Lukijani.
Jeesus kesti autiomaassa kolme Paholaisen kiusausta. Mutta onko kirkko nyt keskellä koetusta vai kiusausta? Nykyinen keskustelu avioliiton olemuksesta voidaan tulkita kummallakin tavalla.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on nyt tiukan edessä. Se hoitaa vihkijänä ja hautausmaiden ylläpitäjänä yhteiskunnallista tehtävää. Mutta valtio on avartanut avioliiton käsitteen laajemmaksi kuin kirkko ja on tinkimässä myös hautausmaiden ylläpitokorvauksesta. Syvätasolla tilanne muistuttaa erästä Jerusalemissa käytyä verokeskustelua.
Jeesukselta kysyttiin, onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei. Jeesus kuuli kysyjiltä, että verodenaarissa on keisarin kuva ja nimi. Silloin hän vastasi: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” (Luuk. 20:22)
Hautaaminen ja avioliiton esteiden tutkinta jatkuu, kuten ennen. Mutta vihkimisen jatko on katkolla. Miksi?
Siksi, että syvätasolla yhteiskunta toimii kuin viinitarhan hyväsydäminen omistaja (Matt. 20:8-15). Kohta on eduskunnan säädöksen ansiosta mahdollista, että torin laidalla kauan vuoroaan odottanut yhden sukupuolen pari saa luvan kutsua sitoutumistaan avioliitoksi. Ja sen myötä lain täyden suojan.
Onko nyt oikein vai väärin, että lain suojasta pitkään nauttineet katsovat karsaasti sitä, että valtio on hyvä? Tai onko kirkon kohta siunattava jotain sellaista, mitä ei ole lupa siunata?
Kiusaus.
Bileam sai Balakilta kutsun kirota Israel kelpo palkkiota vastaan. Ensin Jumala kielsi kiroamisen, mutta lopulta lähetti uutta vastausta kärttäneen Bileamin matkaan. Balakin luo mentäessä Bileamin aasi pysähtyi kolmesti, koska tiellä seisoi enkeli. Jos aasi ei olisi pysähtynyt, enkeli olisi surmannut Bileamin (4. Moos. 22:33).
Balakin luona ollessaan Bileam siunasi Israelin kolmesti. Kiukkuiselle kuninkaalle Bileam muistutti sanoneensa sanantuojille: ”Vaikka Balak antaisi minulle palatsinsa täydeltä hopeaa ja kultaa, minä en voisi rikkoa Herran käskyä vastaan.” (4. Moos. 24:13)
Koetus.
Pietari sai kerran hurmosnäyn, jossa Jumala käski häntä syömään epäpuhtaita eläimiä. Pian näky johti hänet ymmärtämään, että Jumala ei erottele ihmisiä eikä hänen tule Jumalaa estää (Apt. 11:5-7).
Ketä nyt tulisi kuulla?
Sinun
Harmaa rovasti
Harmaa rovasti :” Nykyinen keskustelu avioliiton olemuksesta voidaan tulkita kummallakin tavalla.”
Jeesus sanoi, että hänen isänsä kodissa on monta asuinsijaa. Toivottavasti tuosta kodista löytyy sija myös seksuaalivähemmistöön kuuluvalle poliittisesti sitoutumattomalle filosofian tohtori Hankamäelle, mikäli hän joskus haluaisi tuohon kotiin päästä. Hän sanoo Usarin Puheenvuoro-palstalla, että ”Tehtäväni on tarkkailla heitä, jotka tarkkailevat meitä.”
Lapsen oikeuksiin liittyen hän kirjoittaa: ”Omasta mielestäni lapselle on hyväksi, että hänellä on kumpaakin sukupuolta oleva vanhempi, että hän saa vähintäänkin tietää omat biologiset vanhempansa (hedelmöityshoitotapauksissa) ja että yhteiskunta ei edistä biologisten jälkeläissuhteiden katkaisemista. Tämä voidaan perustella sekä lapsen että vanhemman oikeudella ja myöskin edulla.
Tästä syystä en kannattanut sen enempää adoptiolain kuin hedelmöityshoitolainkaan muotoilua (2007 ja 2009). En myöskään kannata vireillä olevaa äitiyslakia, joka polkee lasten oikeuksia ja miesten kulkusia katkaisemalla ensi töikseen lapsen suhteen biologiseen isäänsä. On kurjaa, mikäli elämän pitää alkaa tuolla tavalla. Kuinka onnellinen on se pihalla yksinään leikkivä pikku Pekka, kun hänellä on lopultakin kaksi ”oikeaa äitiä”?
En kannata translakiakaan, koska sen tuloksena syntyy peruuttamatonta vahinkoa ja mahdollistetaan sukupuoli-identiteetiltään epävarmojen ihmisten lihan silpominen. Kolmenkymmenen vuoden aika seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen piirissä on opettanut minulle havaintojen kautta, että suurin osa sukupuolensa korjaamista vaativista henkilöistä kuuluisi pitkäaikaiseen terapiaan, jossa heidän olisi mahdollista hyväksyä oma synnynnäinen sukupuolensa. Se ei ole yhteiskunnalle tosin halvempaa kuin leikkaushoitokaan – mutta yksilöille vähemmän vahingollista.”
Lehtien palstoilla esiin nostetuista ja ”syrjiviksi” tms. sanotuista homojutuista hän sanoo: ”On syytä myös muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa. Nämä ovat tällaisia lillukanvarren kokoisia juttuja, jotka saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asiaa koskevia. Kiistat siis symbolisoituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita – usein vastoin vähemmistöjen omaa tahtoa.”
Kiitos kommentista, Tuula.
Puheenvuorosi nostaa kirkkaasti esille sen, että tehtiinpä niin tai näin, aina olemme hankaluuksissa jonkin asian kanssa. Kuin tarinan harakka, jolla on tervassa jumissa vuoroin nokka, vuoroin pyrstö. Paljon vakavammalla tasolla vain.
Jouni Parviainen: ”Ketä nyt tulisi kuulla?”
Oliskohan tuo niin, että puheenvuro on siirtymässä AASILLE?
Eivät nuo pileamit, väärät profeetat, tajua, kun yrittävät hakata tuota aasia, so. kirkkolaivaa, jatkamaan matkaa, ettei sen tehtävä, siis kirkkolaivan tehtävä, ole mitään muuta, kuin aasin tehtävä, kantaa Kristusta kansan eteen. Nuo pileamit rakastavat vääryyden palkkaa, valtaa, niin paljon, etteivät tajua, että aasi vikuroidessaan yrittää pelastaa sekä itsensä että ratsastajansa tuholta, kun itse Herran enkeli seisoo estämässä miekka kädessä eteen päin menon väärällä tiellä! Arvata sopii, kuinka tässä kisassa käy! Siinä menevät sekä aasit että pileamit sen siliän tien!
Muuten: aasilla on hirveä ääni, oletko kuullut. Minä olen ja varoitan!
Terveisin, muutama vuosikymmen harmaata rovastia harmaampi mökkiläinen! Olin muuten kenttärovasti Tauno Muukkosen sotilaspapin apulaisena ja tosi hyvässä opetuksessa, nelisen kuukautta 1.DE:ssä, Oulussa, viime vuosituhannella. Satuitko tuntemaan!
Kiitos kommentista, Reino.
Tilanne on sen verran solmussa, että aasin ääni ehkä olisi tarpeen. Sitä ääntä en toki ole kuullut kuin filmeissä.
Kenttärovasti Muukkosta en koskaan ehtinyt tavata. Mutta hänet tunteneilta ihmisiltä olen saanut niin arvostavaa palautetta, että se on ravinnut itseänikin.
Kuullut aikoinaan Oulussa kentärovasti Muukkosta: synkkää saarnaa.
Veikeä blogi Jouni Parviaiselta.
Onko kirkosta toimimaan niin kuin hyväsydäminen viinitarhan omistaja?
Jorma. En osaa vastata kirkon hyvyyden osalta.
Mutta: Kirkko kykenee toki pitämään esillä viinitarhan omistajaa koskevan Jeesuksen vertauksen alkuperäistä sanomaa, siis sitä, että iankaikkisen elämän lahja ei riipu siitä, kuinka kauan on ehtinyt palvella Jumalaa ennen ajallista kuolemaansa
Ymmärrän Jeesuksen kannanoton verokysymykseen niin, että hän hyväksyy veronmaksun, koska rahajärjestelmä on valtiollinen järjestys. Yleistäen voinee tulkita niin, että kristityn tulee pysyä lainkuuliaisena sikäli kuin se on mahdollista rikkomatta Jumalan tahtoa. Mutta Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on perimmältään Jumalan, ei valtion, omaisuutta. Jos valtiovalta käskee tekemään semmoista, mikä Jumalan sanan mukaan on väärin tai kieltää tekemästä semmoista, mikä vastaavasti on oikein, tulee kristityn uhmata valtiovaltaa rangaistuksen uhallakin. Avioliittolaki ei kuitenkaan tämmöistä vastakohtaisuutta luo, sillä uskonnollisilla yhdyskunnilla on edelleen oikeus itse määritellä uskonnollisin menoin solmittavan avioliiton ehdot. Siksipä ajankohtaisessa kiistassa ei ole kysymys suhtautumisesta maalliseen esivaltaan, vaan siitä, miten kristillistä etiikkaa tulkitaan.
Yrjö Sahama :”Siksipä ajankohtaisessa kiistassa ei ole kysymys suhtautumisesta maalliseen esivaltaan, vaan siitä, miten kristillistä etiikkaa tulkitaan.”
Myös subjektiivisen näkökulmani mukaan kysymys on nimenomaan siitä. Vuosikymmenten kuluessa olen todella ”allergisoitunut” maallisen regimentin puoluepolitikalle ja sen vain mammonaa palvoville tavoitteille, joista joskus runoilinkin ”Ystävyydeksi en sano nykyisten kabinettien nollasummapeliä, kertakäyttöihmisten kabareeta, jossa hintana surematon suru ja elämätön elämä.”
Siteet yhteiskunnan ja kirkon välillä ovat osittain hyvin vaikeasti tunnistettavissa. Laajennettua avioliittokäsitystä on nimittäin ollut eduskunnassa hyväksymässä ymmärtääkseni myös evlut kirkon jäseniä. Kyllä heidänkin kristinuskon tulkinnalleen on osattava jokin paino antaa.
Raha ei saa ratkaista. Siitä tulee muuten väärää etiikkaa.
Koska Suomessa kirkolla on itsehallinto ei eduskunnalla ole mitään valtaa tulkita kristinuskoa. Avioliittolaki kuten muukin lainsäädäntö laaditaan lähtökohtaisesti kaikkia kansalaisia, osin myös muiden maiden Suomen alueella oleskelevia kansalaisia koskevaksi. Ainoa kosketuspinta uskontoihin on maallisessa lainsäädännössä uskonnonvapauden rajojen määrittely, ja tältä osin eduskunta uutta avioliittolakia säädettäessä nimenomaan edellytti, että kukin uskontokunta saa edelleen vapaasti päättää omassa piirissään toimitettavien vihkimisten ehdot.
Laajennetun avioliittokäsityksen kannalla olleet kansanedustajat eivät ole ylittäneet päätösvaltansa rajoja eivätkä siis ole lain puolesta äänestäessään muuttaneet kirkon oppia.
Mutta lain puolesta äänestäneistä ainakin kirkkoon kuuluvat edustajat ovat silti tulleet käyttäneeksi puheenvuoron, jota ei ole syytä tutkimatta sivuuttaa.
”Mutta lain puolesta äänestäneistä ainakin kirkkoon kuuluvat edustajat ovat silti tulleet käyttäneeksi puheenvuoron, jota ei ole syytä tutkimatta sivuuttaa.”
Mitä ihmeen merkitystä edustajan (ainakin) kirkkoon kuulumisella voisi olla minkään lain käsittelyssä? Millaista tutkimista kaipaisit, ja ennen kaikkea millä perusteella?
Merkitystä asialla on siksi, että laajennettuun avioliittokäsitykseen johtanut kansalaisaloite on käsitelty eduskunnassa omantunnonkysymyksenä. Siten kansanedustajat ovat saaneet äänestää vapaasti omantuntonsa mukaan ilman ryhmäkuria. Ja omantunnon ääntä on kirkossa ollut tapana kuulla. Ei kritiikittä, mutta kuitenkin.
Omassatunnossa voi kuulua muutkin äänet kuin Jumalan ääni. Sisäisen äänen arviointi on syytä suorittaa vertaamalla sitä Jumalan ilmoitettuun sanaan.
Raamattuun sidottunakin yksilön omatunto voi antaa erilaisia ohjeita. Siksi ”vahvempaa” neuvotaan näin: ”Älä ruoan vuoksi hajota Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta ihmiselle on pahaksi, jos hän syö jotakin, mikä loukkaa omaatuntoa. Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi.” (Room. 14:20-21)
”… kirkkohallitus selvittää, onko kirkon aiheellista luopua avioliittoon vihkimisestä …”
Selvitys on varmasti hyvä tehdä, mutta turha noin päivänselvään asiaan on kauheasti uhrata resursseja. Tarjoankin käytettäväksi oman pikaselvitykseni. Sen pohjalta on hyvä jatkaa miettimään, miten maaliskuun eka päivän jälkeen jatketaan yhtenäisinä sekä tuomitsevalla että hyväksyvällä linjalla.
Ensin tulos: ei missään nimessä ole aiheellista luopua vihkioikeudesta.
Kirkollinen vihkiminen on suurelle osalle jäsenistä lähinnä hauska perinteinen rituaali. Siunaamisella on merkitystä melko harvalle vihittävälle. Jos parien pitäisi vihityttää itsensä maistraatissa ja erikseen pyrkiä siunausta hakeamaan, yhä harvempi viitsisi vaivautua. Luopuminen heikentäisi entisestään ohutta kosketuspintaa, joka kirkolla on passiivisiin jäseniinsä.
Jos vihkiminen loppuisi, moni jäsen havahtuisi pohtimaan syitään kuulua kirkkoon. Moni myös huomaisi maksavansa yllättävän paljon veroa, vaikka ei käytä juuri mitään kirkon palveluja. Kirkosta eroaminen kiihtyisi, mikä vähentäisi myös kastettujen määrää entistä nopeammin. On helppo nähdä, että tästä seuraisi rahoituksellisia paineita.
Vakavasti puhuen: en usko, että juuri kukaan pitäisi vihkimisoikeudsta luopumista realistisena vaihtoehtona. Selvitys on siitäkin tietysti tehtävä, jotta asia tulee perinpohjaisesti käsitellyksi.
Risto Korhonen :”…ei missään nimessä ole aiheellista luopua vihkioikeudesta.”
Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen oli ESS:n haastattelussa 23,10,2016:
Kun on kysymys kirkosta, päätösten peruste voi olla vain teologinen. Jyri Komulaisen mukaan
”Ruotsissa on jälkikäteen harmiteltu sitä, ettei ratkaisua [ns. ”homoliitoista”] perusteltu riittävän teologisesti. Toivon, että mihin ikinä päädymmekään, se argumentoitaisiin teologisesti. Kirkon ratkaisuja ei pidä perustella pinnallisella Raamatun käytöllä, mutta ei myöskään sinänsä kannatettavalla ihmisoikeuspuheella. Kirkolla on kaikkeen harkintaan omat lähteensä: Raamattu ja kristillinen traditio, joita tulkitaan muuttuvassa maailmassa.”
Lisäksi hän oli sitä mieltä, että ”Evankelisluterilaisen kirkon on syytä pohtia, kannattaako sen vihkiä edes heteropareja, sanoo piispainkokouksen pääsihteeri”
Ja vieläkin pidemmälle voidaan mennä. Jyri Komulainen kirjoitti 19.9.2016 Suomen Kuvalehden Rajalla-blogissa: ”Totta kai herää myös kysymys, miten kirkko sitten palvelee jäseniään, jos avioliittoja ei edes siunata. Tähän on elegantti ratkaisu: otetaan täysimittaiseen käyttöön kodin siunauksen kaava!”
Jouni Parviainen :”Ja vieläkin pidemmälle voidaan mennä. Jyri Komulainen kirjoitti 19.9.2016 Suomen Kuvalehden Rajalla-blogissa: “Totta kai herää myös kysymys, miten kirkko sitten palvelee jäseniään, jos avioliittoja ei edes siunata. Tähän on elegantti ratkaisu: otetaan täysimittaiseen käyttöön kodin siunauksen kaava!”
Totta. Samassa blogissa hän kirjoitti myös ”Ainakaan itse en voi tulla muuhun johtopäätöksen kuin siihen, että kirkon kannattaa uudessa tilanteessa luopua vihkioikeudesta siten, että avioliittoja ei solmita eikä edes siunata kirkossa.
Ratkaisuesitys voi vaikuttaa rajulta. Onhan se tavallaan poistuminen exit-kyltillä merkitystä hätäuloskäynnistä tilanteessa, jossa kirkko on ajautumassa kriisiin. Se on kuitenkin teologisesti validi ja jopa linjakas.”
Ihmettelen puheita yhteiskunnallisista tehtävistä aiheutuvista kustannuksista. Jos esimerkiksi hautausmaiden ylläpito on kirkolle taakka, voisiko asialle tehdä jotain? Kyllä kai asioita voi valtion ja kuntien kanssa sopia uudelleenkin, jos on perusteltuja syitä.
Kuulostaa epäoikeudenmukaiselta, että kirkkoon kuulumattomatkin aiheuttavat kirkolle tappioita. Minusta asia on tärkeää hoitaa kuntoon. Miksi kirkko ei myisi hautausmaapalveluitaan käypään hintaan kaikille (tai edes luopuisi kannattamattomana pitämästään toiminnasta)? Jos asian hoitaminen vaatii lakimuutoksia, muutettakoon sitten lakeja. Vai onko tässä asiassa ylivoimaisia esteitä sille?
Oma tilanteeni on seuraava. Kun kuolen, ruumiini tuhkataan ja tuhkan loppusijoitus hoidetaan ilman kirkon apua. Siunaamista ei tarvita, joten siitäkään ei synny kirkolle kustannuksia. Olenko unohtanut jotain muuta, minkä vuoksi kuolemani tulisi kirkolle kalliiksi? Miksi näin ei voisi olla yleisestikin?
Minusta valittaminen ilman toimenpiteitä kuulostaa tyhjien tynnyrien kolinalta. Ehkä kirkko kaikkine yhteiskunnallisine taakkoineen kuitenkin haluaa pitää yllä vallitsevaa tilannetta?
Olisiko pohjimmiltaan sittenkin kysymys yksinkertaisesti siitä, että kirkko tarvitsee osansa ihmisten elämästä ja kuolemasta? Jos kosketus kansaan heikkenisi vaikkapa hautaamisesta tai vihkimisestä luopumisen takia, kuka siitä kärsisikään?
Risto Korhonen :”Jos esimerkiksi hautausmaiden ylläpito on kirkolle taakka, voisiko asialle tehdä jotain?”
Kyllä voisi. Esim. henk.koht. olen ajatellut, että fyysisen kuolemani jälkeen ruumiini krematoidaan ”kuin vanhat farkut” ja samalla tavalla kuin olen vuosikymmenien ajan tallettanut vähäiset varani talletuspankin nollakorkoiselle taloudellista voittoa tuottamattomalle tilille, fyysisen ruumiini polttamisesta syntyvä vähäinen lämpö lämmittää myös seurakunnan siunauskappelia, ja omalta osaltaan pienentää seurakunnan lämmityskustannuksia.
Tuhkauksen suosio kasvaa, mikä on maankäytön kannalta myönteinen asia.
Mutta hautausmaa valitettavasti aiheuttaa kymmenien vuosien ajan kustannuksia, vaikka sinne ei haudattaisi enää yhtään vainajaa. Se on siis – sallittakoon rinnastus – vähän kuin eläkeläinen yhteiskunnan näkökulmasta.
Jouni Parviainen :”Mutta hautausmaa valitettavasti aiheuttaa kymmenien vuosien ajan kustannuksia, vaikka sinne ei haudattaisi enää yhtään vainajaa. Se on siis – sallittakoon rinnastus – vähän kuin eläkeläinen yhteiskunnan näkökulmasta.”
Kaipa se on ”Luojan lykky”, että isämmekään ei eläkeläisenä halunnut aiheuttaa lisää kustannuksia kirkollisverojen maksajille. Hän toivoi kuolemaansa asti, että saisi vielä kerran uida menetetyn kotinsa rannassa. Meidän ei tarvinnut salakuljettaa hänen poltettuja jäännöksiään tulitikkurasioissa, kuten hän oli toivonut, vaan Suomeen maahanmuuttaneen pakolaisperheen äiti halusi tehdä ”muistorepun”, jossa ruumiin ”jäännökset” voisi kuljettaa hänen kotirantaansa hänen toivomuksensa mukaisesti. ”Muistoreppu” oli ommeltu ja kirjiailtu silkkikankaalle sellaisen perheen toimesta, joka kokemuksesta ymmärsi Suomen valtiosta poiketen, mistä isämme kohdalla oli ollut kysymys.
Niin isämme pääsi kotirantaansa , ja omaa filosofian tohtori -jälkeläistämme siteeraten: ”Maailman kaunein iltapäiväaurinko tuuti hentoa usvaa pellonlaidassa ja – anteeksi kulunut kielikuva – aika tuntui kuin pysähtyneen. Itketti. En minä sitä, että jäi perämetsät perimättä. Itkin sitä, että se ranta oli niin kaunis ja sitä, mitä olisi voinut olla jos sotaa ei koskaan olisi ollut.”
Vainajan viimeisen tahdon kunnioittaminen on tavoitteena myönteinen, siihen rajaan kuin se onnistuu kohtuudella ja lain hengen mukaisesti.
On arvokasta, että kommentissa kuvatussa tilanteessa on löytynyt kaunis ja toteuttamiskelpoinen ratkaisu.
Oivaltava blogikirjoitus, jossa vertauskohtia haettu osuvasti Raamatusta. Niiden pohjalta tuloksena olisi 2-1 kaikkien parien vihkimisen puolesta.
Kiitos palautteesta!
Siistin jalkapallo-ottelun sijasta nyt on ilmeisesti menossa ihan jokin muu peli. Eikä ottelun tilannekaan välttämättä ole 2:1.
Sekä Bileamilta tilatun kirouksen muuttuminen siunaukseksi että Pietarin hurmosnäyn tuottama asennemuutos ovat nimittäin alleviivaten Jumalan väliintulon seurausta.
Jouni, sellainen jumalallinen interventio tähän varmaan tarvitaankin! 🙂
Toivo. Huumoriheitossasi on totta toinen puoli!
Raamatun kaanonia tuskin enää muutetaan. Mutta väliintulo voisi voimassa olevien opinkappaleiden puolesta kuitenkin toteutua ehkä seuraavasti: Rooman paavi saa jumalallisen ilmestyksen, jonka hän kokee niin aidoksi ja vakuuttavaksi, että hän julistaa sen virkansa puolesta ex cathedra kaikkien kristittyjen uskottavaksi ja noudatettavaksi.
Pätevät dogmaatikot luultavasti kuitenkin kumoavat tämän mahdollisuuden.