskontojen ja uskomusten kyseenalaistaminen olisi vielä paljon pahempaa, mutta onneksi sitä ei Pekan kertomuksessa tapahtunutkaan;) Hienoa, jos nykyajan lähetystyö on tuollaista!
Kirkon lähetys-sihteerinä toimiessani olen läheteiltä kuulut, niistä tilanteista, joita he ovat kokeneet.
Vein lapset kokemaan näitä samoja tapahtumia. ikään kuin he itse olisivat olleet paikalla.
Tietysti väritin kertomuksia lapsille sopivaan muotoon. Yhdistelin kaikenlaisia juttuja ja toimin täysin spontaanisti. ilman erityistä suunnitelmaa. Joten kai siinä jotkin kohdat saattoi mennä pieleenkin.
Opettaja seurasi takapenkillä ja ihmetteli, että voiko uskontotunnin vetää näinkin. taisivat tykätä kaikki.
Parhaan kiitoksen sain naapurin tytöltä, joka oli tuolla luokalla myös. Hän sanoi myöhemmin: ” kyllä sua kuuntelee”