Viime aikoina kirkkomme jumalanpalveluselämä on ollut paljon esillä. Asiaan liittyneessä keskustelussa on kyselty, onko messu edelleen seurakuntaelämän keskus – kuten menneinä aikoina on väitetty. Edelleen on keskusteltu siitä, miten messu tulisi valmistella ja toteuttaa ja miten seurakuntalaisia tulisi ottaa mukaan sen toteuttamiseen. Muiden muassa Kotimaan Suola-lehti käsitteli messua ja kirkossamme on myös messuhanke Tiellä.
Kirkossamme messun kohdalla voi olla hieman sitä, että se hieman hukkuu toiminnan moninaisuuteen. Hieman olen aistinut myös sitä, että me työntekijät emme usko enää messuun samoin kuin ennen emmekä välttämättä innostu siitä. Kaikkien näiden kysymysten kohdalla ryhdyin pohtimaan, mitä voisimme oppia katolisesta messusta ja katolisen kirkon messukäytännöistä.
En ole mikään katolisen messun erityinen asiantuntija vaikka luulen tuntevani omat messuasiamme hyvin. Omat näkemykseni perustuvat siihen, että olen lomamatkoilla osallistunut messuihin silloin, kun siihen on ollut mahdollisuus.
Katolisessa kirkossa messu on keskeinen. Se on perusasia kirkon elämässä. Kaupungeissa tämä näkyy vaikkapa siinä, että messuja on kirkoissa usein, jopa tunnin välein aamupäivästä ja illansuussa. Kaikki katoliset eivät osallistu messuihin, mutta niihin osallistuville se on todella tärkeä juttu. Messut ovat pappien tärkein tehtävä.
Messuun suhtaudutaan havaintojeni mukaan suurella hartaudella ja ne toimitetaan taitavasti. Muunkinlaisia messuja voi olla, mutta omat messukokemukseni liittyvät messuihin, jotka on toimitettu kauniisti ja hyvin.
Katolisessa messussa korostuu kirkkotilan ja muiden muassa alttarin merkitys sekä messun symboliikka. Näiden asioiden huomioiminen ja käyttäminen ei olisi meilläkään mitenkään epäluterilaista. Itse teen kirkkoon mennessä ja sieltä lähtiessä ristinmerkin alttaria kohti. Meilläkin messussa voimme selkeämmin”kunnioittaa” alttaria Jumalan läsnäolon, siunaamisen, ehtoollisen konsekroinnin symbolina ja paikkana. Alttarille mennessä ja sieltä lähtiessä kumarretaan ja niin edelleen. Kirkkotilassa ja messussa ei kuljeta kuin hollituvassa vaan liikkuminen on luontevaa, mutta pyhään palvelukseen sopivaa.
Papit ja messussa palvelevat voivat omalla toiminnallaan tuoda esille sitä, että messussa ollaan Pyhän Jumalan edessä ja toimittamassa pyhää palvelusta. Messussa ollaan viettämässä pyhiä salaisuuksia. Messun tulee olla jotakin muuta kuin arkinen toiminta, mutta messun asioilla pitää olla yhteys arkeen ja elämään. Siksi itse vierastan messun ja sen kielen arkipäiväistämistä.
Katolisessa messussa seurakunta on oppinut messun laulut ja liturgiset osat ja on mukana niissä aktiivisesti. Yhteinen synnintunnustus on tästä yksi hyvä esimerkki. Tässä olemme Suomessa ja omassa kirkossamme liian varovaisia ja pidättyväisiä. Voimme opettaa, että messussa voi olla rohkeasti mukana. Katolisissa messuissa palvelutehtävissä olevat opastetaan hyvin. Näin tulee tehdä meilläkin entistä paremmin. Tällä tarkoitan muiden muassa lukijoita ja esirukousavustajia.
Meillä messuun on tullut mahdollisuus käyttää paljon vaihtoehtoja. Katolisesta messusta voimme oppia messun kokonaisuuden ja tietyn rakenteen pysyvyyden ja jatkuvuuden merkityksen. Jos messun kokonaisuus vaihtelee liikaa ja liian usein, eivät seurakuntalaiset pysy mukana ja koe sitä omakseen.
Ehkä hieman yllättävä huomio katolisista messuista on ollut niiden saarnat. Messuja toimittaneet papit ovat saarnanneet elävästi ja usein vapaasti, ilman papereita. Näkemieni ja kuulemieni katolisten pappien saarnataito on ollut hyvä tai jopa erittäin hyvä. Saarnaajat ovat ottaneet kontaktia myös koolla olleeseen seurakuntaan.
Katolisessa messussa ja myös omassa messussamme ehtoollinen on tärkeä. Tässä emme varmaan ”häviä” äitikirkollemme. Olemme kiinnittäneet huomiota ehtoollisliturgian kauniiseen ja huolelliseen toimittamiseen sisällöt huomioon ottaen.
Kaikkiaan oma messumme on hyvin lähellä katolista messua ja tässä jumalanpalvelusuudistuksella on ollut oma keskeinen merkityksensä. Meidän ei tarvitse ulkonaisesti matkia katolista messua, mutta voimme ottaa opiksi heidän hyvistä asioista. Meillä messun valmisteluun sekä avustajien ja seurakuntalaisten opastamiseen ei ole aina niin paljon aikaa kuin pitäisi olla. Siihen voisimme yrittää kiinnittää huomiota. Kirkon työntekijöitä tarvitaan muuallakin kuin kirkossa ihmisten kanssa ja rinnalla, mutta kirkon ”päätuote” ei ole päätuote, jos se hoidetaan huonosti.
Toivo Loikkanen
”Kun Jeesus käskee kavahtamaan huonoa hedelmää kantavaa niin miksi kukaan ottaa mitään opettajalta jonka teoissa on vainoa jne.?” Tähän on oikeastaan vastaus tuossa Johanneksen evankeliumin 12. luvussa: ”Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa.” Meidän ei tule takertua ihmisten vajavaisuuteen ja hairahduksiin. Jos teoissaan erehtynyt opettaa niin kuin Isä on häntä käskenyt, on häntä syytä kuunnella ja ottaa opikseen.
Martti Pentti, näytä mulle kun löydät viinirypäleen orjantappuroista??
”Näytä mulle kun löydät viinirypäleen orjantappuroista?” Sekin on sokeutta, kun ei näe rypäleitä viiniköynnöksessäkään. Kaikkien kirkkokuntien köynnöksissä on happamia ja karvaita rypäleitä tuottavat oksansa. Osa niistä kuhtuu ja karisee itsestään ja osa karsitaan. Puutarhuri pitää huolen kaikista lajikkeista. Yhden köynnöksen ei tule nimitellä toista köynnöstä ohdakkeeksi tai orjantappuraksi vain sen takia, että tietää siinä joskus olleen pahanmakuisiakin marjoja.
Jorma Ojalalle edelliseensä: se oli heti siinä seuraavassa lauseessa. Ja selittävänä – toivottavasti ei vain hämmentävänä – lisänä, että luterilainen oppi on minusta melkein ”tyylikkäälläkin” tavalla suora ja yksinkertainen. Se pitäisi sitten vain poimia käyttöön.
Nöyrtymällä parannukseen on nihan kelpo ilmaus, koska ihminen joutuu todella itsekkyydessään nöyrtymään ja hyväksymään tosiasiat, mitä hän ei aikaisemmin ole kenties lainkaan hyväksynyt. Tämä tulee esille itsekunkin kohdalla, se on juuri sitä nihilisaatiota, josta Luther puhui vasrsin paljon Heidelbergin teeseissään. Tämän saman nöyryyden ympärillä kirkollinen keskustelumme liberalismin hengessä kiertää kuin kissa kuumaa puuroa. Nöyryys ei maistu luonnostaan ihmiselle, siksi on mukavampaa kehittää sopivampi formula pelastuksen asiaan.
Peltonen on ilmeisesti toteamassa, ettei apostolien aikana tunnettu kovin juhlavia puitteita tai koukeroista liturgiaa, kai tunnelma muistutti enemmänkin tupaseuroja. Tärkeintä oli sana ja yhteys Kristukseen rakkaudessa, kuuliaisuudessa ristiä kantaen.
Jorma Ojalalle edelliseen: Puhuin luterilaisuudesta ennen muuta, siksikin kun ilman siihen tutustumista vasta vähän iäkkäämpänä ihmisenä en olisi lainkaan uskonnon asioita millään areenalla kommentoimassa.
Muutoin edellinen kommenttisi aivan keskeistä asiaa!!
Keskustelu on kääntynyt ja laajentunut tässä ketjussa alkuperäisestä blogikirjoituksen messuaiheesta uskon sisältöjen ja muotojen teemoihin. Mikäpäs siinä, kun keskustelussa on ollut tärkeitä asioita ja kun se on pysynyt vielä asiallisena. Martin kommenttiin liittyen totean, että meidän on hyvä kunnioittaa toisissa kirkoissa olevia kristiveljiä ja -sisaria. Kristittyjen rajan on todettu kulkevan mormoonien ja Jehovan todistajien kohdalla. Mm. adventistit ja baptistit kuuluvat kristittyjen piiriin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meidän pitäisi kunnioittaa ja rakastaa myös mormooneja ja jehovia. Heidän kanssaan voimme kuitenkin sanoa, että teillä on eri usko ja oppi kuin meillä, kaikella rakkaudella.
Tämä ei liene sentään poikalyseon opintopiiri? Rakkaudella voi olla monta sisältöä ja se mikä jonkun mielestä ei ole rakkautta, voi olla sitä todellista mitä suurimmassa määrin.
Kyllähän keskustelussa ollaan oltu ihan asioissa siinä mielessä, että Messussamme harvemmin osallistuvalle on kyse kokemuksesta. Uskossa oleva ihminen saa varmastikin sieltä ravinnon, mutta miten käy vielä uskon tietä etsivälle. Tämmöisen ihmisen kokemusta ei saa aliarvioida. Jos ajattelemme, että Jumala antaa armon uskoa kelle haluaa, sittenhän on sama miten Messu toimitetaan ja mitä saarnassa sanotaan. Jos sitten on kysymys matkaevään antamisesta myös vielä tietä etsiville, on rima asetettava korkeammalle. Ja tällöin tullaan kysymyksiin, jolloin pelkkä uskon kautta vanhurskauttamisajatuksen esilläpito ei riitä liittyneenä vuosisatoja vanhoihin yhteisiin tunnustuksiin kirkkomme oikeasta opista. Mitä on elävä usko. Kyllä minun mielestäni vastuullinen kirkon puhe ja saarna avaa ihmiselle käytännöllistä ja konkreettista elämänymmärrystä ja jakamista Jeesuksen viitoittamalla tiellä.
”Rakkaudella voi olla monta sisältöä ja se mikä jonkun mielestä ei ole rakkautta, voi olla sitä todellista mitä suurimmassa määrin.” Olen kuulevinani tämän ajatuksen takaa ikävän kaiun menneisyydestä. Karttakepillä oppilastaan pieksevä opettaja – vaikkapa poikalyseossa – saattoi hyvinkin perustella julmuuttaan vaittämällä, että teki sen vain oppilaan parasta ajatellen. Kristityillä on käytettävissään Paavalin kuvaus rakkaudesta, jonka perusteella voi hyvin sanoa, mitä rakkaus on ja mitä se ei ole: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.”