Viime aikoina kirkkomme jumalanpalveluselämä on ollut paljon esillä. Asiaan liittyneessä keskustelussa on kyselty, onko messu edelleen seurakuntaelämän keskus – kuten menneinä aikoina on väitetty. Edelleen on keskusteltu siitä, miten messu tulisi valmistella ja toteuttaa ja miten seurakuntalaisia tulisi ottaa mukaan sen toteuttamiseen. Muiden muassa Kotimaan Suola-lehti käsitteli messua ja kirkossamme on myös messuhanke Tiellä.
Kirkossamme messun kohdalla voi olla hieman sitä, että se hieman hukkuu toiminnan moninaisuuteen. Hieman olen aistinut myös sitä, että me työntekijät emme usko enää messuun samoin kuin ennen emmekä välttämättä innostu siitä. Kaikkien näiden kysymysten kohdalla ryhdyin pohtimaan, mitä voisimme oppia katolisesta messusta ja katolisen kirkon messukäytännöistä.
En ole mikään katolisen messun erityinen asiantuntija vaikka luulen tuntevani omat messuasiamme hyvin. Omat näkemykseni perustuvat siihen, että olen lomamatkoilla osallistunut messuihin silloin, kun siihen on ollut mahdollisuus.
Katolisessa kirkossa messu on keskeinen. Se on perusasia kirkon elämässä. Kaupungeissa tämä näkyy vaikkapa siinä, että messuja on kirkoissa usein, jopa tunnin välein aamupäivästä ja illansuussa. Kaikki katoliset eivät osallistu messuihin, mutta niihin osallistuville se on todella tärkeä juttu. Messut ovat pappien tärkein tehtävä.
Messuun suhtaudutaan havaintojeni mukaan suurella hartaudella ja ne toimitetaan taitavasti. Muunkinlaisia messuja voi olla, mutta omat messukokemukseni liittyvät messuihin, jotka on toimitettu kauniisti ja hyvin.
Katolisessa messussa korostuu kirkkotilan ja muiden muassa alttarin merkitys sekä messun symboliikka. Näiden asioiden huomioiminen ja käyttäminen ei olisi meilläkään mitenkään epäluterilaista. Itse teen kirkkoon mennessä ja sieltä lähtiessä ristinmerkin alttaria kohti. Meilläkin messussa voimme selkeämmin”kunnioittaa” alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana. Alttarille mennessä ja sieltä lähtiessä kumarretaan ja niin edelleen. Kirkkotilassa ja messussa ei kuljeta kuin hollituvassa vaan liikkuminen on luontevaa, mutta pyhään palvelukseen sopivaa.
Papit ja messussa palvelevat voivat omalla toiminnallaan tuoda esille sitä, että messussa ollaan Pyhän Jumalan edessä ja toimittamassa pyhää palvelusta. Messussa ollaan viettämässä pyhiä salaisuuksia. Messun tulee olla jotakin muuta kuin arkinen toiminta, mutta messun asioilla pitää olla yhteys arkeen ja elämään. Siksi itse vierastan messun ja sen kielen arkipäiväistämistä.
Katolisessa messussa seurakunta on oppinut messun laulut ja liturgiset osat ja on mukana niissä aktiivisesti. Yhteinen synnintunnustus on tästä yksi hyvä esimerkki. Tässä olemme Suomessa ja omassa kirkossamme liian varovaisia ja pidättyväisiä. Voimme opettaa, että messussa voi olla rohkeasti mukana. Katolisissa messuissa palvelutehtävissä olevat opastetaan hyvin. Näin tulee tehdä meilläkin entistä paremmin. Tällä tarkoitan muiden muassa lukijoita ja esirukousavustajia.
Meillä messuun on tullut mahdollisuus käyttää paljon vaihtoehtoja. Katolisesta messusta voimme oppia messun kokonaisuuden ja tietyn rakenteen pysyvyyden ja jatkuvuuden merkityksen. Jos messun kokonaisuus vaihtelee liikaa ja liian usein, eivät seurakuntalaiset pysy mukana ja koe sitä omakseen.
Ehkä hieman yllättävä huomio katolisista messuista on ollut niiden saarnat. Messuja toimittaneet papit ovat saarnanneet elävästi ja usein vapaasti, ilman papereita. Näkemieni ja kuulemieni katolisten pappien saarnataito on ollut hyvä tai jopa erittäin hyvä. Saarnaajat ovat ottaneet kontaktia myös koolla olleeseen seurakuntaan.
Katolisessa messussa ja myös omassa messussamme ehtoollinen on tärkeä. Tässä emme varmaan ”häviä” äitikirkollemme. Olemme kiinnittäneet huomiota ehtoollisliturgian kauniiseen ja huolelliseen toimittamiseen sisällöt huomioon ottaen.
Kaikkiaan oma messumme on hyvin lähellä katolista messua ja tässä jumalanpalvelusuudistuksella on ollut oma keskeinen merkityksensä. Meidän ei tarvitse ulkonaisesti matkia katolista messua, mutta voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista. Meillä messun valmisteluun sekä avustajien ja seurakuntalaisten opastamiseen ei ole aina niin paljon aikaa kuin pitäisi olla. Siihen voisimme yrittää kiinnittää huomiota. Kirkon työntekijöitä tarvitaan muuallakin kuin kirkossa ihmisten kanssa ja rinnalla, mutta kirkon ”päätuote” ei ole päätuote, jos se hoidetaan huonosti.
Toivo Loikkanen
Jorma Ojala sano nyt kerrankin missä menen harhaan, Jeesus itse Sanoo julistavansa Jumalan valtakuntaa ja Hän ei silloin julista lakia, joten sano selkeästi mikä on oikein ja näytä Raamatusta.
Ei mua haittaa jos heittelet näitä vaan puskista etkä yhtään voi sanoa ja vastata, minä tiedän mistä olen oppini saanut ja sen tiedän oikeaksi.
On näköjään Jorma Ojala ”muokannut” kommenttiaan ja poistanut lainaamani kohdan ja kirjoittanut kokonaan uuden eli se siitä vastaus halusta.
Olen sinulle antanut esimerkkejä aikaisemmin. Esitin vain vilpittömän ja hyvää tarkoittavan toivomuksen. Sen voi toki heittää menemään.
>>>Katumuksen ja syyllisyyden vajavainen ymmärtäminen ei kunnioita seurakuntalaisten ihmisarvoa>>>
Voi, voi!
Missä olet vastauksen antanut, en sitä muista tai sitten se ei ole ollut Raamatusta??
Saanen kysyä mitä viimeinen kappale tarkoittaa??
Arvoisa rovasti Toivo Loikkanen , kommentoin saamiani oppeja , monista jumalanpalvelusseminaareista ja luennoista , joissa olen kirkon työssäollessani oppinut. ( Jumalanpalvelus uudistukset , seurakunnissa , toi monenlaisia lisätehtäviä kohdalleni.) Monissa kokouksissa joissa suunniteltiin ja laadittiin messun kulku ja muodostuminen,kerran kuukaudessa vaihtuva messukaava , jota toteutettiin sunnuntaiaamumessussa, piti hereillä , koin olevani kovalla koetuksella. Ohjelmien laatiminen kuului minulle, vaikka ne olivat Rutsinkieliset, (vahtimestarille ,oven avaamiset mukaan lukien.) Ovien avaamista tuskin otan kontolleni jatkossa.
Ihminen on myös liturgiassa , kaikilla aistillaan tunteva henkilö, vaikka liturginen kieli pyrkii yksinkertaisuuteen ja ymmärrettävyyteen , sen tulee puhutella ja ravita ihmistä. Saarnakin on jumalanpalvelusta ja luonteeltaan liturginen , se on keskellä seurakunnan rukousta , tunnustusta , ylistystä ja yhteisen ehtoollisen viettämistä.
Laila: Olet kirjannut kommentteihisi paljon tärkeitä tietoja ja näkökohtia, joista olen samaa mieltä. Jos aikaa olisi, moniin niistä olisi hyvä pureutua laajemmin niistä keskustellen. Katson, mikäli tähän on mahdollisuutta ja kommentoin jotakin asiaa. Saarnan liturgisesta luonteesta olen samaa mieltä. Tai ainakin saarnan tulee olla osa messua, ei irrallinen ja erillinen siitä. Kirkkomme saarnakeskeisestä jumalanpalveluksesta olemme mielestäni hyvällä tavalla siirtyneet messuun, jossa kokonaisuus on tärkeä ja kokonaisuuden keskeisenä osana saarna on edelleen tärkeä.
Muistan aikoja nuoruudestani, jolloin perinteisen luterilaisen jumalanpalveluksen liturgiaan suhtauduttiin lähes välttämättömänä pahana. Odotukset ja huomio keskittyivät saarnaan. Nyt ikääntyneenä kadun sitä, etten aikoinaan ymmärtänyt jumalanpalveluksen/messun toistuvien osien suurta sielunhoidollista merkitystä, en ymmärtänyt messun kaikkiin aisteihin vetoavaa estetiikkaa. Luterilaiset ovat liian yksipuolisesti joutuneet painiskelemaan sanan ja saarnan parissa, jolloin liturgian hengellinen kauneus ja puhuttelevuus,huippuna pyhä ehtoollinen,on päässyt marginalisoitumaan. Messu-uudistus on kyllä parantanut tilannetta huomattavasti, mutta siinä, miten sakraalitilassa käyttäydytään.
meillä olisi kyllä pyhää hiljaisuutta opittavana niin katolisilta kuin ortodokseilta. Messumme virsivalikoimaa hyödynnetään mielestäni liian suppeasti. Älkäämme unohtako, että virsikirjamme on ihana rukouskirja. Vanhojen herätysliikkeiden virretkin ovat oikeita hengellisiä jalokiviä. Kiitos, Toivo, että blogeillasi toimit sielujen kaunistukseksi.
Aarno: Kiitos viisaasta kommentistasi, jossa tuot esille myös ortodokseilta oppimisen. Kiitos myös kauniista palautteestasi. Se rohkaisee ja lämmittää mieltä.
Niin, mikä oli hinta siitä, että Luterilaisuus hylkäsi lain kautta vanhurskauttamisen. Fides sola vai fides caritate formata. Kun Luterilaisuudessa ajatellaan, että jonkun ihmisen tuleminen hyväksi tai pahaksi, ei johdu Hänen teoistaan, vaan Hänen uskostaan tai epäuskostaan, pitää tätä ajatusta, niin mukavalta kuin se tuntuukin, katsoa myös moraalisesti ja eettisesti. Vai saako sittenkään, onko elämässä tosiaan kysymys vain oikeasta uskosta vai itse elämän kohtuullisesta elämisestä. Luther itsekin oli pettynyt ja todisti näin oikeaksi Paavalin kokemukset yksin uskon kautta vanhurskauttamisen moraalia rappeuttavasta vaikutuksesta.
Sitten tämä katumus ja syyllisyys. Luther korvasi sisäisen katuvan mielenlaadun, synnin tunnustamisen ja hyvityksen pelkällä katumuksella, jonka Hän käsitti uskon herättämäksi musertavaksi synnintunnoksi, joka sitten päästetään kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Näin katolisen katumuksen sakramentin tilalle tuli ajatus vanhurskauttamisesta uskon kautta. Luther hylkäsi myös papin välityksen välttämättömyyden. Tämä on Protestanttinen oppi. Näin maallikko voi myös olla aineettoman substanssin hengellinen välittäjä.
Katolinen kirkkohan pitää synnintuntoa epätäydellisenä katumuksena. No ongelmahan tässä on se, että ihmisen katumus Luterilaisessa käsityksessä joskus kestää yhtäkauan kuin uskokin ja näin kohta ollaan pyytämässä anteeksi vähän aikaa sitten jo anteeksi saatuja syntejä epäuskon hetken koittaessa, mikä taas on yleisimpiä syntejä. Tästä seuraa tarve ymmärtää paremmin ihmisen katumuksen ja syyllisyyden merkitystä. Olihan Lutherin ensimmäinen teesi kehotus kokoaikaiseen katumukseen. Kyllä kirkon pitää haluta ymmärtää uskonasioilla olevan jotain tekemistä ihmisen moraalin ja kirkon opettaman etiikan kanssa.
Sitten tämä sielun hoito-opetus. En puhu sielunhoidon opettamisesta vaan sielun hoito-opetuksen antamisesta. Asioilla on ero. Mitä sitten tähän kuuluu, laitan jotakin omakohtasen mietinnän siemeneksi. Omatunto, arvostelukyky, hyvä ja paha, ja jos kirkko haluaa, että ihminen voisi elää totuutensa mukaisesti, niin kirkon tulisi antaa valmiuksia haasteeseen. Onko kirkon mielestä parempi, että ihminen elää irrationaalisen arvojärjestelmän uhrina, kuin että Hän oppii rakastamaan ja välittämään aivankuten Jeesus opetti.
Mietin Väisäsen kommenttia.
Oman elämänkokemukseni opettamana en lähtisi mukaan siihen, missä koskaan ei voi tietää onko katunut tarpeeksi tai ollut tarpeeksi nöyrä ja rakas. Useimmiten tyytyväisyys siihen linjaukseen lähtee siitä, ettei ihminen ole tosissaan joutunut kokeilemaan näitä ”keinoja” loppuun asti. Kun viisari lyö tappiin, eikä se vieläkään riitä, on pakko tyytyä pelkkää armoon. Niin kävi Lutherillakin.
>>Vai saako sittenkään, onko elämässä tosiaan kysymys vain oikeasta uskosta vai itse elämän kohtuullisesta elämisestä.>>
Tässä on mielestäni kysymys kahdesta eri asiasta.
Uskovana eläminen on mielestäni aivan hyvin esillä luterilaisessa teologiassa, se vain on erillään vanhurskautumisesta.
Olen tätä elämän puolta tässäkin blogissa tuonut monet kerrat esille, mutta vaikutelmani on ollut se, ettei kirjoituksista ole pidetty.
Pitäisi vain puhua armosta ja puhtaasta vanhurskauttamisopista.
Kenellekään ei saisi puhua uskovan elämästä, etteivät he loukkaantuisi ja eroaisi kirkosta.
Lehden päätoimittajakin heitti tuossa viikkona muutamana jotakin siihen suuntaan, ettei herätyskristittyjen tarvitse luulla olevansa muita parempia. Eivät tietysti olekaan, vaan Eino Leinon sanoja lainatakseni ” huonoin hän kansalaisista kaikista on, ellei hän kuulunekin elon varmemman valtiohon, jonka lie linnat ja maat liki taivahan auringon..”
Luulisi tulevan raskaaksi vanhurskautua lain kautta, kun jo Paavalikin kokeiltuaan totesi: Kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi.
Se on siis kokeiltava ensin. Elämä itse on useimmiten paras Raamatun selittäjä.
Minä en usko, että Kristuksen seuraaminen lähtee kirkon antamista valmiuksista tai ihmisen oppimisesta, kuten V. lopuksi summaa.
Ajattelisin sen pikemminkin olevan Pyhän Hengen työtä. Kun koen saavani rakkautta tällaisena kuin olen, saan jotakin jaettavaa Vapahtajani rakkaudesta. Hän on tehnyt yksin kaiken, kukaan meistä ei yhtään mitään ansiokasta.
Jorma Ojala, en ymmärrä mitä kirjoitat.
Evankeliumi on selkeä eli Jeesus tuli kutsumaan syntisiä parannukseen, siis niitä jotka eivät olleet vanhurskaita omasta mielestään eli elivät tietäen etteivät täytä lakia. Siis Jeesus tuli kutsumaan Jumalan kansaa, juutalaisia, siis vaikka heillä kaikilla oli ympärileikkaus liiton merkkinä niin osa oli ns vanhurskaita ja osa syntisiä.
Jeesus Sanoo kaikkien poispoikenneen, kaikkien tulee tehdä parannus, mutta eivät nämä ”vanhurskaat” ottaneet jeesuksen Sanoja vastaan vaan osa syntisistä otti eli he luopuivat vanhasta ja saivat voiman elää Jumalan lapsina.
Siis Jeesus tuli juutalaisia varten, kutsumaan kadonneita, eivät pakanat ole/olleet kadonneita, eiväthän pakanat ole olleet Jumalan omaa kansaa koskaan.
Mutta kun juutalaiset eivät ottaneet vastaan Jeesusta niin silloin aukesi myös pakanoille mahdollisuus tulla Jumalan lapsiksi, miten, nöyrtymällä parannukseen, tästä Pietari sanoo selkeästi kuinka:
38 Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
39 Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
(Ap.t.2)