Viime päivät otsikoissamme on ollut tällä kertaa Kuopiossa tapahtunut perhetragedia, jossa äidin kerrotaan surmanneen kaksi pientä lastaan. Aihe on äärimmäisen järkyttävä ja sitä mitä siitä voi kirjoittaa, joutuu perusteellisesti harkitsemaan. Koen, että yleensä, kun ihmisiä on saanut surmansa traagisissa olosuhteissa, on ulkopuolisten parempi noudattaa suurta varovaisuutta asioiden julkisessa kommentoinnissa. Me emme tiedä yksityiskohtia, poliisille on annettava rauha tutkia ja omaisille on annettava tilaa surulle ja järkytyksestä toipumiselle. Yhteiskunta ei voi vaieta ongelmistaan, mutta en aina usko, että näyttävät otsikot ovat omiaan ennalta ehkäisemään vastaavien tapahtumien toistumista maassamme ja edistämään keskustelua, jossa kysymyksiin löydettäisiin oikeita ratkaisumalleja.
Toistaiseksi punnituimpia viimeisestä tragediasta kuulemiani puheenvuoroja on ollut Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland esiintyminen sunnuntain tv-uutisissa. Kalland arvioi haastattelussa muun muassa, että perheille pitäisi tarjota varhaista tukea ilman leimaavana koettavaa lastensuojelun asiakkuutta. Kuten Kalland totesi, sosiaalihuoltolain uudistuksessa ollaan menossa tähän suuntaan ja pyritään korostamaan ennaltaehkäisevän työn merkitystä.
Siitä huolimatta taustalta olevia kysymyksiä on pohdittava, väkivalta on tietenkin yksiselitteisesti kaikissa olosuhteissaan tuomittava. Toisen ihmisen ja vielä omien lastensa surmaaminen on asia, jota ei voi ymmärtää ja ikinä hyväksyä.
En tunne viimeaikaisten ikävien tapahtumien yksityiskohtia, enkä viittaa kommenteissani niihin, mutta olen usein pohtinut sitä, onko ajassamme jotain erityistä sellaista, että yksilöt ja perheet kokevat, että viimeisen asti on selviydyttävä yksin? Heikkoudelle ja avun pyytämiselle ei koeta olevan tilaa ja lopulta päädytään äärimmäisiin tekoihin?
Olemmeko kadonneet myös meille vieraammasta lähimmäisestä välittämisen ja huolehtimisen kulttuurin? Ovatko ihmiset toisilleen niin vieraita, että esimerkiksi samassa talossa naapurista ei voisi pyytää pientä apua arjen haasteissa tai pihalla kysyä normaalisti kuulumisia? On myös paikallaan pohtia, että missä määrin nykyisellä taloudellisesti vaikealla ajalla ja työelämän epävarmuudella on vaikutusta perheiden hyvinvointiin ja millä kaikilla toimilla yhteiskunta voisi tässä enemmän tukea jäsentensä hyvinvointia
”Katso, päivä! Katso, se tulee! Vuoro on tullut, vitsa kukkii, julkeus versoo. Väkivalta on noussut vitsaksi jumalattomuudelle, ei mitään jää heistä, ei heidän pauhaavasta joukostansa, ei heidän melustansa; poissa on heidän komeutensa. Tullut on aika, joutunut päivä, älköön ostaja iloitko, älköön myyjä murehtiko, sillä viha tulee kaiken siellä pauhaavan joukon ylitse. Sillä myyjä ei enää palaja myynnöksillensä, vaikka he vielä jäisivätkin henkiin, sillä näky kaikkea sen pauhaavaa joukkoa vastaan ei peräydy, eikä kukaan synnillänsä vahvista elämäänsä.” — Hesekiel 7:10-13
Tilanne on nykyään hyvä aikaisempaan verrattuna. Ennen ei vain ollut samanlaista sosiaalisen kauhistelun mahdollisuutta kuin nykyään.
”1950-luvulla 100 000 asukasta kohden laskettuna lapsia surmattiin täällä 18 kertaa enemmän kuin 2000-luvulla, ja 1990-luvulla kaksi kertaa enemmän kuin 2000-luvulla.”
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288480810127.html
Jumala on luonut jokaisen ihmisen ja siksi vain Hän voi auttaa ihmistä aidoimmin tämän epätoivossakin. Rukoilemme, että Jumala antaisi herätyksen, niin että ihmiset tulisivat Jeesuksen luo. Ihmistenkin apu on hyvä ja tarpeellinen, mutta vain Jumalan armo auttaa ihmistä luottamaan Jeesukseen Vapahtajanaan. ”Sillä Minä tunnen ajatukseni, jotka Minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset. Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer.29:11).
Meille lapsiperheille väsyminen on tuttu aihe. Työelämässä osaa olla välistä haastavaa, kotielämässä tuntee olevansa puutteellinen. Tuntuu kuin yhteiskunta olisi rakentunut niin, että myös kulujen peitoksi on molempien vanhempien käytävä töissä. Työn kautta meitä arvioidaan ja arvostetaan. Tämä on myös luonnollista, mutta ei aina relevanttia. Ahkeruus tai työnpaljous tarkoittaa monella vieraantumista lapsista ja heidän kasvustaan. Tämä on vaikea kohta meille monille vanhemmille, että kuinka lapsemme kokevat läsnäolomme. Onko meillä aina johonkin kiire? Mikä on meille tärkeintä?
On monia tekijöitä ulkoa ja sisältä, jotka koettelee perheitä. On myös paljon ilon ja kiitollisuuden aiheita, kuten ihanat lapset ja uskollinen aviopuoliso. Kun tämä linkittyy kohtuulliseen toimeentuloon ja seurakuntayhteyteen, niin miksi pyydettäisiin vielä jotakin lisää. Itsekkyyden kanssa meillä kaikilla riittää taistelemista hamaan loppuun saakka. Kristillinen toivo on niin tässä elämässä luottamista Jumalaaan kuin myös kaiken tämän jälkeen -rakkaittemme kanssa. Lisäksi sitä lähimmäisisen hädästä kiinnostumista ei ole maailmassa koskaan liiikaa.
Puoluepoliittisin perustein julkiselle sektorille itselleen ikioman ”hovin” verovaroilla rakentaneiden on turha kysellä kaikesta syyllistämiltään kansalaisilta yhtään mitään.
Olen samaa mieltä kuin Paasikivi oli sodan jälkeen, kun suomalaisista tehtiin yksin syyllisiä sotaan: ”Petos ja valhe tuhoaa kansan sielun”.
Kirjoitin jo 90-luvun lamassa nuorten kokeman hädän seurauksena Hesariin yleisönosastokirjoituksen, josta olen yhäkin paljolti samaa mieltä:
”Me teemme taksvärkkiä tälle järjestelmälle yli puolet työvuodestamme. Järjestelmän alkuperäinen tarkoitus oli oikeudenmukaisuuden tuottaminen, mutta siitä on tehty itseään varten olemassaoleva bisnes. Ihmisillä on enää ainoastaan välineellinen arvo rahan tuottajina tälle systeemille, joka haluaa ihmiset jo pienestä pitäen koulutusputkeen, että sillä riittäisi pätkätyöntekijöitä globaalilla tasolla kehitysmaiden lapsityövoiman kanssa kilpailevalle taloudelle.
Se laskee työttömien, nuorten eläkeläisten, sairaiden ja kaikkien muiden, paitsi omien koneistojensa kustannuksia tälle yhteiskunnalle. Ilmeisesti meidän on ryhdyttävä vaatimaan niitä omia itsellemme, että voimme turvata nuortemme itsekunnioituksen säilymisen tässä nöyryytyksiä tuottavassa järjestelmässä.”
Sanoilla voidaan todellisuutta rakentaa yhtä paljon kuin käytännön teoilla. Yhteiskunnassamme on paljon hyviä projekteja, mutta todellisena Ihmisiä motivoivien asioiden sisältönä on usein itsekkyys, epätasa-arvo, syyllisyydentunnot ja tavaran himo. Koulutuksellinen epätasa-arvo syntyy esimerkiksi luonnontieteelisen osaamisen vipuvaikutuksen arvostamisesta, kunhan Ihmisellä lisäksi on hyvä muisti. Voidaan myös kysyä, kenenkä elämää tässä eletään, omaani vai minulle annettua. Tänä päivänä ei ole väärin sanoa Ihmistä vietävän kuin kilttiä pässiä narusta. Tuurilla, kaitselmuksella tai sitten armosta Ihminen selviytyy maratonin loppuun ja siirtyy eläkkeelle, jos sitten enää on kiinnostusta edes elämään sitäkään koska mikäpä muuttuisi; kuluta, kuluta, nauti elämästäsi ja ole hiton onnellinen, kun nyt Sinulla on siihen mahdollisuus. Asia on muuten hyvä, mutta elämä pitää voida, ymmärtää ja haluta hankkia silloin kun vielä on nuorempi.
Koska blogistin kysymys ja aihe on hyvä ja kovasti ajankohtainen, laitan tähän konkreettisen ehdotuksen. Jotta ymmärtäisimme minkälaisessa hyvinvoinnissa elämme, otetaan käyttöön termi yhteiskunnan kokonaistuhoavuus. Aluksi asiaan voi laskea yhteen tapot, itsemurhat, alkoholikuolemat ja liikennekuolemat. Listaa voi sitten täydentää sen verran kuin omatunto kestää todellisuuden huomaamista.
Tuula Höltän kommentti on asiaan sopiva.
Tehdä parannuksen, katua syntejään ja uskoa evankeliumi.
Blogistia en moiti. Missä ovat kuitenkin osallistuvat asianesittämiset. Onko vika ehkä siinä, että tämän päivän ylioppilas ei kykene vastaamaan kysymykseen, mikä on konformismin, autoritaarisuuden ja totalitarismin suhde tämän ajan Ihmisen käyttäytymiseen ja Itsensä ymmärtämiseen.
Helsingin Sanomissa oli tänään 25.11 hyvä kirjoitus Imatralla toimivasta menetelmästä. Siis mahdollisuuksia on ihmisten auttamiseen, tukemiseen, tälläkin sektorilla.
Idea on sama kuin se pitäisi olla eläkkeelle siirtyvien ihmisten ollessa kyseessä. Ennakkoon tehtävät toimenpiteet tuovat huomattavan positiivisen taloudellisen tuloksen samalla antaen lisää elämän rikkautta terveyden merkeissä.