Viime aikoina kirkkomme jumalanpalveluselämä on ollut paljon esillä. Asiaan liittyneessä keskustelussa on kyselty, onko messu edelleen seurakuntaelämän keskus – kuten menneinä aikoina on väitetty. Edelleen on keskusteltu siitä, miten messu tulisi valmistella ja toteuttaa ja miten seurakuntalaisia tulisi ottaa mukaan sen toteuttamiseen. Muiden muassa Kotimaan Suola-lehti käsitteli messua ja kirkossamme on myös messuhanke Tiellä.
Kirkossamme messun kohdalla voi olla hieman sitä, että se hieman hukkuu toiminnan moninaisuuteen. Hieman olen aistinut myös sitä, että me työntekijät emme usko enää messuun samoin kuin ennen emmekä välttämättä innostu siitä. Kaikkien näiden kysymysten kohdalla ryhdyin pohtimaan, mitä voisimme oppia katolisesta messusta ja katolisen kirkon messukäytännöistä.
En ole mikään katolisen messun erityinen asiantuntija vaikka luulen tuntevani omat messuasiamme hyvin. Omat näkemykseni perustuvat siihen, että olen lomamatkoilla osallistunut messuihin silloin, kun siihen on ollut mahdollisuus.
Katolisessa kirkossa messu on keskeinen. Se on perusasia kirkon elämässä. Kaupungeissa tämä näkyy vaikkapa siinä, että messuja on kirkoissa usein, jopa tunnin välein aamupäivästä ja illansuussa. Kaikki katoliset eivät osallistu messuihin, mutta niihin osallistuville se on todella tärkeä juttu. Messut ovat pappien tärkein tehtävä.
Messuun suhtaudutaan havaintojeni mukaan suurella hartaudella ja ne toimitetaan taitavasti. Muunkinlaisia messuja voi olla, mutta omat messukokemukseni liittyvät messuihin, jotka on toimitettu kauniisti ja hyvin.
Katolisessa messussa korostuu kirkkotilan ja muiden muassa alttarin merkitys sekä messun symboliikka. Näiden asioiden huomioiminen ja käyttäminen ei olisi meilläkään mitenkään epäluterilaista. Itse teen kirkkoon mennessä ja sieltä lähtiessä ristinmerkin alttaria kohti. Meilläkin messussa voimme selkeämmin”kunnioittaa” alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana. Alttarille mennessä ja sieltä lähtiessä kumarretaan ja niin edelleen. Kirkkotilassa ja messussa ei kuljeta kuin hollituvassa vaan liikkuminen on luontevaa, mutta pyhään palvelukseen sopivaa.
Papit ja messussa palvelevat voivat omalla toiminnallaan tuoda esille sitä, että messussa ollaan Pyhän Jumalan edessä ja toimittamassa pyhää palvelusta. Messussa ollaan viettämässä pyhiä salaisuuksia. Messun tulee olla jotakin muuta kuin arkinen toiminta, mutta messun asioilla pitää olla yhteys arkeen ja elämään. Siksi itse vierastan messun ja sen kielen arkipäiväistämistä.
Katolisessa messussa seurakunta on oppinut messun laulut ja liturgiset osat ja on mukana niissä aktiivisesti. Yhteinen synnintunnustus on tästä yksi hyvä esimerkki. Tässä olemme Suomessa ja omassa kirkossamme liian varovaisia ja pidättyväisiä. Voimme opettaa, että messussa voi olla rohkeasti mukana. Katolisissa messuissa palvelutehtävissä olevat opastetaan hyvin. Näin tulee tehdä meilläkin entistä paremmin. Tällä tarkoitan muiden muassa lukijoita ja esirukousavustajia.
Meillä messuun on tullut mahdollisuus käyttää paljon vaihtoehtoja. Katolisesta messusta voimme oppia messun kokonaisuuden ja tietyn rakenteen pysyvyyden ja jatkuvuuden merkityksen. Jos messun kokonaisuus vaihtelee liikaa ja liian usein, eivät seurakuntalaiset pysy mukana ja koe sitä omakseen.
Ehkä hieman yllättävä huomio katolisista messuista on ollut niiden saarnat. Messuja toimittaneet papit ovat saarnanneet elävästi ja usein vapaasti, ilman papereita. Näkemieni ja kuulemieni katolisten pappien saarnataito on ollut hyvä tai jopa erittäin hyvä. Saarnaajat ovat ottaneet kontaktia myös koolla olleeseen seurakuntaan.
Katolisessa messussa ja myös omassa messussamme ehtoollinen on tärkeä. Tässä emme varmaan ”häviä” äitikirkollemme. Olemme kiinnittäneet huomiota ehtoollisliturgian kauniiseen ja huolelliseen toimittamiseen sisällöt huomioon ottaen.
Kaikkiaan oma messumme on hyvin lähellä katolista messua ja tässä jumalanpalvelusuudistuksella on ollut oma keskeinen merkityksensä. Meidän ei tarvitse ulkonaisesti matkia katolista messua, mutta voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista. Meillä messun valmisteluun sekä avustajien ja seurakuntalaisten opastamiseen ei ole aina niin paljon aikaa kuin pitäisi olla. Siihen voisimme yrittää kiinnittää huomiota. Kirkon työntekijöitä tarvitaan muuallakin kuin kirkossa ihmisten kanssa ja rinnalla, mutta kirkon ”päätuote” ei ole päätuote, jos se hoidetaan huonosti.
Toivo Loikkanen
Mitä tarkoittaa ”nöyrtymällä parannukseen”? Sanapari ei ole niin yksiselitteinen kuin keskustelijat näyttävät ajattelevan. Mitä on ensinnäkin nöyrtyminen? Onko se tosiasioiden tunnustamista ja omen elämän rehellistä arviointia vai onko se heittäytymistä oikeudettomaksi alamaiseksi? Mitä sitten on parannus? Onko se suunnan vaihtamista rappeutumisesta toipumisen suuntaan vai elämäntapojen uudistamista kerralla itsekkäästä rähmästelystä esimerkilliseen siveyteen? Entä sitten yhdistelmä ’parannukseen nöyrtyminen’, mitä se kenellekin meistä merkitsee?
Epätäydellisesti katumusta/parannusta/pyhitystä teemme, lain erilaiset käytöt, ilmenemiset, toivottavasti muistaen.
Jotenkin tuo luterilaisuuden suoraviivaisuus mutta samalla paradoksisuus itseeni vetoaa.
Martti Pentti, kyselet hyviä kysymyksiä.
Kaiken perusta on se mitä Jumala tekee, ei ihminen voi mitään itse ottaa tai toiselle antaa, vaan kaiken antaa Jumala.
Ei kääntymätön ihminen voi ymmärtää Jeesuksen Sanoja ja evankeliumia, paatuneita on kaikkien sydämet, siis on aivan turhaa yrittää saada ymmärtämään sellaista jota Jumala ei vedä.
Kuka taasen on oikein hengellisesti uudestisyntynyt niin hän voi ottaa vastaan Jeesuksen Sanat.
Jeesus on tie ja vain Hänen kauttaan päästään Jumalan valtakuntaan sisälle.
Kiitän ensiksi Jorma Ojalaa ja Ari Pasasta niiltä osin, kuin He ovat kirjoittamaani arvioineet, sekä tietenkin Blogin kirjoittajaa Toivo Loikkasta hyvin sopivasta aiheesta kommentteineen.
Niin, onko kirkon tehtävä ainoastaan todistaa elävästä uskosta vai olla hengellinen opettaja ja tiennäyttäjä? Uskossa oleva ihminen on usein seurakunta-aktiivi ja säännöllinen ehtoollisvieras. Vähemmän aktiivisten tai muutaman kerran vuodessa kirkkoon tulevien uskontotuudesta sitten emme voi sanoa mitään varmaa. Se on kokonaan toinen asia ja taas toinen asia, jos arvio tehdään olettamusten perusteella.
Jumalanpalveluksemme suhde edelläolevaan on merkittävä. Haluaako kirkkomme saarna ja opetus palvella uskon tiellä olevia vai sille tielle tietä etsiviä.
On totta, että aika voi joskus etsivällä ihmisellä loppua kesken, eikä Hän koskaan elämässään ehdi ymmärtää Jumalan armoa, minkä Hän saisi uskoa omalle kohdalleen. Mutta olisiko Jeesus kuitenkin tässäkin tapauksessa kehottanut ihmistä ensin armahtamaan itseään. Eikö syntien kuorman anteeksisaaminen tarkoita myös sitä, että ihminen pystyy antamaan myös itsellensä anteeksi ja ymmärtämään katumuksen ja syyllisyyden merkityksen omassa elämässään. Paavali ja Luther olivat teologeja ja Heidän ajatuksistaan voi tuumailla vahvan tai heikon teologian puolesta. Jeesus oli opettaja ja hengellinen tiennäyttäjä ja Hän todisti Isän tykö menevän tien olevan kovasti vaikea ja hankala. Eikä Hän luvannut pelastusta kaikille. Katumattomalle syntiselle Hän lupasi ikävän lopun.
Kun edellä kirjoitin itsensä armahtamisesta, en tarkoita omavanhurskauttamista. Kyse oli tilanteesta, jossa ihmisen voimat ovat loppu. Seurakuntalaisen tie kirkkoon voi joskus olla pitkä ja matkan sinne kulkeminen kestää vuosikymmeniä. Kirkon ja sen opetuksen täytyy tukea tätä matkaa niin, että Ihminen pääsisi perille.
Kiitos Pekka Väisäselle syvällisistä ajatuksista ja kysymyksistä, samoin Martti Pentille. Oma ymmärrykseni ja aikani eivät riitä kaikkiin vastaamiseen eikä liene keskustelun kannalta tarpeenkaan, kun mukana on muitakin. Esillä olleessa lienee paljon kysymys – asiaa yksinkertaistaen – armon ja pyhityksen/kilvoittelun suhteesta ja siitä, miten messussa nämä ovat esillä ja miten niistä opetetaan. Armo (syntien anteeksisaaminen Kristuksen tähden ja uuden elämän omistaminen) ei poista kilvoittelun tarvetta, mutta kilvoittelu ei ole edellytys armolle. Vanhurskaus sisältää sekä syntien anteeksisaamisen että uuden elämän osallisuuden ja Kristuksen omistaminen tai jumalallistumisen. Ortodokseilla on siihen oma termi, jonka juuri unohdin. Tätä asiaa on kuvattu Mannermaan kirjassa In ipsa fide Christus adest (Itse uskossa Kristus on läsnä).
>>>Niin, onko kirkon tehtävä ainoastaan todistaa elävästä uskosta vai olla hengellinen opettaja ja tiennäyttäjä? >>>
Tätä hyvin epämuodikasta ajatusta olen osaltani koettanut valottaa. Vaikeaa se on, jos ei voida pohtia mitä on usko ja milloin siinä ollaan…
>>>Haluaako kirkkomme saarna ja opetus palvella uskon tiellä olevia vai sille tielle tietä etsiviä.>>>>
Onko heitä, etsiviä? Mihin nyt ollaan näyttämässä tietä?
”Kuka taasen on oikein hengellisesti uudestisyntynyt niin hän voi ottaa vastaan Jeesuksen Sanat.” Onko myös väärin tai vajavaisesti uudestisyntyneitä? Kuka on se, joka voi hengellisenä kätilönä antaa arvion uudestisyntymisestä? Jeesus on itse Sana kuten Johanneksen evankeliumin alku ilmoittaa. Hänet me otamme vastaan. Jeesuksen opetusta seuraavanakin kirjoitan hänen sanansa pienellä kirjaaimella, sillä Hän puhui samoja sanoja kuin kuka muu ihminen tahansa.
Martti Pentti, kyselet hyviä ja aiheellisia.
Jeesuksen Sanat,siis ne joita Hän puhuu ovat iankaikkinen elämä niille jotka Häntä kuulevat ja tekevät niiden mukaan eivätkä ylenkatso niitä.
Näinkin yksinkertaista asiaa eli keneltä ottaa oppia ei voi ymmärtää ilman Pyhää Henkeä.
Kun Jeesus käskee kavahtamaan huonoa hedelmää kantavaa niin miksi kukaan ottaa mitään opettajalta jonka teoissa on vainoa jne…??
Ei Jeesus Sano että ottakaa se hyvä minkä itse ymmärrätte vaan Hän Sanoo kavahtakaa ja jatkaa vertauksen ”eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä”, siis vaikka etsisit koko elämän viinirypäleitä orjantappuroista niin voisitko löytää???
Kuinka saa Pyhän Hengen on selkeästi sanottu Pietarin kautta:
38 Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
39 Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.”
Pekka Väisänen puhui tuossa edellä uskonelämän syventämisestä, se tarpeen, itse kullekin.
Tuo syventäminen ei kai oikein voi olla muuta kuin luterilaisuuden perusjuttuihin palaamista, vain että näitä mietitään syvemmin ja tosiaan omalta kohdalta. Tuo eteenasettuminen, luulot pois! -lähtökohta tai sitten armon ehdottomuus, vaikka ne sanottuna ymmärtää, voiko niitä riittävästi silti tajuta?
Ihmisellä on melkein loputon kyky itsepetokseen, syventäminen sitä ettei tässä kovin kovakalloinen.
Mietin mielessäni, mitä se ”perusjuttuihin palaaminen” mahtaisi Peltosen mielestä olla siinä oikeanlaatuisessa syventämisessä?