Mikä on valokuvaajan suuri haave? Tietenkin täydellisen kuvan ottaminen. Täydellinen kuva vangitsee katselijansa kuvan äärelle. Kun näet täydellisen kuvan, näet siinä jotakin niin vaikuttavaa, että aika tuntuu hetkeksi pysähtyvän sitä katsellessasi. Täydellinen kuva puhuttelee. Täydellinen kuva koskettaa. Täydellinen kuva herättää tuntemaan, ja jää ikuisesti mieleen.
Täydellinen kuva on valokuvaajan suuri haave. Jotakin hyvin samaa on myös teologin suuressa haaveessa. Myös teologi haluaa kuvata jotakin sellaista, joka pysäyttää kuulijansa sanoman äärelle. Kun kuulet täydellisesti vaikuttavan puheen, koet siinä jotakin niin valtavaa, että aika tuntuu hetkeksi pysähtyvän sitä kuunnellessasi. Kuulemasi sanoma puhuttelee ja koskettaa. Hyvä sanoma herättää sydämesi tuntemaan jotakin kenties kokonaan ennen kokematonta, ja jää ikuisesti mieleen.
Entä onko täydellinen valokuva sattuma, käsittämätön onnenkantamoinen?
Varmasti löytyy niitä, jotka ovat valmiita sanomaan, että hyvä tuuri sai aikaan sen, kun kuvasit tuon suloisen näköisen karhun hoivaamassa pentujaan. Varmaan joku myös ajattelee, että osuit aivan sattumalta kameroinesi koko maailmanhistorian kannalta ainutlaatuiselle tapahtumapaikalle jne.
Meidän on toki myönnettävä, että aivan ainutlaatuiset valokuvat edellyttävät usein asioita, joita ei voi mitenkään suunnitella etukäteen, ja juuri tällä yllättävyydellä on suuri merkitys siinä, miksi joku tietty kuva pysähtyttää ja hämmästyttää. – Samaan aikaan tarvitaan silti usein myös jotakin muuta…
Suuri osa minun yrityksistäni hämmästyttävien kuvien ottamiseen on kaatunut johonkin käytännölliseen asiaan. Eräänä päivänä hirvi juoksi autoni edestä tien yli. Yritin kuvata sitä vauhdissa, mutta kuvasta tuli vain tärähtänyt heilahdus, jossa näkyi lähinnä puiden latvoja. – Minulta puuttui osaamista, ja ehkä kameranikin oli hieman sopimaton tuollaisten kuvien ottamiseen. – Koska olen vain harrastelija, en edes tiedä kovin tarkkaan, mitä kaikkea tuossa tilanteessa meni pieleen…
Onko myös tässä em. asiassa yhtymäkohtia teologian kanssa?
Meidän on myönnettävä, että aivan ainutlaatuisella tavalla koskettavat puheenvuorot edellyttävät usein asioita, joita ei voi mitenkään suunnitella etukäteen, ja juuri tällä itsemmekin yllättävällä ajankohtaisuudella on suuri merkitys siinä, miksi juuri joku tietty puheenvuoro pysähdyttää ja hämmästyttää. – Jos puhuja on esimerkiksi saanut sydämelleen puhua Armollisen Jumalan lohdutuksesta juuri silloin, kun joku kuulijoista on murheen murtama, tällöin tuosta lohdutuksen sanasta voi tulla ikuisesti mieleen painuva asia. Tällöin juuri tuosta lohdutuksen sanasta voi tulla asia, joka auttaa taas jaksamaan. Tällaisten yllätyshetkien tilanteet/ihmeet kuuluvat asioihin, joita ei voi suunnitella. Tämän elämään liittyvän yllätyksellisyyden äärellä on hyvä olla yhtä aikaa valmis ja nöyrä. Jos et ole valmis, tällaiset hetket menevät sinulta ohi. – Sen lisäksi, että nöyrästi tunnustamme sen, ettei kaikkea voi suunnitella, tarvitaan usein myös teologian/hengellisen puheen alueella jotakin muuta, joitakin valmiuksia. Niitäkin on syytä opetella nöyrästi. – Jos jatkan edelleen lohduttavasta puheesta, puhujan täytyy toki tietää, mitä on aito lohdutus. Se ei voi olla vain jokin nopea tokaisu, tyyliin ”koeta pärjäillä”! – Tällaiset yliolkaiset heitot ovat kuin se vauhdissa ottamani ja tärähtänyt valokuva, joka kohdistui jonnekin puunlatvoihin eikä itse asiaan.
Oikeaan aikaan sanottu lohdutuksen sana edellyttää sitä, että puhuja pystyy keskittymään murheelliseen ihmiseen ja hänen hätäänsä, ikäänkuin tarkentamaan zoomin juuri hänen elämänkysymyksiinsä. Puhujalla tulee myös olla keskittymisen ohella jotakin todellisella tavalla lohdullista sanottavaa. – Olipa siis kyse ilosta tai surusta, vihasta tai peloista, aito kohtaaminen edellyttää aina jotakin samanlaista kohdistamista/tarkkuutta kuin hyvällä valokuvaajalla on suhteessa kuvattavaan asiaan. Ensin täytyy havaita kohde, ja sitten on vielä tärkeää olla omien ”laitteiden” säädöt kohdillaan.
”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.” (Sananl. 25:11)
Olen valokuvauksesta innostunut teologi
Olen lukenut viime kuukausina jonkin verran valokuvausta käsitteleviä lehtiä ja nettiartikkeleja. Niissä minua on kiinnostanut erityisesti se, miten otetaan onnistunut kuva sellaisissakin olosuhteissa, joissa omat kuvani helposti epäonnistuvat.
Nopeissa tilanteissa tarvitaan aivan tietynlaisia säätöjä. Niistä ensimmäinen taitaa olla siinä, että suljinaika on riittävän lyhyt. Muuten kuvista tulee epäteräviä, kuten minulle on niin usein tapahtunut.
Pimeällä objektiivin aukko täytyy taas avata suuremmaksi, valotukselle pitää antaa lisää aikaa, ja kameran valoherkkyyttäkin on vielä hyvä säätää suuremmaksi…
Aluksi kaikkien näiden ohjeiden huomioiminen teki kaiken vain vaikeammaksi. Kun yritin huomioida kaikki nämä ohjeet yhtä aikaa, kiinnostava kuvaustilanne oli usein jo mennyt ohi. Linnut olivat lentäneet kauemmas, ja jopa kuvaukseni kohteena olevat ihmisetkin olivat jo kyllästyneet loputtomaan säätämiseeni. Kun sitten lopulta sain aikaiseksi jonkinlaisia kuvia, niiden taso jäi silti lopulta usein tavallisia kännykkäkameroita heikommaksi. – Olisiko tällä vertailukohtaa teologiaan?
En ole varma osaanko selittää mielessäni olevaa yhtäläisyyttä kovin hyvin. Se on jonkinlainen omakuva, jossa olen nuori teologi, joka yrittää sanoittaa juuri oppimiaan luterilaisuuden aarteita. Olen oivaltanut joitakin aivan luovuttamattomia periaatteita kuten Yksin Raamattu, yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden… sanani kuitenkin takertelevat. Vaikka olen itse innostunut näistä löydöistä, en osaa sanoittaa löytöjäni kovin innostavasti. Sanani muistuttavat vain joitakin haparoidusti lainattuja ja ulkoaopittuja opinkappaleita, jotka vanhemmat kuulijat ovat jo kuulleet monta kertaa. Jokainen vähänkin vapaata sanaa käyttänyt riviseurakuntalainen osaa pitää ilman papereitakin paljon innostavamman puheenvuoron.
Ryhdyin miettimään tämä edellä kuvaamaani probleemia luettuani Timo Pokin teologista tutkimusta nimeltä Uskon empirismi. Sain tämän kirjan ystävältäni lainaksi. Kesti kuitenkin aika pitkään ennen kuin tartuin tähän teokseen. Tuo yli 300 sivun paketti vaikutti näet hieman haasteelliselta ”lukunautinnolta”. Taisin jopa sanoa vaimolleni, että ahmin tällä hetkellä enemmin valokuvausta käsitteleviä juttuja kuin koulutukseni mukaista teologista kirjallisuutta.
Viimein tartuin härkää sarvista. Jo ensi sivut Pokin teologisesta tutkimuksesta nostivat mieleeni nämä em. ajatukset ammattimaisen valokuvauksen ja ammattimaisen teologian yhtäläisyyksistä. Molemmilla tieteen/taiteen aloilla liikutaan samantyyppisten realiteettien parissa. Nopeasti ajatellen sattuma, hyvä tuuri, tai kristillisesti nähtynä Hengen johdatus on se ainoa asia, joka saa ihmeitä aikaan. Ammatillisesti tarkastellen molemmissa, niin valokuvauksessa kuin teologiassakin on myös tietty alue, johon liittyy myös osaaminen ja ahkera työ oman aihepiirin tuntemiseksi hyvin.
Valokuvaaja hyötyy siitä, että hän tuntee kuvauskohteensa, esim. luontokuvauksen tähtäimessä olevan eläimen tavat. Valokuvaajan on myös tarpeellista osata käyttää kuvauskalustoaan, ja tuntea laitteistonsa mahdollisuudet ja rajat.
Teologi ei voi koskaan tuntea toisen ihmisen sydämen salaisuuksia, mutta hänen on hyvä tietää kaikki se, mitä Raamattu opettaa ihmisestä ja Jumalasta; elämästä ja kuolemasta; synnistä, armosta ja tuomiosta; uskosta, toivosta ja rakkaudesta… Teologin on myös hyvä tuntea kristillisten kirkkojen historiaa, jotta hän osaa asettaa oman julistuksensa järkevään suhteeseen osana maailmanlaajaa kristikuntaa. Tässä on mielestäni jotakin samaa kuin valokuvaajan opiskellessa tuntemaan laitteistonsa mahdollisuudet ja rajat.
Kuten valokuvaajakin voi joskus ottaa yhden täydellisyyttä hipovan otoksen, samoin myös teologi voi joskus onnistua (Jumalan armon avulla) koskettamaan ihmisten sydämiä ainutlaatuisella tavalla. Tietty rajallisuuden taju on kuitenkin aina tarpeen. Mikäli olen ymmärtänyt valokuvauksen tekniikkaa oikein, kuvauksessakin pätevät tietyt nerokkuuttamme rajoittavat lainalaisuudet. Et voi esimerkiksi saada parhaimmillakaan telezoomeilla veitsenterävää kuvaa leijonasta kymmenien kilometrien päästä kohteesta. Jo ilmakehässä tapahtuva väreily ja pölypilvet yms. tekevät sen mahdottomaksi. Teologin täytyy myös muistaa, ettei hänen subjektiivinen käsityksensä armosta ja totuudesta ole koskaan täysin absoluuttinen. Jos zoomaamme/tarkastelemme vaikkapa omaa armollisuuttamme tarpeeksi tarkasti, huomaamme, että siihenkin sekoittuu aina tietty määrä välinpitämättömyyden ”väreilyä”. Tämä rajallisuutemme paljastuu esim. siitä, että meidän on aina helpompaa olla armollisia niissä asioissa, jotka eivät satuta tai loukkaa meitä itseämme, mutta ankaria silloin, kun joudumme itsekin kärsimään tästä vahinkoa. Sama itsekkään ”ilmakehän väreily” hämärtää myös näkökykyämme totuuden suhteen. Meidän on aina helpompaa vaatia ehdotonta totuudellisuutta, kun sen ajaminen edistää myös henkilökohtaisia etujamme. Totuusvaatimusten suhteellistamisen peikko/enkeli(?) astuu heti kuvaan, kun odotamme ymmärrystä ja lieventäviä asianhaaroja omien virheidemme suhteen.
Samalla tavalla kuten ammattitaitoinen valokuvaaja osaa tarvittaessa analysoida kuvauksensa teknistä puolta kriittisesti, samalla tavalla myös hyvä teologi harjoittaa tiettyä itseanalyysiä siitä, mitä tuli sanottua, ja missä oli oman julistuksen fokus.
Timo Pokin kirjan äärellä mieleeni nousi eräs jo aiemmin pohtimani asetelma. Se on oman mieleni tuottama kuva, jonka myönnän kuuluvan luokkaan (opettavaiset?) karikatyyrit. – Kuvaan nyt kahdenlaisia kristittyjä. Molemmat pyrkivät levittämään kristinuskon hyvää sanomaa eteenpäin (eli evankelioimiomaan).
Kaksi kuvitteellista henkilökuvaa
Kauko Kristian Kokemus
Hänen nimensä on Kauko Kristian Kokemus. Kauko tuli uskoon 27.10.1975. Se tapahtui herätyskokouksessa, jossa Kauko koki valtavan voiman, joka suorastaan veti hänet alttarille. Siinä hetkessä Kauko antoi elämänsä Jeesukselle, jolloin jäivät myös tupakka, viina ja villit naiset. Tämän jälkeen Kauko on toiminut ahkerana julistajana. Hän nousee mielellään todistamaan kääntymyskokemuksestaan. Todistuspuheenvuoron sisältö on aina sama. Siinä kuvataan hänen kääntymyksensä voimavaikutusta, Kaukon henkilökohtaista ratkaisua ja selkeää suunnanmuutosta. Kauko ei oikein jaksa uskoa siihen, että joku voisi niin sanotusti kasvaa uskoon. Siksi hän edellyttää aina selkeää kokemusta ja kääntymystä. Uskonratkaisun tulee Kaukon mukaan näkyä niin uskontien alussa kuin tässäkin päivässä. Paras tapa uskon näkyväksi tekemiseen on omasta uskoontulosta todistaminen, joka tapahtuu mielellään mahdollisimman julkisesti.
Iisa Irene Itsehillintä
Hänen nimensä on Iisa Irene Itsehillintä. Iisa on uskovan kodin lapsi. Iisalla ei ole selkeää kääntymiskokemusta. Sen sijaan hänellä on elämässään erilaisia vaiheita, jolloin Raamatun erilaiset teemat ovat puhutelleet häntä syvemmin. Lapsuudessa Iisaa puhutteli opetus siitä, että myös hänen elämällä on tarkoitus. Hän ei ollut vain se ujo alaluokan tyttö, jota muut eivät yleensä huomanneet. Jumala ainakin huomasi hänet ja Jumalalla oli myös Iisaa varten jokin suunnitelma! – Rippikouluiässä Iisa pohti ihmisen ja ihmiskunnan olemuksessa olevaa itsekkyyttä. Iisa vakuuttui siitä, että tämä sama perusongelma läpäisee myös hänen omia vaikuttimiaan siitäkin huolimatta, että Iisa teki yleensä kaiken yleisten eettisten periaatteiden/ihanteiden mukaisesti. Itsekkyyden ongelma ahdisti Iisaa, mutta hän löysi tähän ahdistukseensa lohdutuksen siitä, että Raamattu kertoo Jeesuksen Kristuksen armahtavan kaikkia häneen uskovia ja itsekkyyttään/syntiään katuvia (1. Joh. 1:9). Ulkoisesti Iisan elämä jatkui varsin samanlaisena. Hän kävi kotiseurakuntansa jumalanpalveluksissa, ja opetti uskonasiat myös lapsilleen. Iisa puhui uskostaan melko harvoin, mutta saattoi toki keskustella em. kristinuskon perusviestistä myös ystäviensä ja työkaveriensa kanssa, jos tämä asia tuli joskus puheeksi.
Mitä sitten tapahtui?
Jatko-osa:
Kaukon ja Iisan tapaaminen
Eräänä päivänä Kauko ja Iisa tapasivat. – Ei, tämä ei ole sellainen rakkaustarina, mitä voisit nyt kuvitella… Kaukosta ja Iisasta ei tullut pariskuntaa, joka eläisi onnellisena elämänsä loppuun asti. Kohtaaminen meni sen sijaan kutakuinkin seuraavasti…
Kauko ja Iisa tapasivat kadulla, jolla Kauko oli evankelioimassa. Kauko pysäytti Iisan ja kysyi häneltä oliko tämä tullut koskaan uskoon? Tähän Iisa vastasi, että hänellä on ollut aina tapana käydä kirkossa, mutta varsinaista uskoontuloa Iisa ei osannut kuvata. Tällöin Kauko ”evankelioi” Iisan yksityiskohtaisella kuvauksella omasta kääntymiskokemuksestaan. Tämän jälkeen Kauko kysyi Iisalta halusiko tämä kenties antaa elämänsä Jeesukselle. Tähän Iisa ei heti osannut vastata mitään, joten Kauko antoi Iisan jatkaa matkaansa, mutta sitä ennen hän kehotti Iisaa kuitenkin miettimään tätä asiaa, ja antoi Iisalle vielä traktaatin, jossa kerrottiin askelmerkit siihen, miten tullaan uskoon.
Taivaassa
Taivaan torilla Kauko ja Iisa tapaavat uudestaan. Kauko ilostuu tästä tapaamisesta ja on vilpittömän kiinnostunut siitä, antoiko Iisa elämänsä Jeesukselle juuri sen ”evankeliomishetken” jälkeen, kun hän oli todistanut Iisalle omasta kääntymisestään. – Ennen kuin hyväntahtoinen Iisa ehtii vastata Kaukolle mitään, eräs Taivaan enkeleistä viittaa Kaukoa lukemaan sanat, jotka ovat kirjoitettuna Iisan hiuksilla olevaan voitonseppeleeseen. Sieltä Kauko lukee Psalmin sanat (22:10): ”sinun huomaasi minä olen jätetty syntymästäni saakka, sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta.” Tuolla hetkellä Kauko ymmärtää, etteivät hänen omaa kokemusta toistelevat todistuspuheenvuorot olleet saaneet uskoa syntymään kenenkään sydämessä. Usko on aina syntynyt yksin armosta ja yksin uskosta Kristukseen. Kauko näkee Iisan seppelettä katsellessaan, että tämä on turvannut koko elämänsä Kristukseen, ja ollut omalla vaatimattomalla tavallaan Kristuksen todistaja. Samassa silmänräpäyksen kestävässä oivalluksessa Kauko ymmärtää, miten hän on itse todistanut paljon enemmän omista kokemuksistaan kuin itse Kristuksesta! Tämä on ollut Kaukon hurskaan elämän pahin virhe, mutta Kristuksen armon tähden Kaukokin nyt seisoo Taivaan kultaisella kadulla, ja tuntee syyllisyyden sijaan pelkkää puhdasta kiitollisuutta – Kaukokin on päässyt Taivaaseen, ei hurskautensa tähden, vaan siitä huolimatta! – Soli Deo Gloria, Yksin Jumalalle kunnia!
Täydellinen Kuva löytyy Raamatusta
”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2.Kor. 3:18)
