Ouch! En tiedä, onko seuraava tahdikasta, kun olen järjestäjäpuolen edustaja. Mutta mennään riskillä. Otan vastuuta ja myönnän suoraan. Professori McGrathin luennon anti Kuopion kirkkopäivillä oli kiusallisen ohut, kuten Emilia Karhu tässä alla myös toteaa.
Tunnistin luennosta seuraavat pääpointit:
- Uuden ateismin yksinkertaistavat iskulauseet eivät enää vakuuta ihmisiä. Niinpä sen aika alkaa olla ohi. (epäilen, mutta näin McGrath väitti)
- Ateismia ei voi todistaa, kuten ei Jla-uskoakaan; kumpikin ovat uskon asioita.
- Tiede ei voi tutkia eettisiä arvoja ja elämän merkitystä. Siksi tieteellistä maailmankatsomusta on hyvä täydentää uskon näkökulmalla, joka näkee todellisuudessa enemmän.
- Kukin tiede selittää todellisuutta omalta selittämisen tasolta käsin, joten eri tieteenalat täydentävät toisiaan. Silti mikään tiede ei selitä todellisuutta tyhjentävästi. Siihen tarvitaan vielä arvoja ja merkityksiä käsittelevä uskon taso (kysyisin tosin, miksi tämän arvo-uskon täytyisi olla uskonnollista uskoa).
- Monet maailmassa havaitsemamme asiat tulevat mielekkäämmäksi, kun lähdemme liikkeelle kristinuskon näkökulmasta. Silloin tajuamme, miksi koemme tiettyjen arvojen velvoittavuuden, sisäisen kaipuun johonkin suurempaan ja sen, miksi maailma ylipäätään on sellainen kuin se on.
Nämä olivat minusta stoorin argumentit, joita sitten perusteltiin, selitettiin ja kerrattiin useammankin kerran. Tosia pointtejahan nämä ovat, mutta ne tiedetään jo hyvin Suomessakin. Siksi ymmärrän hyvin monen kuulijan pettymyksen.
McGrath on oppinut kaveri ja osaa kyllä hommansa. Mutta nyt tuli työtapaturma, tilaajan taholta. Eli allekirjoittaneen. Minähän se sovin hänen kanssaan aiheesta. Olisi pitänyt selittää, että vaikka täällä kaukana asutaankin, niin kyllä me aika paljon tiedetään aiheestamme. Mea culpa siis, ei puhujan.
Punastumishymiön paikka.
Kuten Kimmo Saastamoinen jo sanoi, niin kaikki apologia ei ole kunnian teologiaa. McGrath nimenomaan korostaa tekevänsä teologiaansa kristillisessä viitekehyksessä. Siihen hän viittasi jo Kirkkopäivilläkin pitämässään esitelmässä.
Mutta eihän ateismin haastamisen sitten pitäisi kuulua McGrathin agendaan lainkaan? Apologetiikan käsite on ilmeisesti tullut ongelmalliseksi nimenomaan suhteessa ei-taistelevaan ateismiin. Miten argumentoida tai vakuuttaa ihmiset Jumalasta, johon heillä ei enää ole minkäänlaista suhdetta tai edes mielenkiintoa?
@Kari Peitsamo, hyviä huomioita.
Uusateismi hyökkäsi uskon kimppuun ja käytti tässä hyökkäyksessään metodeja, jotka eivät oikein sopineet asiaan. Samoin uusateistit esittivät väitteitä, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Näillä sivuilla muuten saa lukea vastaavia lausahduksia myös itseään kristittyinä pitävien ihmisten suusta, mutta eipä siitä sen enempää. Dawkinsin argumentoinnista voi lukea vaikkapa kirjallisuuskriitikko Terry Eagletonin kritiikin Dawkinsin The God Delusion teoksesta, http://www.lrb.co.uk/v28/n20/terry-eagleton/lunging-flailing-mispunching. McGrath, David Bentley Hart yms ovat tarttuneet nimenomaan näihin asiattomiin kritiikkeihin ja ylilyönteihin.
Perinteisesti apolegetiikka on tarkoittanut nimenomaan kristinuskon älyllistä puolustamista, kristillisyydestä tinkimättä. McGrath ja muutamat muut teologit yrittävät vastata uusateistien siihen kritiikkiin joka esittää uskonnot epä-älyllisenä puuhasteluna. Itse asiassa teologit ovat olleet kiinnostuneet teologian ja luonnontieteiden metodien korrelaatiosta jo ennen uusateistien nousua. Pointti on siinä, että teologialle halutaa validi rooli/osa tieteiden kentässä. Tätä taas ei uusateisti sulata.
Teologit eivät oikeastaan haasta uusateisteja. Teologit ovat haastettuina ja vastaavat haasteeseen.
Sanottakoon vielä että kunnian ja ristin teologia ovat teologisia käsitteitä joita on lupa tarkastella kriittisesti. Niitä ei ole kiveen hakattu.
Apologetiikassa pyritään puolustamaan ja oikeuttamaan nimenomaan uskonnollista uskoa ja sen spesifejä sisältöjä.
Yleensä lähdetään (puoli)filosofisesta teismin oikeuttamisesta, josta siirrytään erityisen ilmoituksen oikeuttamiseen ja lopuksi spesifien kristillisten uskon sisältöjen oikeuttamiseen.
Toinen vaihtoehto on lähteä ihmisten eksistentiaalisista kysymyksistä ja osoittaa, että historiallisen kristillisen uskon sisältö vastaa niihin. Tässä lähestymistavassa ei tarvita filosofisia jumalatodistuksia eikä fundamentalistista/foundationalistista ilmoituskäsitystä jolloin mm. raamattuteologian suhde sekä luonnontieteisiin että tieteelliseen eksegetiikkaan ja muuhun teologianhistorialliseen tutkimukseen helpottuu.
Apologetiikan metodeilla ja teologisilla käsityksillä näyttää olevan sisäinen yhteys. Se selittänee jotain siitä, miksi esim. luterilaisuudessa on suhtauduttu apologetiikkaan vähän nihkeästi. On korostettu pikemminkinkin sitä, että uskon syntyy ja vahvistuu suoraan evankeliumin sisällön voimasta. Siksi painopiste on ollut lain ja evankeliumin julistamisessa ja opettamisessa sekä sakramenttien jakamisessa. Oletuksena on tietysti usko, että laki ja evankeliumi korreloivat ihmisen eksistentiaalisten kysymysten kanssa ja jopa kirkastavat niitä.
Nykymuotoisen tieteellisen teologian asema tieteiden joukossa ei edellytä vastaavaa oikeuttamista. Sehän ei edelllytä uskonnollista uskoa.
Kimmo Saastamoinen kirjoitti:”Nykymuotoisen tieteellisen teologian asema tieteiden joukossa ei edellytä vastaavaa oikeuttamista. Sehän ei edelllytä uskonnollista uskoa.”
Hyvä lisäys Kimmolta. Tietenkään kysymys ei ole teologian metodien tieteellisyydestä. Analogia löytyy varmaan filosofian puolelta metafysiikasta, joka on itsessään ollut jo pitkään hieman vastaavan hyökäyksen kohde filosofian puolella (ja jossain määrin koko filosofia on samalla ollut hyökkäyksen kohteena): onko legitiimiä tutkia tieteellisesti asioita jotka ovat (ainakin joidenkin mielestä) transsendentteja itsessään. Kristinuskohan voi tähän vastata, että inkarnaatio mahdollistaa tämän. Metafysiikka vastaa tavallaan, en ole metafyysikko, paitsi a posteriori -merkityksessä.
Ristin teologia tarkoittaa sitä, että Jumala näyttäytyy heikkoudessa ja häpeässä, ristiriitaisessa ja ei-missään. Tällainen Jumala harvoin kelpaa puolustettavaksi. Hyvää tarkoittavat Jumalan puolustajat tavoittelevat toisenlaista Jumalaa ja näin tekevät usein vahinkoa uskon asialle. Kannattaa muistaa, että Jeesus ollessaan suuressa häpeässä ja joutumassa ristille kieltäytyi puolustautumasta Pilatuksen kuulusteluissa. Ja kannattaa muistaa, mitä Jumala sanoi Häntä puolustaneille Jobin ystäville.
Mielestäni Kimmo Saastamoinen onnistuu muotoilemaan perustavaa laatua olevan olettamuksen siitä mistä julistuksessa luullaan olevan kysymys.
Luullaan että evankeliumin ja lain julistaminen jollainlailla korreloisi ihmisten eksistentiaaliseen tilanteeseen ja olisi vastaus siihen.
Näin tuskin on. Ihmisen eksistentiaalinen tilanne kaikessa monimuotoisuudessaan tarkoittanee sitä miten ihminen ajattelee, kokee ja toimii eläessään elämäänsä.
Kun käytetään sanaparia ”laki ja evankeliumi” niin yleensä tarkoitetaan syntiä ja sovitusta.
On vieläkin ihmisiä jotka tuntevat itsensä syntiseksi ts. ovat rikkoneet Jumalaa vastaan ja tarvitsevat siihen anteeksiantoa. Tuo kaava on kovin kapea eikä peitä ihmisen elämää kuin tietyltä osalta.
Uskonnolliset kokemukset eivät ratkaise eksistentiaalisia ongelmia sinäänsä, mutta ne voivat muuttaa kokijansa sisäilmaston sellaiseksi, että henkilöllä on uusi näkökulma elämään.
Ongelmat täytyy edelleenkin ratkaista.
Tuo uusi sisäinen ilmasto antaa uuden suhtautumisen myöskin niihin elämän ongelmiin, joita ei voida ratkaista.
Ristin tapahtuma ei ollut vain sovitusakti, vaan se ja sen jälkeinen tuoneelaan joutuminen oli ikuista läsnäoloa kaikkien ihmisten epäoikeudenmukaissuuksien tuhoamassa elämassa ja elämänkohtaloissa.
Hän on mukana jopa uskonmenettämisessä ja kaikessa helvetissä. Mikä vain meidän kärsimyksemme kaikessa pahassa onkaan tuskana ja tuhoutumisena, niin me ehkä tuhoudumme, mutta ero muihn kanssaihmisiin on se, että emme tuhoudu yksin.
Usko ei ole onnen lähde, päinvastoin, se saattaa olla lähde toisenlaiseen kärsimykseen, mutta se antaa eksistentiaalisen asenteen jota muilla ei ole.
Markku Hirn kirjoittaa: ”Uskonnolliset kokemukset eivät ratkaise eksistentiaalisia ongelmia sinänsä, mutta ne voivat muuttaa kokijansa sisäilmaston sellaiseksi, että henkilöllä on uusi näkökulma elämään.” Tismalleen. Tuossa virkkeessä on koko apologian ydin. Mutta millainen tämä kokemus on? Teltantekijä
Paavali hahmottaa sen aivan konkreettisen avaruudellisesti puhuessaan uudesta tavasta nähdä kaiken korkeus, pituus, leveys ja syvyys. Myös jatkuvat viittaukset ihmiskehon päähän ja näkemiseen eivät ole analogioita tai metaforia vaan konkreettinen tapa kohdata koko inhimillisen eksistenssin perspektiivi toisin. Tämä apologeettinen ulottuvuus on meidän jokaisen ulottuvilla, ateistienkin. Kun vältämme kiusauksen ryhtyä tulkitsemaan tätä uutta näkökulmaa moraalisesti tai filosofisesti, olemme vahvoilla. Tätä Paavali yritti selittää Ateenan torilla kinasteleville filosofeille. Vain ristin näkökulmasta avautuu lopullinen todellisuus.
Markku,
Esittämäni käsitys sisältää sekä torjumasi että puoltamasi eksistentiaaliset ongelmat.
Myös synnin ongelma on edelleen varsin reaalinen ongelma – myös siellä, missä sitä ei haluta kohdata ja käsitellä.
…. Ateismia ei voi todistaa kuten ei Jumalan– uskoakaan. Kumpikin ovat uskon asioita.?
Kristittyinä me saamme oman elämän ja uskon kokemuksen kautta todistuksen siitä mitä Pyhä Henki Raamatun välityksellä puhuu meille luomisestamme ja lunastuksestamme, josta voimme antaa elämämme ja kokemusemme mukaisen todistuksen.
Kristus sanookin, että joka tahtoo noudattaa Hänen tahtoaan pääsee kyllä selville siitä onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. – Joh. 7.17.