Viime aikoina kirkkomme jumalanpalveluselämä on ollut paljon esillä. Asiaan liittyneessä keskustelussa on kyselty, onko messu edelleen seurakuntaelämän keskus – kuten menneinä aikoina on väitetty. Edelleen on keskusteltu siitä, miten messu tulisi valmistella ja toteuttaa ja miten seurakuntalaisia tulisi ottaa mukaan sen toteuttamiseen. Muiden muassa Kotimaan Suola-lehti käsitteli messua ja kirkossamme on myös messuhanke Tiellä.
Kirkossamme messun kohdalla voi olla hieman sitä, että se hieman hukkuu toiminnan moninaisuuteen. Hieman olen aistinut myös sitä, että me työntekijät emme usko enää messuun samoin kuin ennen emmekä välttämättä innostu siitä. Kaikkien näiden kysymysten kohdalla ryhdyin pohtimaan, mitä voisimme oppia katolisesta messusta ja katolisen kirkon messukäytännöistä.
En ole mikään katolisen messun erityinen asiantuntija vaikka luulen tuntevani omat messuasiamme hyvin. Omat näkemykseni perustuvat siihen, että olen lomamatkoilla osallistunut messuihin silloin, kun siihen on ollut mahdollisuus.
Katolisessa kirkossa messu on keskeinen. Se on perusasia kirkon elämässä. Kaupungeissa tämä näkyy vaikkapa siinä, että messuja on kirkoissa usein, jopa tunnin välein aamupäivästä ja illansuussa. Kaikki katoliset eivät osallistu messuihin, mutta niihin osallistuville se on todella tärkeä juttu. Messut ovat pappien tärkein tehtävä.
Messuun suhtaudutaan havaintojeni mukaan suurella hartaudella ja ne toimitetaan taitavasti. Muunkinlaisia messuja voi olla, mutta omat messukokemukseni liittyvät messuihin, jotka on toimitettu kauniisti ja hyvin.
Katolisessa messussa korostuu kirkkotilan ja muiden muassa alttarin merkitys sekä messun symboliikka. Näiden asioiden huomioiminen ja käyttäminen ei olisi meilläkään mitenkään epäluterilaista. Itse teen kirkkoon mennessä ja sieltä lähtiessä ristinmerkin alttaria kohti. Meilläkin messussa voimme selkeämmin”kunnioittaa” alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana. Alttarille mennessä ja sieltä lähtiessä kumarretaan ja niin edelleen. Kirkkotilassa ja messussa ei kuljeta kuin hollituvassa vaan liikkuminen on luontevaa, mutta pyhään palvelukseen sopivaa.
Papit ja messussa palvelevat voivat omalla toiminnallaan tuoda esille sitä, että messussa ollaan Pyhän Jumalan edessä ja toimittamassa pyhää palvelusta. Messussa ollaan viettämässä pyhiä salaisuuksia. Messun tulee olla jotakin muuta kuin arkinen toiminta, mutta messun asioilla pitää olla yhteys arkeen ja elämään. Siksi itse vierastan messun ja sen kielen arkipäiväistämistä.
Katolisessa messussa seurakunta on oppinut messun laulut ja liturgiset osat ja on mukana niissä aktiivisesti. Yhteinen synnintunnustus on tästä yksi hyvä esimerkki. Tässä olemme Suomessa ja omassa kirkossamme liian varovaisia ja pidättyväisiä. Voimme opettaa, että messussa voi olla rohkeasti mukana. Katolisissa messuissa palvelutehtävissä olevat opastetaan hyvin. Näin tulee tehdä meilläkin entistä paremmin. Tällä tarkoitan muiden muassa lukijoita ja esirukousavustajia.
Meillä messuun on tullut mahdollisuus käyttää paljon vaihtoehtoja. Katolisesta messusta voimme oppia messun kokonaisuuden ja tietyn rakenteen pysyvyyden ja jatkuvuuden merkityksen. Jos messun kokonaisuus vaihtelee liikaa ja liian usein, eivät seurakuntalaiset pysy mukana ja koe sitä omakseen.
Ehkä hieman yllättävä huomio katolisista messuista on ollut niiden saarnat. Messuja toimittaneet papit ovat saarnanneet elävästi ja usein vapaasti, ilman papereita. Näkemieni ja kuulemieni katolisten pappien saarnataito on ollut hyvä tai jopa erittäin hyvä. Saarnaajat ovat ottaneet kontaktia myös koolla olleeseen seurakuntaan.
Katolisessa messussa ja myös omassa messussamme ehtoollinen on tärkeä. Tässä emme varmaan ”häviä” äitikirkollemme. Olemme kiinnittäneet huomiota ehtoollisliturgian kauniiseen ja huolelliseen toimittamiseen sisällöt huomioon ottaen.
Kaikkiaan oma messumme on hyvin lähellä katolista messua ja tässä jumalanpalvelusuudistuksella on ollut oma keskeinen merkityksensä. Meidän ei tarvitse ulkonaisesti matkia katolista messua, mutta voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista. Meillä messun valmisteluun sekä avustajien ja seurakuntalaisten opastamiseen ei ole aina niin paljon aikaa kuin pitäisi olla. Siihen voisimme yrittää kiinnittää huomiota. Kirkon työntekijöitä tarvitaan muuallakin kuin kirkossa ihmisten kanssa ja rinnalla, mutta kirkon ”päätuote” ei ole päätuote, jos se hoidetaan huonosti.
Toivo Loikkanen
En malta olla suosittelematta tutustumista myös katolisen kirkon neokatekumenaattisiin messuihin, joita on tarjolla siellä täällä Suomessa. Veikkaisin että on monelle avartava kokemus……..
Ajatuksia herättävä kirjoitus.
Hih, Janne Paason kommentti pisti tutkimaan, mitä nuo neokatekumenaattiset messut ovat. Hmmmm, samansuuntaista näyttäisi olevan luterilaisenkin kirkon sisällä. Kyllä googlaaminen avartaa tavallista kirkonpenkin kuluttajaakin.
Mutta tämä minua kiinnostaa
Meillä kyllä kirkon ovet pysyvät kiinni pyhiä lukuun ottamatta. Työntekijöitä kirkon hommissa on 23.000 ja vapaaehtoiset päälle. Kummallista , että näin on, vai mitä?
Syyskuuhun mennessä kirkosta eronneita tänä vuonna 30.000. Eli ihmisiä, jotka kokevat, ettei kirkko anna mitään. Mitäs jos avaisi edes kirkon ovet? Mahtaisiko auttaa?
Jumalanpalveluksen keskus.
Kasteen sakramentin välityksellä kristityt ovat osalisia yhteisestä syntyperästä ja ottavat vastaan pyhän hengen. Kirkko on Jumalan kansa, pyhänhengen temppeli ja kristuksen ruumis .
Kristillisessä jumalanpalveluksessa on keskeistä sen ulottuvuus (muisteleminen ), joka tulee ilmi evankeliumin julistuksessa ja ehtoollisen vietossa. ( Ehtoollinen on pyhänhengen avuksi huutaminen ). Pappi palvelee seurakuntaa kuuliaisena kristuksen kutsulle. Jumalanpalveluksen perussävy on ilo.
Seurakunta on kastettujen muodostama yhteisö, se on osa konkreettista , inhimillistä ja sosiaalista yhteisöä.
Jumalampalvelus on sidoksissa sitä viettävän seurakunnan yhteiskunnalliseen , poliittiseen ja kulttuurilliseen todellisuuteen .
Jumalanpalveluksen toteutumistapojen ( kieli ja symboolit ja osallistuminen ) , tulee olla vuorovaikutuksessa , yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tämä auttaa jumalanpalveluksen katolisen luonteen esillä pitämistä. Jumalanpalvelus on avoin , kutsuva tilaisuus , se varustaa kristityt lähetystehtävään maailmassa.
Seurakunnan osallistuminen antaa jumalanpalvelukselle missionaarisen , diakonisen ja papillisen ulottuvuuden. Seurakunta muistaessaan tehtävänsä suhteessa ympäristöön ja koko luomakuntaan , sekä käyttää arkielämässä Jumalan lahjoja vastuullisesti.
Tämän olen oppinut ja kokenut Helsingin Johanneksen kirkossa erjantaiaamumessuissa, kirkon hämyssä , tuohukset sytytettiin ja lyhyen liturgian johdattamana evankeliumin opetukseen
ja millaiseen opetukseen kristus kutsuu ohikulkijoita. (Ehtoollisavustaja ja ihmisten kuulija, päivän työhön kiiruhtavien ja muutoin hijentymään poikkeavat, kertoivat kokevansa aamuehtoollisen voimia antavana , päivän koitokssiin ).
Toivo, liityn mielihyvin ajatuksiisi. Katolisuutta pelkääville painotan sanojasi: ”Voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista.” Lailalle kiitos hyvästä ja syvästä opetuksesta. Kunpa toiveemme toteutuisivat.
En malta olla lisäämättä lempiaihettani, että hetkirukous jos mikä on yhteistä toimittamista ja osallistumista ja rohkaisee siihen. Olen nähnyt innostusta hetkirukouksiin sekä maaseudulla että kaupungissa.
Toivo, kiitos kirjoituksesta. Perinteinen luterilainen messu on hyvä ja riittävä.
Evl-kirkon ongelma on saarnat. Miksi normaali 10 minuutin saarna tuntuu liian pitkältä kuulioista; toisaalta, miksi Lähetyshiippakunnan seurakunnassa pidetty 25 minuutin saarna on hyvä, eikä se kuulioista tunnu liian pitkältä?
Hyvä ja kuuntelemisen arvoinen saarna on Jumalan sanan mukainen, jossa on Jumalan laki ja puhdas evankeliumi Jeesuksesta Kristuksessa. Pullamössö-saarna, jossa laki ja evankeliumi on sekaisin tai toinen (joskus molemmat) niistä puuttuu, on Jumalan pilkkaa, eikä sellaista saisi kirkossa pitää.
Se, mikä papille on Pyhää, arvokasta ja tunteita nostattavaa, ei sitä välttämättä ole satunnaiselle kirkossa kävijälle. Papin tuleekin ylentää ja kehottaa seurakuntalaisia ylentämään sydämensä Jumalan puoleen. Se, mikä papista on luontevaa ja Jumalaa kohti arvokasta käyttäytymistä, voi seurakuntalaisesta näyttää tekoarvokkaalta ja tittelien kumartelemiselta. Kun sitten saarna sijoitetaan mahdollisimman etäälle tästä päivästä, ei ole ihme, että saarnan merkitystä kysellään. Synnintunnustamisen koko asiaa pitäisi kirkossamme miettiä uusiksi. Katumuksen ja syyllisyyden vajavainen ymmärtäminen ei kunnioita seurakuntalaisten ihmisarvoa. Saarnan tulisi olla yhteisen inhimillisen kokemuksen jakamista siten, että mukana olisi sielun hoito-opetuksen antaminen. Tarkoituksena tulisi olla henkilökohtaisen elämänhallinnan kehittäminen. Onko kirkolla mitään pätevää syytä laistaa, lyödä laimin, sielun hoito-opetuksen antamisen. Kun sata vuotta sitten psykologia jätti sielun tärkeimpänä tutkimuskohteenaan heitteille, olisi kirkon pitänyt ottaa asiasta huolehtiakseen. Toki Kierkegaard ja Nietze jatkoivat vielä sekin jälkeen. Tunnustaako kirkko ihmisellä olevan sielun. Jos tunnustaa, eikö jotakin asian hyväksi voisi tehdä.
Jeesuksen opetukset eivät olleet lakia, siis että niiden kautta kukaan pelastuisi vaan Hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti kuinka siellä eletään.
Nyt JOS joku väittää Jeesuksen julistaneen lakia niin hänellä ei ole Jumalan uutta antamaa sydäntä eli sitä liha sydäntä johon Jumala on kirjoittanut lakinsa eli kun Jumala henkensä kautta uudestisynnyttää ihmisen niin Hän antaa uuden sydämen jossa on Jumalan laki eli TULEE sydämen halu elää Jumalan tahdossa.
Kiitos hyvistä kommenteista. Tarjan kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirkkojemme ovet pitäisi olla avoinna. Sinne voisi järjestää esim. vapaaehtoisista valvontaa, koska ilman sitä ovia ei ole lupa pitää avoinna. Myös Juhan kanssa olen samaa mieltä: luterilainen messu on hyvä ja riittävä. Samalla totean, että sillä on läheinen yhteys katoliseen messuun eikä katolisessa messussa meille ole vierasta muu kuin hieman erilainen ehtoollisteologia ja Marian esille tulo rukouksissa. Saarnamme ovat kohtuullisen hyviä, mutta ymmärrän Juhan kaipuun vahvemmista saarnoista.
Pekka Väisänen kirjoitti tärkeää asiaa siitä, miten eri tavalla pappi ja seurakuntalainen kokevat messun ja sen asiat. Se pitää huomioida niin, ettemme elä vain omissa maailmoissamme. Messulla pitää olla kosketuspinta ihmisten elämään. Sielunhoito-opetuksen vahvistamisesta olen samaa mieltä, että ”elämän hallinta” on uskomme vinkkelistä hieman kaksitahoinen juttu. Kristus on apumme ja armomme myös ja erityisesti silloin, kun elämänhallintamme on pettänyt.
Mainitsin kirjoituksessa, etten pidä messun kielen arkipäivästämisestä. Totean samalla, etten pidä myös ns. Kaanaan kielestä. Kielen pitää olla elävää ja saarnassa vapaus on suurempi kuin vaikkapa liturgian osissa.
Olisiko tuo usein kuultu valitus Kaanaan kielestä ihmisille jonkunlainen tekosyy?
Sen kontolle sysätään paljon, váikka asiat tulevat pian tutuksi ´jumalanpelveluselämään osallistumalla. Mielenmuutos, oikeamielisyys, kaíkki on tulkittavissa ja outouden tunne on tiessään.
Outoja ovat tavatkin, kun monelle on outoa se, ettei mies istu kirkossa pipo päässä.
Ulalla on tavallinen tallaaja kuka vaan, kun kiipeää bongaajien kanssa samaan lintutorniin, vaikka arkinen suomenkieli on käytössä.