Moni tuntuu olevan huolissaan ateismin kasvusta. Itse olen viisaammiltani kuullut, että sitä ei oikeastaan tapahdu. Päinvastoin: valtioateismiin pakotetuista maista on vapauduttu erityisesti Itä-Euroopassa ja entisen Neuvostoliiton suunnalla.
Se mikä Euroopassa kasvaa on maallistuminen eli sekularisaatio.
Vapautuminen ei tuonutkaan uskonnon renessanssia ja uutta elämää, vaan länsimaisuuden kielteiset puolet kuten kovan markkinatalouden.
Enää ei ole ateismin pakkosyöttöä ja vaadittua taistelua uskontoa vastaan, mikä itse asiassa saattoi kääntyä uskontojen eduksi. Nyt on välinpitämättömyyttä. Usko ja uskonto ovat asioita, joita vastaan ei taistella, koska niille ei enää ole sijaa elämässä. Ei vain osu kohdalle. Ei kolahda, ei millään lailla.
Hienompi nimi tuolle välinpitämättömyydelle voisi olla ignorismi.
Isossa kirjassa puhutaan mm. penseydestä, siitä ettei olla kuumia eikä kylmiä.
Tarttis tehdä jotakin. On helppo heitellä sloganeja kuten ”Kiittimet ristiin, evankelioikaa kansat evankelioimaan kansoja, antakoon pasuuna selvän äänen. ” Iskusanat eivät riitä. Tarvitaan sisältöä.
Tietenkin tulee uskoa siihen, että Jumala itse toimii kuten parhaaksi näkee. Mutta ehkä hän näkee parhaaksi, että mekin teemme jotakin.
En ollut koskaan kuullut slogania ”Kiittimet ristiin” Se kuulostaa aika hauskalta! Sisältökin sillä sanonnalla on aika hieno jos sen ohi ei mennä ”hokemalla kuin pakanat”.
Huoli ateismin kasvusta perustuu nähdäkseni kahteen kehityspiirteeseen, jotka eivät näytä olevan kovinkaan riippuvaisia toisistaan. Vakaumukselliinen ateismi ei liene kannatustaan paljoakaan kasvattanut, mutta ateistien into propagoida vakaumuksensa puolesta on kovasti kasvanut. Tulkitsen tämän johtuvan siitä, että se ideologisen yksimielisyyden paine, joka lännessä kylmän sodan vuosikymmeninä vaikutti, on uudessa poliittisessa tilanteessa hellittänyt, eikä ateismia enää suoraan kytketä kommunismiin. Filosofisen ateismin haasteeseen kirkon tulee vastata apologista argumentaatiota terävöittämällä, mistä jo onkin rohkaisevia esimerkkejä näkyvissä. Varsin toisenlainen haaste muodostuu sitten siitä nopeasti kasvaneesta ihmisjoukosta, jolle ns. perimmäiset kysymykset ovat vieraita ja elämäntapaa leimaa äärimmäinen hedonismi ja pintapuolisuus tai sitten jonkun ei-uskonnollisen ideologian, vaikkapa kasvissyönnin, nostaminen korvikeuskonnoksi. Miten voitaisiin näitä ihmisiä havahduttaa huomaamaan, että ihminen on oikeasti kuolevainen ja tarvitsee myös pohdintaa omasta asemastaan suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin?
Yrjö S: ”Miten voitaisiin näitä ihmisiä havahduttaa huomaamaan, että ihminen on oikeasti kuolevainen ja tarvitsee myös pohdintaa omasta asemastaan suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin?”
On aika kornia kuvitella etteivätkö ihmiset, jotka eivät usko jumalaan, tajuaisi olevansa kuolevaisia tai etteivät pohdi lähimmäisiään!!!
Ei muuta kun hyviä purevia argumentteja jumalan/jumalien olemassaolon puolesta, niin kyllä satoa tulee;-)
Mutta juuri noitten argumenttien puutteen takia, niin moni ihminen ei enää usko.